Abrahamilaiset uskonnot

Abrahamilaisten uskontojen symbolit, jotka tarkoittavat kolmea vallitsevaa monoteistista uskontoa – juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia

Aabrahamilaisilla uskonnoilla tarkoitetaan kolmea sisarellista monoteistista uskontoa (juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia), jotka vetoavat profeetta Abrahamiin (hepre: Avraham אַבְרָהָם ; arabia: Ibrahim ابراهيم ) yhteiseksi esi-isäkseen. Näihin uskontoihin kuuluu nykyään yli puolet maailman kokonaisväestöstä.

Juutalaiset väittävät profeetta Abrahamia israelilaisten esi-isäksi, kun taas hänen poikaansa Ismaelia (Isma’il) pidetään muslimiperinteessä arabien esi-isänä. Kristillisessä perinteessä Abrahamia kuvataan ”uskon isäksi” (ks. Room. 4), mikä saattaa viitata siihen, että kaikki kolme uskontoa ovat peräisin yhdestä lähteestä.

Nykyaikana kaikkien kolmen abrahamilaisen uskontokunnan johtajat ovat alkaneet olla vuorovaikutuksessa keskenään ja käydä rakentavaa uskontojenvälistä vuoropuhelua. He ovat alkaneet tunnustaa yhteiset hengelliset rikkautensa auttaakseen voittamaan menneiden aikakausien tuskat ja ennakkoluulot ja etenemään eteenpäin uskonnollisen yhteistyön maailman rakentamisessa.

Kartta, joka osoittaa ”abrahamilaisten” (violetti) ja ”intialaisten uskontojen” (keltainen) uskontojen yleisyyttä kussakin maassa.

Muut uskonnolliset kategoriat, joita käytetään maailman uskontojen ryhmittelyyn, ovat dharmalaiset uskonnot ja Itä-Aasian kiinalaiset uskonnot.

Käsitteen alkuperä

Käsite ”abrahamilaiset uskonnot” juontaa juurensa Koraanin toistuvista viittauksista ”Abrahamin uskontoon” (ks. sura 2:130,135; 3:95; 6:123,161; 12:38; 16:123; 22:78). Erityisesti tämä ilmaus viittaa nimenomaan islamiin, ja joskus se asetetaan vastakkain juutalaisuuden ja kristinuskon kanssa, kuten esimerkiksi sura 2:135: ”He sanovat: He sanovat: ”Ryhtykää juutalaisiksi tai kristityiksi, jos haluatte tulla johdatetuiksi (pelastukseen)”.” Sano sinä: Sano: ”Ei! (Haluan mieluummin) Aabrahamin uskontoa, joka on tosi, eikä hän yhdistänyt jumalia Jumalan kanssa.”” Koraanissa Aabrahamin ilmoitetaan olleen muslimi, ”ei juutalainen eikä kristitty” (Sura 3:67). Jälkimmäinen väite perustuu siihen, että profeetta Muhammedin jumalallisen ilmoituksen katsotaan olevan jatkoa aiempien profeettojen Jumalalta saamille ilmoituksille, joten heidän kaikkien uskotaan olevan muslimeja. Ilmaisua ”abrahamilaiset uskonnot” käytetään kuitenkin yleisesti viittaamaan siihen, että kaikilla kolmella uskontokunnalla on yhteinen perintö.

Kaikille kolmelle uskontokunnalle yhteisiä tekijöinä ovat myös Aabraham, Nooa ja Mooses. Mitä tulee siihen, miksi emme puhu ”aadamilaisesta”, ”noaakilaisesta” tai ”mosaiikilaisesta” suvusta, se voi johtua sekaannusten pelosta. Aatamin ja Nooan sanotaan olevan koko ihmiskunnan esi-isät (vaikkakin nimettyinä hahmoina he ovat nimenomaan raamatullisen/koraaniperinteen esi-isiä). Mooses liittyy läheisesti juutalaisuuteen ja juutalaisuuden kautta kristinuskoon; Moosesta pidetään profeettana islamissa, mutta termi ”mosaiikilainen” saattaa viitata sukulinjaan, jota ensimmäiset muslimit – jotka olivat arabeja – eivät jakaneet (esim. polveutuminen Ismaelista). Näin ollen kahden ensimmäisen termin ehdottama soveltamisala on tarkoitustaan suurempi, kun taas kolmas on liian pieni.

