Berliinin muurin haamu elää 30 vuotta sen kaatumisen jälkeen. Se pyyhkäisee läpi maahanmuuttajaväestöä (suurempi lännessä) ja köyhyyttä, eläkeläisiä sekä vasemmistopuolue Die Linken ja äärioikeistopuolueiden vaalikannatusta (kaikki suurempi idässä) koskevat tilastot. Jatkuva itä-länsi-jako risteää luokkaerojen sekä institutionaalisen rasismin historiallisten ja nykyisten muotojen kanssa. Tämä luo taustan äärioikeistopuolueiden erityiselle menestykselle Saksan itäisissä osavaltioissa.
Yhdistymistä seuranneina vuosina Itä-Saksa luisui yhdestä Euroopan teollistuneimmista alueista yhdeksi vähiten teollistuneista alueista. Keskimääräinen tuottavuus oli jo pitkään ollut alhaisempi kuin lännessä. Vuonna 1945 Saksan demokraattiseksi tasavallaksi (DDR) muodostuneen alueen miehitti heikko ja sodan runtelema supervalta Neuvostoliitto, joka ryösti sen teollisuuden ja infrastruktuurin.
Saksan liittotasavalta (BRD) sen sijaan vedettiin Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin, jossa oli paljon suuremmat markkinat. Se hyötyi maahanmuuttovirroista – myös DDR:stä – ja itseään vahvistavasta agglomeraatiologiikasta, jossa lisääntyneet investoinnit vetävät puoleensa lisää pääomaa ja ammattitaitoisia työntekijöitä, ja niin edelleen hyveellisessä kehässä.
DDR kärsi myös neuvostoblokin yleisistä kriiseistä. Vuonna 1928 muotoutunut neuvostojärjestelmä oli mahdollistanut Venäjän, joka oli pohjattoman köyhä yhteiskunta, nopean teollistumisen sotien välisenä aikana. Mutta 1960-luvulta alkaneen globalisaation myötä neuvostoblokin yrityksiä haittasi niiden heikompi kyky kansainvälistää myyntiä ja toimintaa. 1980-luvulla kriisi iski alueelle, ja neuvostoblokin kauppaverkostot romahtivat.
Taloudellinen kahtiajako
Yhdistymisen yhteydessä Helmut Kohlin konservatiivihallitus asetti Ostmarkin ja Saksan markan vaihtokurssiksi 1:1, mikä merkitsi Ostmarkin arvon nousua 300-400 prosenttia. Itäisten yritysten kannattavuus voitiin säilyttää vain, jos kustannuksia alennettiin vastaavasti, mutta tämä oli mahdotonta, koska kaikki muut tuotantopanosten hinnat ja yleiskustannukset olivat itse uudelleenarvostuksen alaisia. Yksikään yritys ei olisi kestänyt tätä shokkia ilman apua.
Kohlin hallitus suhtautui 1990-luvun alussa vähättelevästi idän deindustrialisaatioon. Se perusti viraston, Treuhandanstaltin (lempinimeltään ”luovutusvirasto”), joka valvoi itäisten yritysten ja maa-alueiden pakkomyyntiä ja yksityistämistä – myös täysin elinkelpoisten yritysten uhraamista. Myyntiin liittyi laillista ja laitonta korruptiota, ja se kallistui voimakkaasti länsimaisten yritysten etujen mukaan.
Saksan lipunheilutuksen alla yhdistymisen saaliin veivät suurelta osin länsimaiset rikkaat. Kaiken kaikkiaan vain 5 prosenttia Treuhandanstaltin yrityksistä myytiin itäläisille, 85 prosenttia länsimaalaisille. Saksan taloudellinen kahtiajako jatkui, ja ylin johto ja suurin osa arvokkaista toiminnoista sijaitsi lännessä.
”Suuri luovutus” yhdistettynä agglomeraatiologiikkaan varmisti, että Saksan läntiset osavaltiot vetivät puoleensa suurimman osan pääomasta ja ammattitaitoisista maahanmuuttajista – tämä laajensi paikallisia markkinoita ja houkutteli vuorostaan lisää investointeja ja maahanmuuttoa. Samaan aikaan idän taantuvat alueet kokivat maastamuuttoa ja pysähtyneisyyttä, autioituneita aavekaupunkeja ja asuntojen laajamittaista purkamista.
