Potilailla, joilla on lantionpohjan prolapsi, on erilaisia oireita ja anatomisia löydöksiä. Mikäli kyseessä on emättimen takaseinän prolapsi, on ensin määritettävä, mikä osa potilaan tukimekanismista on pettänyt. On tärkeää päättää kliinisessä tutkimuksessa, liittyykö hänen prolapsensa apikaalisen tuen menetykseen, distaalisen emättimen seinämän heikkouteen, välilihan rungon irtoamiseen tai heikkouteen vai johonkin näiden tukivirheiden yhdistelmään.
Aivan kuten etuseinän prolapsi, apikaalisen tuen menetys voi johtaa ylemmän ja keskimmäisen emättimen prolapsiin. Nostamalla emättimen yläosaa rengaspihdeillä tai Kellyn puristimella fysiologisesti normaalimpaan asentoon vastaanotolla tai leikkaussalissa voidaan määrittää apikaalisen vian merkitys takaseinän prolapsiin. Kun tämä määritys on tehty, kirurgi voi sen jälkeen päättää, millaisen korjauksen potilas tarvitsee.
Joskus, jos kliininen tutkimus ei vastaa potilaan oireita, radiologiset tutkimukset, kuten defekografia, voivat auttaa tunnistamaan tukiviat.
Jos prolapsi johtuu pääasiassa apikaalisen tuen menetyksestä, hoito voidaan hoitaa jollakin useista toimenpiteistä, sakraalikolpopexiasta kohdunkaulan ripustukseen tai sakrospinaaliseen emättimen holvin ripustukseen. Jos kyseessä on perinteisempi rektiokeleen tyyppi, jossa emättimen distaalinen seinämä menettää tukensa, on päätettävä, minkälainen korjaustapa – spesifinen tai tavanomainen takimmainen kolorrafia – johtaa parhaisiin anatomisiin ja toiminnallisiin tuloksiin.
Loppujen lopuksi välilihan rungon heikkous tai perineokele määritetään tunnustelemalla välilihan rungon paksuus ja eheys rektaalitutkimuksessa.
Yhtä tärkeää kuin anatomiset näkökohdat ja ennen mitä tahansa leikkausta on otettava huomioon potilaan oireet sekä nykyinen ja tuleva seksuaalinen toiminta. Naisilla, joilla on posteriorisen lokeron prolapsi, on usein suolen toimintahäiriöihin liittyviä oireita, kuten ponnistelua, epätäydellistä suolen tyhjenemistä, kivuliaita suolenliikkeitä ja ulosteinkontinenssia. Oireiden laajuus tai vakavuus ei välttämättä liity prolapsin vakavuuteen, ja usein hänen suolen toimintansa riippuu eniten ylemmän ruoansulatuskanavan toiminnasta sekä ulostetyypistä ja -tiheydestä.
Tutkimukset ovat yleensä osoittaneet, että suurin osa suolen oireista – erityisesti ponnistelu ja epätäydellinen tyhjeneminen – häviää tai paranee takaseinämän korjauksella. Joissakin tapauksissa kirurginen hoito ei välttämättä korjaa suolen toimintahäiriöitä, ja toisinaan se voi edistää suolen toimintahäiriöitä.
Ennen kirurgista hoitoa on ratkaisevan tärkeää ymmärtää, mitkä oireet potilasta vaivaavat, liittyvätkö ne fyysisiin löydöksiin ja parantaako anatomian kirurginen korjaus hänen oireitaan. Kullekin potilaalle on annettava asianmukaista neuvontaa prolapsileikkauksen mahdollisista vaikutuksista sekä suolen että seksuaalitoimintoihin. Korjauksen aggressiivisuudesta riippuen noin 15 prosentilla potilaista voi esiintyä jonkin verran epämukavuutta yhdynnässä kolpoperineorrafian jälkeen. Levatoreiden plikoimatta jättäminen voi vähentää tätä riskiä, mutta ei kokonaan poistaa sitä (Obstet. Gynecol. 2004;104:1403-21). ht
Traditionaalinen korjaus tuottaa parhaat tulokset
Rektokeleen korjauksen lähestymistapa on kehittynyt vuosien varrella, mutta kirjallisuuden mukaan perinteisempi korjaustapa, jossa käytetään sivulta toiselle ulottuvaa plikointia ja viiveellä imeytyvää ompeletta, tuottaa parhaat tulokset ja pienimmän sairastuvuuden.
Tässä kirurgisessa tekniikassa käytetään yleensä kaksikerroksista korjausta, jossa osa emättimen seinämästä leikataan minimaalisesti ja emättimen limakalvo suljetaan keskeytetyllä tai juoksevalla polyglaktiiniompeleella.
Naisten lantion elinten prolapsien kirurgisesta hoidosta vuonna 2007 laaditun Cochrane Review of the Surgical Management of Pelvic Organ Prolapse in Women -katsauksen kirjoittajat raportoivat, että emättimen takaseinän prolapsien kohdalla emätinlähestymistapa liittyi alhaisempaan uusiutuvan rektiokeleen ja/tai enterokeleen määrään verrattuna transanaaliseen lähestymistapaan (suhteellinen riski 0,24), joka on paksusuolen ja peräsuolen alueen kirurgien yleisesti suorittama peräsuolen korjaustyyppi. Tiedot leikkauksen vaikutuksesta suolisto-oireisiin ja polyglaktiiniverkko- tai sian ohutsuolitransplantaasin käytöstä uusiutuvan rektokeleen riskiin olivat kuitenkin riittämättömät meta-analyysiä varten. Satunnaistettuja tutkimuksia, joissa käytettäisiin pysyvää verkkoa rektokeleen korjaukseen joko inlay- tai ”ripustussarjana”, ei myöskään ollut (Cochrane Database Syst. Rev. 2007;3:CD004014).h
Yksessä hyvin tehdyssä satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa todettiin, että perinteisellä takimmaisella paksusuolenkorjausleikkauksella oli alhaisempi epäonnistumisprosentti verrattuna pelkkään kohdekohtaiseen korjaukseen tai kohdekohtaiseen korjaukseen lisättynä possuaineesta valmistetulla ohutsuolen submucosa-ransplantaasisiirrännäisliu’uella rektokeleen korjauksessa. Oireiden kannalta, jos anatominen korjaus onnistui, ei ollut merkittäviä eroja posteriorisen kolorrafian, kohdekohtaisen korjauksen tai kohdekohtaisen korjauksen, johon oli lisätty sian ohutsuolen submucosa, välillä perioperatiivisen ja postoperatiivisen sairastuvuuden, toiminnallisten tulosten, elämänlaadun sekä suolen ja seksuaalisen toiminnan suhteen (Am. J. Obstet. Gynecol. 2006;195:1762-71).