Patriarkat

Raamatussa on kuusi merkittävää henkilöä ennen Aabrahamia: Aatami ja Eeva, heidän kaksi poikaansa Kain ja Aabel, Henok ja hänen lapsenlapsenlapsensa Nooa, joka tarinan mukaan pelasti oman perheensä ja kaiken eläinkunnan Nooan arkissa. On epävarmaa, jättikö kukaan heistä (olettaen, että he olivat olemassa) mitään kirjattua moraalisäännöstöä: jotkut kristilliset kirkot pitävät yllä uskoa muinaisiin kirjoihin, kuten Henokin kirjaan – ja 1. Mooseksen kirjassa mainitaan Nooan lait, jotka Jumala antoi Nooan perheelle. Suurimmaksi osaksi nämä ”patriarkat” toimivat hyvinä (tai huonoina, Kainin tapauksessa) käyttäytymisen esikuvina, ilman tarkempia viitteitä siitä, miten heidän tekojaan tulkitaan missään uskonnossa.

Geneesin kirjassa Aabrahamia kehotetaan nimenomaan lähtemään Kaldean Uurista, jotta Jumala ”tekisi sinusta suuren kansan”.”

Raamatun mukaan patriarkka Aabrahamilla (tai arabian kielellä Ibrahimilla) oli kahdeksan poikaa kolmesta vaimosta: yksi (Ismael) vaimonsa palvelijasta Hagarista, yksi (Iisak) vaimostaan Saarasta ja kuusi toisesta vaimostaan Keturasta. Mooseksen, Jeesuksen, Muhammedin, Bahá’u’lláhin ja muiden merkittävien henkilöiden väitetään kaikki olevan Aabrahamin jälkeläisiä jonkin näistä pojista kautta.

Juutalaiset näkevät Aabrahamin Israelin kansan kantaisänä hänen jälkeläistensä Iisakin ja Jaakobin kautta. Kristityt pitävät Aabrahamia tärkeänä uskon esikuvana ja Jeesuksen hengellisenä sekä fyysisenä esi-isänä. Lisäksi muslimit kutsuvat saabilaisia, kristittyjä ja juutalaisia ”kirjan kansaksi” (”kirja” viittaa Tanakhiin, Uuteen testamenttiin ja Koraaniin). He pitävät Abrahamia yhtenä tärkeimmistä Jumalan lähettämistä monista profeetoista. Näin ollen Aabraham edustaa joillekin yhteistä kohtaa, jota he pyrkivät korostamaan tämän terminologian avulla.

Aabrahamin merkitys

• Juutalaisille Aabraham on ensisijaisesti kunnioitettu esi-isä tai patriarkka (johon viitataan nimellä ”isämme Aabraham”), jolle Jumala antoi useita lupauksia: että hänellä olisi lukemattomia jälkeläisiä ja että he saisivat Kanaanin maan (”luvattu maa”). Aabraham tunnetaan myös ensimmäisenä vedenpaisumuksen jälkeisenä ihmisenä, joka hylkäsi epäjumalanpalveluksen rationaalisen analyysin avulla. (Seem ja Eber jatkoivat perinnettä Nooalta), joten hän esiintyy symbolisesti monoteistisen uskonnon perushahmona.

• Kristityille Aabraham on pikemminkin hengellinen esi-isä kuin suora esi-isä. Esimerkiksi kristillinen ikonografia kuvaa hänet varhaiseksi todistajaksi kolminaisuudesta kolmen ”enkelin” muodossa, jotka vierailivat hänen luonaan (Aabrahamin vieraanvaraisuus). Kristillisessä uskossa Aabraham on uskon malliesimerkki, ja hänen aikomuksensa totella Jumalaa uhraamalla Iisak nähdään ennusteena siitä, että Jumala uhrasi poikansa Jeesuksen. Kristillisten kommentaattoreiden pitkäaikainen suuntaus on tulkita Jumalan Aabrahamille antamat lupaukset niin, että ne koskevat pikemminkin kristinuskoa (”oikeaa Israelia”) kuin juutalaisuutta (jonka edustajat hylkäsivät Kristuksen).

• Islamissa Ibrahimia pidetään osana Aadamista alkavaa profeettojen linjaa (1. Mooseksen kirjan 20:7:ssä häntä nimitetään myös ”profeetaksi”) sekä ”ensimmäisenä muslimina” eli ensimmäisenä monoteistina maailmasta, jossa yksijumalaisuus oli menetetty. Häneen viitataan myös nimellä ابونة ابرهيم eli ”Isämme Abraham” sekä Ibrahim al-Hanif tai Abraham monoteisti. Islamin mukaan se oli Ismael (Isma’il) eikä Iisak, jonka Ibrahim käskettiin uhrata.

Kaikki abrahamilaiset uskonnot ovat sukua juutalaisuudelle sellaisena kuin sitä harjoitettiin muinaisissa Israelin ja Juudan valtakunnissa ennen Babylonian maanpakoa, ensimmäisen vuosituhannen alussa eaa.C.E.