Häiriköiviä yrityksiä kuilun kuromiseksi umpeen
Saksan hallitus yritti torjua tätä itä-länsi-eroa kahdella pääasiallisella tavalla, mutta molemmat myös vahvistivat taustalla olevia eroja. Yksi oli idän rakentaminen matalapalkka-alueeksi ja uusliberalistiseksi koekentäksi. Investointien houkuttelemiseksi työnantajia rohkaistiin kokeilemaan käytäntöjä, jotka lännen vahvemmat ammattiliitot olisivat estäneet. Kansalliset työehtosopimukset rikottiin idässä. Tämä heikensi työntekijöiden voimaa ja moraalia koko Saksassa, mutta äärimmilleen mentiin idässä, erityisesti Saksissa, jossa työehtosopimuksia kierrettiin eniten Saksassa.
Toinen asia olivat valtion menot. ”Solidaarisuuden” varallisuuden siirrot lännestä itään olivat hyvin merkittäviä. Tämä auttoi entisen idän palkkoja ja bruttokansantuotetta asukasta kohti nousemaan noin 80 prosenttiin lännen palkkatasosta 2000-luvun alussa. Kuilu on kuitenkin pysynyt suunnilleen tällä tasolla siitä lähtien, ja sen ennustetaan jatkuvan tai jopa kasvavan.
Länsi-itä-siirrot ovat pikemminkin kuin antaisi jollekin kalaa sen jälkeen, kun häneltä on viety onki. Koska suurin osa idän varallisuudesta on länsimaisten intressien anastamaa, suuri osa Saksan siirtomenoista menee länsimaisilta veronmaksajilta itään ja bumerangina takaisin vuokrien ja voittojen muodossa. Tässä määrin siirto on läntisiltä työntekijöiltä läntisille omistajille, ja se kierrätetään itäisten infrastruktuurihankkeiden ja hyvinvointiavustusten saajien kautta.
Kakkosluokan asema
Epäsuhtaisuus ja köyhyys ovat merkityksellisiä idässä esiintyvän rasismin korkeamman tason kannalta. Samoin toistuvat kriisit ja epävarmuus, jotka ovat koetelleet Itä-Saksaa yhdistymisen jälkeen, sekä vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut maailmanlaajuinen taantuma.
Viittaus alueellisiin sosioekonomisiin eroihin ja kriiseihin vie meitä kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen. Loppujen lopuksi oikeistolainen, kansallismielinen Vaihtoehto Saksalle (AfD) -puolue saa vahvaa kannatusta matalan työttömyyden Zwickaussa (Saksin osavaltiossa). Se saa paremmat tulokset rikkaissa läntisissä osavaltioissa (Baijeri, Baden-Wurttemberg) kuin köyhemmissä Ruhrin osavaltioissa. Sen kannatus on useiden tutkimusten mukaan vahvempi suurituloisten ja itsenäisten ammatinharjoittajien kuin työläisten keskuudessa, ja pelko taloudellisesta taantumasta ja vieraantumisesta on vahva psykologinen tekijä.
Keskeinen palapelin pala löytyy kansakunnan ja maahanmuuton kiemuroista. Vuonna 1990 itäsaksalaiset äänestivät Saksan liittotasavallan kansalaisuuden puolesta. Taloudellisesti, kuten olemme nähneet, tuloksena oli jotain lähempänä liittämistä. Poliittisesti toivottiin täyttä ja nopeaa tasa-arvoa. ”Me olemme yksi kansa” huudettiin kaduilla, kun vuosi 1989 vaihtui vuoteen 1990.
Mutta myös poliittisesti itäsaksalaiset ovat kokeneet eräänlaisen liittämisen. Laajamittaiset muutokset runnottiin läpi ottamatta juurikaan huomioon yleistä mielipidettä tai edes parlamenttia. Itse yhdistyminen toteutettiin määräyksellä, liittovaltion perustuslain ”liittämistä” koskevan pykälän nojalla.
