Mitchell erosi WSPU:sta vuonna 1907 – osittain siksi, että häntä loukkasi se, että Pankhurst ei käynyt hänen luonaan, kun hän oli toipumassa hermoromahduksesta – mutta hän jatkoi taistelua äänioikeuden puolesta Naisten vapausliitossa.
Barbara ja Gerald Gould
Barbara Ayrton Votes for Women -bussin alimmalla portaalla lokakuussa 1909.
Kuva: Museum of London/Heritage Images/Getty Images
Yksi tosielämän pariskunta, jotka molemmat kannattivat naisten äänioikeutta, olivat Barbara Ayrton Gould ja hänen miehensä Gerald. Barbara, joka oli opiskellut kemiaa ja fysiologiaa University Collegessa Lontoossa, liittyi WSPU:n jäseneksi vuonna 1906 ja oli ryhmän päätoiminen järjestäjä vuoteen 1909 mennessä. Barbara ja Gerald menivät naimisiin vuonna 1910.
Gerald tuki naisten äänioikeutta muun muassa kirjoittamalla äänioikeusmyönteisen pamfletin nimeltä The Democratic Plea. Maaliskuussa 1912 Barbara osallistui huomiota herättäneeseen kauppojen ikkunoiden rikkomiseen Lontoon West Endissä. Tämän jälkeen Barbara vietti aikaa vankilassa; vuonna 1913 hän lähti joksikin aikaa Ranskaan välttääkseen uudelleen vangitsemisen.
WSPU:n johtoon tyytymätön Barbara jätti ryhmän vuonna 1914. Gouldit eivät kuitenkaan luopuneet pyrkimyksestään naisten äänioikeuden puolesta: Helmikuun 6. päivänä 1914 he kuuluivat United Suffragists -järjestön (United Suffragists) perustajiin, jonka jäseniksi toivottiin sekä miehiä että naisia. Tämä ryhmä lopetti kampanjansa, kun vuoden 1918 kansanedustuslaki antoi naisille rajoitetun äänioikeuden.
Edith Garrud
Suffragetti Edith Garrud syntyi vuonna 1872. Mielenosoitustensa aikana suffragetit kohtasivat usein häirintää ja hyökkäyksiä sekä poliisin että kansalaisten taholta. Mutta Garrudin taistelulajikoulutuksen ansiosta, jota hän tarjosi suffrageteille vuoteen 1909 mennessä, monet oppivat puolustautumaan jiu-jitsun avulla.
”Suffrajitsun”, kuten tätä harjoittelua alettiin lempinimellä kutsua, lisäksi Garrud järjesti myös suojelujoukkoja – joita kutsuttiin nimellä ”The Bodyguard” (henkivartija) – pitääkseen Pankhurstin ja muut suffragettien johtajat turvassa ja poissa poliisin huostasta. Kamppailulajitaitojensa lisäksi suojavuorossa olevat naiset oppivat käyttämään nuijia, joita he pitivät piilossa mekoissaan.
Olive Hockin
Yksi suffragettien vihan kohteeksi joutui valtiovarainministeri David Lloyd George. Helmikuussa 1913 suffragetit pommittivat tyhjää taloa, jota oltiin rakentamassa Lloyd Georgelle.
Pommi-iskun varsinaista tekijää tai tekijöitä ei koskaan löydetty – sen sijaan Pankhurst pidätettiin sen jälkeen, kun hän oli julistanut: ”Viranomaisten ei tarvitse etsiä naisia, jotka tekivät sen, mitä eilen illalla tehtiin. Otan siitä täyden vastuun”. Poliisi piti Olive Hockinia kuitenkin yhtenä pääepäillyistä.
Vaikka Hockinia ei syytetty Lloyd Georgen pommi-iskusta, poliisi teki ratsian hänen kotiinsa maaliskuussa 1913 sen jälkeen, kun Roehamptonin golfkerhoon tehdyn tuhopolttoiskun tapahtumapaikalta löytyi hänen nimellään ja osoitteellaan varustettu suffragettilehti. Hänen asunnostaan löytyi ”suffragettiarsenaali”, johon kuului happoa, väärennetty rekisterikilpi, kiviä, vasara ja lankaleikkurit.
Emily Wilding Davison
Emily Davison (1872 – 1913) muutama päivä ennen kuolemaan johtanutta yritystään pysäyttää kuninkaan hevonen Derby-päivänä saadakseen huomion kiinnitettyä naisten suffragettiliikkeeseen.
Kuva: Hulton Archive/Getty Images
Emily Davison, joka oli syntynyt vuonna 1872, liittyi WSPU:n jäseneksi vuonna 1906 ja käytti pian kaiken energiansa äänioikeustaisteluun. Hänen militantteihin tekoihinsa kuului muun muassa miehen kimppuun hyökkääminen ruoskalla, kun hän luuli tätä Georgeksi, kivenheittoa ja tuhopolttoa. (Davison on joskus leimattu yhdeksi niistä suffrageteista, jotka pommittivat Georgen taloa vuonna 1913, mutta tietojen mukaan poliisi ei pitänyt häntä epäiltynä.)
Davison vangittiin yhdeksän kertaa militanttiutensa vuoksi. Telkien takana ollessaan hänet pakotettiin 49 kertaa pakkosyöttöön (monet suffragetit pakotettiin pakkosyöttöön, kun he aloittivat nälkälakkoja vankilassa). Eräässä artikkelissaan hän kirjoitti, että nämä ruokinnat olivat ”hirvittävää kidutusta.”
Davisonin viimeinen militantti teko tapahtui Epsomin derbyssä kesäkuussa 1913. Siellä hän juoksi kuninkaan hevosen eteen ja jäi sittemmin sen jalkoihin; hän kuoli muutamaa päivää myöhemmin. Davisonin todellisista aikeista on kiistelty: Joidenkin mielestä hän halusi tulla marttyyriksi, toiset taas uskovat, että hän halusi vain antaa lausunnon asettamalla suffragettien värit violetti, valkoinen ja vihreä kuninkaan hevosen päälle. Se, että Davisonilla oli käsilaukussaan paluujunalippu ja hän suunnitteli lomaa Ranskaan, viittaa siihen, ettei hän aikonut tehdä itsemurhaa, mutta lopullista vastausta ei ole.