Yhteiset hengelliset rikkaudet ja yhteiset piirteet

Juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla on useita merkittäviä yhteisiä piirteitä:

• Monoteismi. Kaikki kolme uskontoa palvovat yhtä Jumalaa, vaikka juutalaiset ja muslimit joskus kritisoivat yhteistä kristillistä kolminaisuusoppia monijumalaisuudeksi. Niiden seuraajien keskuudessa vallitsee todellakin yleinen käsitys siitä, että he palvovat samaa yhtä Jumalaa.
• Profeetallinen perinne. Kaikki kolme uskontoa tunnustavat ”profeetoiksi” kutsuttuja hahmoja, vaikka niiden luettelot eroavat toisistaan, samoin kuin niiden tulkinnat profeetan roolista.

• Semiittinen alkuperä. Juutalaisuus ja islam ovat saaneet alkunsa seemiläisten kansojen – eli juutalaisten ja arabien – keskuudessa, kun taas kristinusko syntyi juutalaisuudesta.

• perusta jumalallisessa ilmoituksessa pikemminkin kuin esimerkiksi filosofisessa spekulaatiossa tai tavoissa.

• eettinen suuntaus. Kaikki kolme uskontoa puhuvat valinnasta hyvän ja pahan välillä, joka yhdistetään kuuliaisuuteen tai tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan.

• Lineaarinen historiakäsitys, joka alkaa luomisesta ja käsitys siitä, että Jumala toimii historian kautta.

• Yhteys erämaahan, mikä joidenkin kommentaattoreiden mukaan on antanut näille uskonnoille tietynlaisen eetoksen.

• Hartaus Raamatusta ja Koraanista löytyviin perinteisiin, kuten Aatamin, Nooan, Aabrahamin ja Mooseksen kertomuksiin.

”Daavidin kilpi” (tai Magen David) on juutalaisen yhteisön ja juutalaisuuden yleisesti tunnustettu symboli.

Monoteismi

Juutalaisuus ja islam palvovat korkeinta jumaluutta, jonka ne käsittävät tiukasti monoteistisesti yhdeksi olennoksi; kristinusko on samaa mieltä, mutta kristinuskon Jumala on samalla (suurimman osan valtavirran kristinuskon mukaan) jakamaton kolminaisuus, näkemys, jota muut uskonnot eivät jaa. Huomattava vähemmistö kristityistä ja kristillisistä uskontokunnista ei kannata uskoa kolminaisuusoppiin, ja toisinaan he esittävät, että kolminaisuusajatus on peräisin roomalaisesta uskonnollisesta kulttuurista, ja viittaavat erityisesti siihen, että se on muotoiltu sen seurauksena, että Rooma on omaksunut osan zarathustralaisesta ja pakanallisesta ideologiasta osaksi homogenisoitua kulttuuriaan, eikä se ole osa alkuperäistä, alkukantaista kristinuskoa.

Tähän korkeimpaan olentoon viitataan heprealaisessa Raamatussa useilla eri tavoilla, kuten Elohim, Adonai tai neljällä heprealaisella kirjaimella ”Y-H-V (tai W)-H” (tetragrammaton), jota tarkkailevat juutalaiset eivät lausu sanana. Nykyaikaisessa juutalaisuudessa käytetään myös hepreankielisiä sanoja Eloheynu (Jumalamme) ja HaShem (Nimi) sekä englanninkielisiä nimiä ”Lord” ja ”God”. Jälkimmäinen kirjoitetaan joskus ”G-d” viitaten tabuun, jonka mukaan tetragrammatonia ei saa lausua.

Allah on arabian kielen vakiokäännös sanalle ”Jumala”. Islamilainen perinne kuvaa myös Jumalan 99 nimeä. Muslimit uskovat, että juutalainen Jumala on sama kuin heidän Jumalansa ja että Jeesus on jumalallisesti inspiroitunut profeetta, mutta ei Jumala. Niinpä sekä Tooran että evankeliumien uskotaan perustuvan jumalalliseen ilmoitukseen, mutta muslimit uskovat, että niitä on turmeltu (sekä vahingossa siirtovirheiden vuoksi että tahallisesti juutalaisten ja kristittyjen toimesta vuosisatojen kuluessa). Muslimit kunnioittavat Koraania Jumalan lopullisena, turmeltumattomana sanana tai viimeisenä testamenttina, joka on annettu viimeisen profeetan Muhammedin kautta. Muhammadia pidetään ”profeettojen sinettinä”, ja islamia pidetään koko ihmiskunnan viimeisenä monoteistisena uskona.

Uskonnolliset kirjoitukset (Kirjan kansa)

Kaikki kolme abrahamilaista uskontoa nojautuvat kirjakokoelmaan, joista osaa pidetään Jumalan sanana – siis pyhänä ja kyseenalaistamattomana – ja osaa uskonnollisten ihmisten työnä, joita kunnioitetaan lähinnä perinteen kautta ja sikäli, että niiden katsotaan olevan jumalallisen olentona jumalallisen inspiraationsa saaneita, ellei jopa sanelemia.