Länsimaalaiset nimitettiin useimpiin itäisiin valta-asemiin, mukaan lukien korkeat virkamiesvirat, professuurit sekä teollisuuden ja asevoimien huipputehtävät. Itäsaksalaiset syöstiin ikään kuin maahanmuuttajien asemaan. He olivat jättäneet kotimaansa ja joutuneet vieraaseen maahan. Heidän yhteiskuntakalustonsa oli yhtäkkiä sekaisin. Heidän kulttuuripääomansa (todistukset, tiedot jne.) menetti arvonsa. Hämmennyksen ja syrjäytymisen kokemukset olivat jokapäiväisiä. Toimittaja Toralf Staudin sanoin itäsaksalaiset ”muuttivat pois ja jäivät samalla paikoilleen”.
Analogia on löyhä, koska itävaltalaiset eivät kohdanneet rasismia. Siitä huolimatta käsitystä toisen luokan asemasta oli vaikea välttää. Ehkäpä he ajattelivat, ettemme ole ”yksi kansa”…
Syylliseksi tekeminen maahanmuuttajista
Valitukset syrjinnästä voivat näkyä haluna moittia eliittiä ja keskushallintoa. Ja jossain määrin tästä hyötyy vasemmistopuolue Die Linke. Mutta siellä, missä työelämän instituutiot ja solidaarisuus ovat heikkoja, kuten suuressa osassa itää, ei-saksalaisia maahanmuuttajia voidaan tehdä syntipukiksi.
Työ- ja maahanmuuttopolitiikka ennen vuotta 1989 selittää tässä itä-länsi-eron. Saksan liittotasavallassa rasismi ja seksismi olivat hallitsevia ideologioita sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Taloussiirtolaisiin ja turvapaikanhakijoihin kohdistettiin järkyttävää syrjintää. Nopea talouskasvu yhdistettynä naisten työelämään tulon hitaaseen lisääntymiseen 1960-luvulta 1980-luvulle merkitsi kuitenkin sitä, että maahanmuuttajia rekrytoitiin laajamittaisesti. Vuosikymmenestä toiseen he taistelivat toimeentulonsa puolesta, ystävystyivät työtovereidensa ja naapureidensa kanssa ja voittivat kotoutumisensa alhaalta käsin. Kiihkoilu työnnettiin takaisin.
Neuvostotasavallassa koettiin päinvastoin. Virallinen ideologia oli tasa-arvoinen ja päällisin puolin rasismin- ja seksisminvastainen. Naiset tulivat työelämään nousukausina. Maahanmuuttajia tuli kuitenkin vain vähän, ja ne, jotka tulivat, joutuivat raa’an valtiollisen syrjinnän ja erottelun kohteeksi. Vain harvat saivat asettua maahan, ja vuoden 1989 jälkeinen taloudellinen romahdus varmisti, ettei tilanne muuttunut. Ammattiliitot kiellettiin, ja työpaikoilla solidaarisuus keskittyi (poikkeuksetta valkoiseen, saksalaiseen) työryhmään.
Kun otetaan huomioon, että kontakti maahanmuuttajiin yleensä heikentää muukalaisvihaa, äärioikeistolaiset puolueet nauttivat menestyksestä alueilla, joilla maahanmuuttoa on vähän, erityisesti idässä. Vastoin odotuksia AfD saa vahvaa kannatusta joiltakin maahanmuuttajilta, mutta tietystä erityisryhmästä: Venäjältä ja Itä-Euroopasta tulleilta saksalaista syntyperää olevilta ”myöhäisasukkailta”.
Monet näistä suuntauksista ovat olemassa myös Saksan läntisissä osavaltioissa, mukaan lukien AfD:n nousu. Siellä vallitsee myös pitkäaikainen epäluottamus valtavirran poliitikkoja ja instituutioita kohtaan. Tätä ruokkii käsitys siitä, että eliitti on höyhentänyt pesäänsä ja kaatanut yhdistymisen ja talouskriisin seuraukset muiden niskaan. Köyhyys on myös lisääntynyt lännessä – itä-länsi-välinen köyhyyskuilu on nyt itse asiassa pienempi kuin kymmenen vuotta sitten.
Viimeisimmän Eurobarometri-raportin mukaan ”ylivoimainen enemmistö” saksalaisista on sitä mieltä, että tuloerot ovat liiallisia. Yhdessä rasisminvastaisen aktivismin kanssa niin idässä kuin lännessä on siis selvää, että ”etnisten” jakolinjojen yli ulottuvan politiikan mahdollisuudet ovat olemassa.