Viime viikolla puhuimme hieman sonettimuodon historiasta yleensä ja erityisesti italialaisesta sonetista. Meillä on vielä yksi viikko jäljellä ennen kuin analysoimme englantia – lue: Shakespearen – sonettia. Tällä viikolla aiheena on spenseriläinen sonetti.
Spenseriläisen sonetin historia
Spenseriläinen sonetti on nimetty William Shakespearen aikalaisen Edmund Spenserin mukaan. Spenser on tunnetuin eeppisestä runofragmentistaan The Faerie Queene. Vaikka The Faerie Queenen säkeitä ei kirjoitettu soneteiksi, niiden ainutlaatuinen kiinteän säkeen tyyli tunnetaan nykyään nimellä Spenserian Stanza.
Koska Spenser – yhdessä runoilijakollegansa Sir Philip Sidneyn kanssa – pyrki luomaan englantilaisen kirjallisuuden perinnön, joka menisi Geoffrey Chauceria pidemmälle, ei ole yllättävää, että Spenser loi ja työskenteli omien runomuotojensa puitteissa. Hän otti mallia klassisista runoilijoista, kuten Aiskhyloksesta, Hesiodoksesta, Homeroksesta ja Sofoklesista. Spenserille henkilökohtainen erottautuminen oli yhtä tärkeää kuin kansallinen kirjallisuusylpeys.
Spenseriläisen sonetin osat
Toisin kuin italialaisessa sonetissa, joka koostuu oktaavista ja sestetistä, spenseriläisessä sonetissa on viisi osaa: kolme nelisäkeistä ja pari. Jokaisessa nelisäkeessä vuorottelee kaksi riimiä ja se alkaa edellisen nelisäkeen viimeisellä rivillä käytetyllä riimillä. Riimikaavio on siis seuraava: ABAB BCBC CDCDCD. Loppupari on luonnollisesti EE.
Koska sen muoto eroaa italialaisesta, myös Spenseriläisen sonetin argumentti on erilainen. Ongelma/ratkaisu -muodon sijaan spenseriläinen sonetti esittelee nelisäkeissään kolme ajatusta, jotka kaikki keskittyvät yhteisen teeman ympärille: yleensä rakkauden. Parivaljakko toimii näiden ajatusten kommenttina sijoittamalla volta yhdeksännen rivin sijasta kolmannelletoista riville.
Esimerkki spenseriläisestä sonetista
Seuraava on Edmund Spenserin ”Amoretti LXXV: Eräänä päivänä kirjoitin hänen nimensä”. Huomaa, miten ajatukset vaihtuvat jokaisessa nelisäkeessä ja miten parletti – vaikka se liittyykin dialogin toiseen osaan – kommentoi runon tapahtumia.
Yksi päivänä kirjoitin hänen nimensä rantaan,
Mutta aallot tulivat ja huuhtoivat sen pois:
Kertaalleen kirjoitin sen uudestaan toisella kädellä,
Mutta vuorovesi tuli ja teki tuskastani saaliinsa.
”Turha mies”, sanoi hän, ”joka turhaan koetat,
kuolevaista näin ikuistaa;
Sillä itsekin olen tämän rappeutumisen kaltainen,
Ja samoin nimeni pyyhkiytyy pois.”
”Ei niin”, (quod I) ”keksiköön alhaisemmat asiat
kuolemaan tomuun,
Mutta sinä elät maineen kautta:
Minun säkeistäni sinun hyveesi harvinaiset ikuistavat,
Ja taivaaseen kirjoitetaan sinun kunniakas nimesi:
Jossa kun kuolema kaiken maailman alistaa,
Meidän rakkautemme elää ja myöhemmässä elämässä uudistaa.”
Hyvästi.