Juutalaisuuden pyhät kirjoitukset koostuvat Tanakhista, hepreankielisestä lyhenteestä, joka tarkoittaa Tooraa (laki tai opetukset), Nevi’imiä (profeetat) ja Ketuvimia (kirjoitukset). Näitä täydentävät ja täydentävät erilaiset alun perin suulliset traditiot: Midrash, Mishnah, Talmud ja kerätyt rabbiinikirjoitukset. Tanakhin hepreankielistä tekstiä ja erityisesti Tooraa pidetään pyhänä.

Kristittyjen pyhä kirjoitus on Pyhä Raamattu, joka käsittää sekä Vanhan että Uuden testamentin. Tätä korpusta pidetään yleensä jumalallisesti inspiroituna. Kristityt uskovat, että Jeesuksen tulo Messiaaksi ja ihmiskunnan pelastajaksi valaisi Jumalan ja ihmiskunnan välistä todellista suhdetta palauttamalla yleismaailmallisen rakkauden ja myötätunnon korostamisen (kuten Shemassa mainitaan) muiden käskyjen yläpuolelle ja vähentämällä Mooseksen lain ”legalistisempien” ja aineellisempien määräysten (kuten ruokavaliorajoitusten ja temppelirituaalien) painotusta. Jotkut kristityt uskovat, että Vanhan ja Uuden testamentin välinen yhteys Raamatussa tarkoittaa, että kristinusko on syrjäyttänyt juutalaisuuden ”uutena Israelina” ja että Jeesuksen opetuksissa Israelia ei kuvattu maantieteellisenä paikkana vaan yhteytenä Jumalaan ja lupauksena pelastuksesta taivaassa.

Islamin pyhin kirja on Koraani, joka koostuu 114 suraasta (”Koraanin luvuista”). Muslimit uskovat kuitenkin myös juutalaisuuden ja kristinuskon uskonnollisiin teksteihin niiden alkuperäisessä muodossa eikä nykyisissä versioissa, joita he pitävät turmeltuneina. Koraanin (ja muslimien valtavirran uskomuksen) mukaan Koraanin säkeet ilmoitettiin kaikesta arkkienkeli Gabrielin välityksellä profeetta Muhammedille erillisissä tilaisuuksissa. Nämä ilmoitukset kirjoitettiin muistiin Muhammedin elinaikana ja koottiin yhdeksi viralliseksi kappaleeksi vuonna 633 jKr, vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Lopulta Koraani sai nykyisen järjestyksensä vuonna 653 jKr. kolmannen kalifin (Uthman ibn Affan) toimesta.

Koraanissa mainitaan ja kunnioitetaan useita israelilaisia profeettoja, muun muassa Jeesusta. Näiden profeettojen kertomukset ovat hyvin samankaltaisia kuin Raamatun kertomukset. Tanakhin ja Uuden testamentin yksityiskohtaisia käskyjä ei kuitenkaan suoraan omaksuta, vaan ne korvataan uusilla käskyillä, jotka Jumala on ilmoittanut suoraan (Gabrielin kautta) Muhammedille ja jotka on kodifioitu Koraaniin.

Muslimit pitävät Koraanin alkuperäistä arabiankielistä tekstiä viimeistä kirjainta myöten turmeltumattomana ja pyhänä, ja kaikkia käännöksiä pidetään Koraanin merkityksen tulkintoina, sillä vain alkuperäistä arabiankielistä tekstiä pidetään jumalallisena pyhänä kirjoituksena.

Koraania täydentävät Hadithit, myöhempien kirjailijoiden kirjoittamat kirjat, jotka tallentavat profeetta Muhammedin sanomisia. Hadithit tulkitsevat ja tarkentavat Koraanin käskyjä. Islamin sisällä ei ole yksimielisyyttä hadith-kokoelmien auktoriteetista, mutta islamilaiset oppineet ovat luokitelleet jokaisen hadithin johonkin seuraavista aitouden tai isnadin tasoista: aito (sahih), oikeudenmukainen (hasan) tai heikko (da’if). Shiia-muslimien keskuudessa yhtään hadithia ei pidetä sahihina, ja hadithit yleensä hyväksytään vain, jos ne eivät ole ristiriidassa Koraanin kanssa.

Eskatologia

Abrahamilaisia uskontoja yhdistää myös odotus yksilöstä, joka julistaa lopun aikaa (kreik. eskaton) ja/tai saa aikaan Jumalan valtakunnan maan päällä, toisin sanoen messiaanisen profetian täyttymyksen. Juutalaisuus odottaa juutalaisen Messiaan tuloa (juutalainen käsitys Messiaasta eroaa kristillisestä käsityksestä monella merkittävällä tavalla). Kristinusko odottaa Kristuksen toista tulemista. Islam odottaa sekä Jeesuksen toista tulemista (saattamaan elämänsä päätökseen ja kuolemaan, koska hänen sanotaan nousseen elävänä ylös eikä ristiinnaulittuna) että Mahdin tulemista (sunnit ensimmäisessä inkarnaatiossaan, shiiat Muhammad al-Mahdin paluuta). Ahmadiyya-muslimiyhteisö uskoo, että sekä Mahdi että Kristuksen toinen tuleminen toteutuivat Mirza Ghulam Ahmadissa.

Todellisuuden jälkeinen elämä

Abrahamilaiset uskonnot (useimmissa haaroissaan) ovat yhtä mieltä siitä, että ihminen koostuu ruumiista, joka kuolee, ja sielusta, jonka ei tarvitse kuolla. Sielu, joka kykenee pysymään elossa ihmisen kuoleman jälkeenkin, kantaa mukanaan kyseisen ihmisen olemuksen, ja Jumala tuomitsee tämän ihmisen elämän sen mukaisesti kuoleman jälkeen. Tämän merkitys, siihen keskittyminen sekä tarkat kriteerit ja lopputulos vaihtelevat uskontojen välillä.

Reinekarnaatio ja sielunvaellus eivät yleensä ole näkyvästi esillä abrahamilaisissa uskonnoissa. Vaikka ne kaikki pääsääntöisesti katsovat jonkinlaiseen tuonpuoleiseen elämään, kristinusko ja islam kannattavat elämän jatkumista, jota yleensä pidetään ikuisena, eivätkä niinkään jälleensyntymistä ja siirtolaisuutta, jotka merkitsevät paluuta (tai toistuvia paluita) tälle maapallolle tai jollekin muulle tasolle elämään täydellistä uutta elinkaarta uudestaan. Kabbalistinen juutalaisuus kuitenkin hyväksyy käsitteen paluusta uusissa syntymissä ”gilgul neshamotiksi” kutsutun prosessin kautta, mutta tämä ei ole peräisin Toorasta, ja sitä tutkitaan yleensä vain uskon sisäisten oppineiden ja mystikkojen keskuudessa.

Juutalaisuuden näkemykset kuolemanjälkeisestä elämästä (”tulevasta maailmasta”) ovat varsin moninaiset, eikä sen pohtimiseen kannusteta. Tämä voi johtua siitä, että vaikka heprealaisessa Raamatussa on selvästi traditioita tuonpuoleisesta elämästä, juutalaisuus keskittyy tulevien palkkioiden sijaan tähän elämään ja siihen, miten elää pyhää elämää miellyttääkseen Jumalaa, ja sen asenne voidaan enimmäkseen tiivistää rabbiiniseen havaintoon, jonka mukaan 1. Mooseksen kirjan alussa Jumala puki alastomat vaatteisiinsa (Aatami ja Eeva), 5. Mooseksen kirjan lopussa Hän hautasi kuolleet (Mooses), Israelin lapset surivat 40 päivää ja jatkoivat sitten elämäänsä. Jos kuolemanjälkeinen elämä on olemassa, juutalaisuudessa kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kaikkien kansojen hyvät pääsevät taivaaseen, ja tämä on yksi syy siihen, miksi juutalaisuudessa ei yleensä käännytetä uskovia.

Islamissa Jumalan sanotaan olevan ”laupias ja armollinen” (Koraani 1:1). Jumala on kuitenkin myös ”oikeudenmukaisin”, Islam määrää kirjaimellisesti helvetin niille, jotka eivät tottele Jumalaa ja tekevät törkeää syntiä. Ne, jotka tottelevat Jumalaa ja alistuvat Jumalalle, palkitaan omalla paikallaan paratiisissa. Vaikka syntisiä rangaistaan tulella, on kuvattu myös monia muita rangaistuksen muotoja, jotka riippuvat tehdystä synnistä; helvetti on jaettu lukuisiin tasoihin, ajatus, joka löysi tiensä kristilliseen kirjallisuuteen sen kautta, että Dante lainasi muslimien teemoja ja trooppeja Infernoonsa.

Neille, jotka palvovat ja muistavat Jumalaa, luvataan iankaikkinen asuinpaikka fyysisessä ja hengellisessä paratiisissa. Islamissa taivas on jaettu lukuisiin tasoihin, ja paratiisin korkeammat tasot ovat palkinto niille, jotka ovat olleet hyveellisempiä. Korkeimmilla tasoilla voivat olla esimerkiksi profeetat, uskovien puolesta tapetut, orpoja auttajat ja ne, jotka eivät koskaan valehtele (lukuisten muiden Koraanissa ja Hadithissa mainittujen kategorioiden ohella).

Katumuksella Jumalalle monet synnit voidaan antaa anteeksi, sillä Jumalan sanotaan olevan laupias. Lisäksi niitä, jotka lopulta uskovat Jumalaan, mutta ovat eläneet syntistä elämää, saatetaan rangaista jonkin aikaa ja lopulta päästää Paratiisiin. Jos joku kuolee shirkin (Jumalan yhdistäminen jollakin tavalla, kuten väittämällä, että Hän on samanarvoinen minkä tahansa muun kanssa, tai palvomalla muita kuin Häntä) tilassa, on mahdollista, että hän jää ikuisesti helvettiin; kuitenkin sanotaan, että jokainen, jolla on ”yksi uskon atomi”, pääsee lopulta taivaaseen, ja muslimikirjallisuudessa viitataan myös siihen, että jopa pahasti syntiset, niin muslimit kuin muutkin, armahdetaan lopulta ja päästetään paratiisiin.

Islamin mukaan, kun ihminen pääsee Paratiisiin, hän pysyy siellä ikuisesti.

Kultus

Kultus, seremoniat ja uskontoon liittyvät tavat eroavat huomattavasti eri abrahamilaisten uskontojen välillä. Vähäisten yhtäläisyyksien joukossa on seitsemän päivän sykli, jossa yksi päivä on nimellisesti varattu jumalanpalvelukseen, rukoukseen tai muuhun uskonnolliseen toimintaan; tämä tapa liittyy Raamatun kertomukseen 1. Mooseksen kirjasta, jossa Jumala loi maailmankaikkeuden kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä. Islam, jossa perjantai on erityinen seurakuntarukousten päivä, ei hyväksy ”lepopäivän” käsitettä.

Juutalaisten miesten on rukoiltava kolme kertaa päivässä ja neljä kertaa päivässä sapattina ja useimpina juutalaisina juhlapäivinä sekä viisi kertaa Jom Kippurina. Ennen temppelin tuhoa juutalaiset papit uhrasivat siellä; sen jälkeen käytäntö lopetettiin. Juutalaisten naisten rukousvelvoitteet vaihtelevat lahkoittain; perinteisesti (toorajuutalaisuuden mukaan) naiset eivät lue Toorasta ja heidän edellytetään sanovan vain tiettyjä osia näistä jumalanpalveluksista kahdesti päivässä. Konservatiivisella juutalaisuudella, reformijuutalaisuudella ja rekonstruktionistisella liikkeellä on erilaiset näkemykset.

Kristinuskossa ei ole varsinaisia uhrirituaaleja, mutta sen koko teologia perustuu käsitykseen, jonka mukaan Jumala uhrasi poikansa Jeesuksen, jotta hänen verensä voisi sovittaa ihmiskunnan synnit. Lahjoituksia kristillisille kirkoille ja hyväntekeväisyyttä köyhiä kohtaan kannustetaan kuitenkin voimakkaasti, ja ne korvaavat uhrin. Lisäksi itseuhrausta paaston, katumuksen ja nöyryyden muodossa Kristuksen nimessä ja hänen käskyjensä mukaisesti (vrt. vuorisaarna) pidetään Jumalaan vetoavana uhrin muotona.

Islamin seuraajien, muslimien, on noudatettava islamin viittä pilaria. Ensimmäinen pilari on usko Allahin (Jumalan) ykseyteen ja Muhammadiin hänen viimeisenä profeettanaan. Toinen pilari on rukoilla viisi kertaa päivässä (salat) Mekassa sijaitsevan Kaaban suuntaan (qibla). Kolmas pilari on Zakah, joka on osa omasta varallisuudesta, joka on annettava köyhille tai muihin määrättyihin tarkoituksiin, mikä tarkoittaa tietyn osuuden antamista omasta varallisuudesta ja säästöistä henkilöille tai tarkoituksiin, jotka Jumala mainitsee Koraanissa. Tavallisesti maksettava osuus on kaksi ja puoli prosenttia säästetyistä tuloista. Paastoaminen muslimien ramadan-kuukauden aikana on islamin neljäs pilari, johon vain työkykyisten muslimien on paastottava. Lopuksi muslimeja kehotetaan myös tekemään pyhiinvaellus Mekkaan vähintään kerran elämässään. Hajjin tekemisestä vapautetaan vain henkilöt, joiden taloudellinen asema ja terveys eivät ole riittäviä. Tämän pyhiinvaelluksen aikana muslimit viettävät useita päiviä rukoillen, katuen ja ennen kaikkea kiertäen Kaabaa miljoonien muiden muslimien joukossa. Hajjin päätteeksi teurastetaan lampaita ja muita sallittuja eläimiä sen hetken muistoksi, jolloin Jumala korvasi Aabrahamin pojan Ismaelin lampaalla, joka esti tämän uhraamisen. Näiden eläinten liha jaetaan sitten ympäri maailmaa tarvitseville muslimeille, naapureille ja sukulaisille.

Ympärileikkaus

Kummassakin juutalaisuudessa ja islamissa miehille määrätään ympärileikkaus uskonnolle omistautumisen symbolina. Islam suosittelee tätä käytäntöä myös puhtauden muotona. Länsimainen kristinusko korvasi tämän tavan kasteseremonialla, joka vaihtelee uskontokunnittain, mutta sisältää yleensä upottamisen, kastamisen tai voitelun vedellä. Varhaiskirkon (Apostolien teot 15, Jerusalemin kirkolliskokous) päätöksen seurauksena, jonka mukaan ympärileikkaus ei ole pakollinen, se on edelleen vapaaehtoinen, vaikka Firenzen kirkolliskokous kielsi sen, ja katolisen katekismuksen kohdassa 2297 ei-lääketieteellistä amputaatiota tai silpomista kutsutaan moraalittomaksi. Monissa maissa, joissa on kristittyjen enemmistö, ympärileikkausluvut ovat alhaiset (lukuun ottamatta Yhdysvaltoja ja Filippiinejä). Monet miehet koptikristillisyydessä ja etiopialaisessa ortodoksisuudessa noudattavat kuitenkin edelleen ympärileikkausta.

Ruokarajoitukset

Juutalaisuudessa ja islamissa on tiukkoja ruokavaliolakeja, joiden mukaan laillista ruokaa kutsutaan juutalaisuudessa kosheriksi ja islamissa halaaliksi. Molemmat uskonnot kieltävät sianlihan nauttimisen; islam kieltää myös kaikenlaisten alkoholijuomien nauttimisen. Halaal-rajoituksia voidaan pitää kashrut-ruokavaliolakien alaryhmänä, joten monet kosher-ruoat katsotaan halaaliksi; tämä koskee erityisesti lihaa, joka islamin mukaan on teurastettava Jumalan nimessä. Protestanteilla ei ole määrättyjä ruokalakeja. Roomalaiskatolilaisuus on kuitenkin kehittänyt rituaalisia kieltoja lihan (mutta ei kalan) nauttimisesta perjantaisin, ja kristilliset kalenterit määräävät pidättäytymään joistakin ruoka-aineista eri vuodenaikoina; nämä tavat kuitenkin vaihtelevat paikasta toiseen ja ovat muuttuneet ajan myötä, eikä joillakin lahkoilla ole mitään vastaavaa. Jotkut kristityt vastustavat alkoholijuomien nauttimista, ja muutamat kristityt noudattavat myös kosher-ruokavaliota, jota joskus kutsutaan ”Mitä Jeesus söisi?” -ruokavalioksi. Joitakin lähestymistapoja käytäntöön on kehittynyt protestanttisissa uskontokunnissa, kuten Seitsemännen päivän adventtikirkossa, jotka kehottavat voimakkaasti vastustamaan tiettyjä ruokia ja joissain tapauksissa kannustavat kasvissyöntiin tai veganismiin.

Proselytismi

Vuorisaarna Carl Heinrich Bloch.

Kristinusko rohkaisee evankelioimiseen yrittäessään saada muut kääntymään uskontoonsa; monet kristilliset järjestöt, erityisesti protestanttiset kirkot, lähettävät lähetyssaarnaajia ei-kristillisiin yhteisöihin eri puolille maailmaa.

Kristinuskon pakkokäännyttämisiä on dokumentoitu historian eri vaiheissa. Tunnetuimpia mainittuja väitteitä ovat pakanoiden kääntymiset Konstantinuksen jälkeen; muslimien, juutalaisten ja itäortodoksien kääntymiset ristiretkien aikana; juutalaisten ja muslimien kääntymiset Espanjan inkvisition aikana, jolloin heille tarjottiin vaihtoehtona karkotus, kääntyminen tai kuolema; ja asteekkien kääntymiset Hernan Cortesin toimesta. Suuret uskontokunnat, kuten roomalaiskatolinen kirkko, tuomitsevat pakkokäännytykset synnillisiksi ja toteavat virallisesti, että pakkokäännytykset saastuttavat kristinuskon ja loukkaavat ihmisarvoa, niin että aiempia tai nykyisiä rikkomuksia pidetään skandaalina (epäuskon syynä).

”Katolisen opin tärkeimpiä lähtökohtia on, että ihmisen vastauksen Jumalalle uskossa on oltava vapaa: ketään ei siis saa pakottaa omaksumaan kristillistä uskoa vastoin hänen omaa tahtoaan.”

William Heffening toteaa, että Koraanissa ”uskosta luopujaa uhkaa rangaistus vain seuraavassa maailmassa”, mutta ”perinteissä ei kuitenkaan ole juurikaan vastakaikua näille rangaistuksille seuraavassa maailmassa … ja sen sijaan meillä on monissa perinteissä uusi elementti, kuolemanrangaistus”. Heffening toteaa, että shafilaiset tulkitsevat jakeen 2:217 esittävän tärkeimmän todisteen kuolemanrangaistukselle Koraanissa. Koraanissa on luku (Sura), joka käsittelee ei-uskovia (nimeltään ”Al-Kafiroon”). Luvussa on myös usein siteerattu jae (ayat), joka kuuluu: ”Uskonnossa ei ole pakkoa, johdatuksen tie erottuu selvästi erehdyksestä” ja . Tämä tarkoittaa, että ketään ei saa pakottaa islamiin ja että oikeamielinen tie erottuu muista. Tämän jakeen mukaan islamiin kääntyneet ovat niitä, jotka näkevät tämän polun. Ummayad-dynastian aikainen muslimilaajentuminen pysyi uskollisena tälle opetukselle myöntämällä ”Kirjan ihmisille” toisen luokan kansalaisuuden sen sijaan, että heidät olisi pakotettu kääntymään. On kuitenkin huomattava, että pakanalliset arabiheimot saivat valita: ”Islam tai Jizya (puolustusvero) tai sota”. Toinen merkittävä poikkeus on Mashhadin juutalaisten joukkokäännytys vuonna 1839. Nykyään islamilla ei ole kristinuskoon verrattavia lähetyssaarnaajia, vaikka se rohkaiseekin seuraajiaan tutustumaan muihin uskontoihin ja opettamaan muille islamia.

Juutalaisuus hyväksyy käännynnäisiä, mutta se ei rohkaise heitä, eikä sillä ole lähetyssaarnaajia sinänsä. Vain muutama pakkokäännytys juutalaisuuteen on kirjattu, esimerkiksi idumealaiset, jotka hasmonialaiset kuninkaat pakottivat kääntymään juutalaisuuteen. Juutalaisuuden mukaan ei-juutalaiset voivat kuitenkin saavuttaa vanhurskauden noudattamalla Noahin lakeja eli seitsemää yleismaailmallista käskyä, joita ei-juutalaisten odotetaan noudattavan. Tähän liittyen Rambam (rabbi Moses Maimonides, yksi tärkeimmistä juutalaisista opettajista) kommentoi: ”Viisaitamme lainaten, muiden kansojen vanhurskailla ihmisillä on paikka tulevassa maailmassa, jos he ovat hankkineet itselleen sen, mitä heidän tulisi oppia Luojasta”. Koska juutalaisiin sovellettavat käskyt ovat paljon yksityiskohtaisempia ja raskaampia kuin Noahin lait, juutalaiset oppineet ovat perinteisesti väittäneet, että on parempi olla hyvä ei-juutalainen kuin huono juutalainen, mikä estää kääntymästä. Useimmiten juutalaisuuteen kääntyneet ovat niitä, jotka menevät naimisiin juutalaisten kanssa.

Huomautuksia

• Anidjar, Gil (toim.). ”Vielä kerran, vielä kerran: Derrida, the Jew, the Arab” Johdanto teokseen Jacques Derrida, Acts of Religion. New York & Lontoo: Routledge, 2001. ISBN 0415924006
• Arnold, T.W., R. Basset, H.A.R. Gibb, R. Hartmann ja W. Heffening. E.J. Brill’s Encyclopaedia of Islam. Brill, 1993. ISBN 978-9004097964
• Goody, Jack. The Logic of Writing and the Organization of Society. Cambridge University Press, 1986. ISBN 0521339626
• MacArhur, John. The MacArthur New Testament Commentary: Romans. (2 Vols) Chicago: Moody Press, 1996.
• Masumian, Farnaz. Elämä kuoleman jälkeen: A Study of the Afterlife in World Religions. Oxford: Oneworld Publications, 1995. ISBN 1851680748
• Partridge, Christopher A. Introduction to World Religions. Augsburg Fortress Publishers. 2005. ISBN 0800637143
• Patai, Raphael. Jadid al-Islam: Meshhedin juutalaiset ”uudet muslimit”. Detroit: Wayne State University Press, 1997. ISBN 0814326528
• Smith, Jonathan Z. ”Religion, Religions, Religious”, essee teoksessa Mark C. Taylor (toim.), A Guide to Critical Terms for Religious Studies. Chicago: University of Chicago Press, 1998. ISBN 978-0226791562

Kaikki linkit haettu 13. lokakuuta 2019.

• Islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon vertailu