Libya

Libya muuttaa asekurssia

Kuukausia kestäneiden USA:n ja Britannian kanssa käytyjen salaisten neuvottelujen jälkeen Qaddafi yllätti maailman joulukuussa 2003 ilmoittamalla luopuvansa joukkotuhoaseiden etsimisestä ja alistuvansa YK:n täydellisiin asetarkastuksiin. Neljässä salaisessa laitoksessa tehtyjen tarkastusten jälkeen Kansainvälinen atomienergiajärjestö totesi, että Libyan edistyminen ydinpommin rakentamisessa oli ollut vasta alkuvaiheessa. Toukokuussa 2006 Yhdysvallat ilmoitti palauttavansa täydet diplomaattisuhteet Libyaan 25 vuoden tauon jälkeen.

Joulukuussa 2006 viisi bulgarialaista sairaanhoitajaa ja palestiinalainen lääkäri, jotka työskentelivät Libyassa, tuomittiin kuolemaan sen jälkeen, kun heidät oli tuomittu satojen libyalaisten lasten tartuttamisesta aidsiin. Hoitohenkilökunnan tuomitsemisessa käytettyjä todisteita pidetään erittäin epäilyttävinä, ja monet uskovat, että Libya yrittää siirtää vastuun libyalaisessa sairaalassa vuonna 1998 puhjenneesta aids-epidemiasta. Heinäkuussa 2007 Libyan korkein oikeus piti kuolemantuomiot voimassa. Päiviä myöhemmin maan korkein oikeusneuvosto kuitenkin muutti tuomiot. Samana päivänä kun tuomiot muutettiin, hallitus suostui maksamaan miljoona dollaria kunkin 460 uhrin omaisille.

Abdel Basset Ali al-Megrahi, Pan Am -lento 103:n pommi-iskusta tuomittu libyalainen terroristi, vapautettiin vankilasta Skotlannin myötätuntosyistä elokuussa 2009. (Hän sairastaa kuolemaan johtavaa eturauhassyöpää.) Hänen paluunsa sankarin vastaanotolle herätti paheksuntaa uhrien omaisissa, ja Valkoinen talo vastusti tätä päätöstä ja totesi, että Megrahin pitäisi suorittaa tuomionsa loppuun Skotlannissa.

Poliittiset levottomuudet Lähi-idässä tarttuvat Libyaan

Hallituksen vastaiset mielenosoitukset valtasivat vuoden 2011 alkupuolella useita Lähi-idän maita, ja mielenosoitukset seurasivat mielenosoituksia myös Libyassa, Egyptissä, Tunisiassa, ja Bahrainissa. Libyan hallituksen tukahduttaminen oli kuitenkin rajuinta. Mielenosoittajat nousivat kaduille 16. helmikuuta Benghazissa, maan toiseksi suurimmassa kaupungissa, ja vaativat Gaddafin luopumista vallasta. Seuraavana päivänä, joka julistettiin raivon päiväksi, mielenosoitusten määrä kasvoi koko maassa. Turvallisuusjoukot alkoivat tulittaa mielenosoittajia, ja 20. helmikuuta Human Rights Watch arvioi, että joukot olivat tappaneet jopa 200 ihmistä. Useat hallituksen virkamiehet ja diplomaatit loikkasivat, ja armeijan jäsenet liittyivät opposition riveihin, kun hallituksen hyökkäykset siviilejä vastaan muuttuivat yhä raaemmiksi. Joidenkin raporttien mukaan kuolonuhreja oli lähes 1 000 tai enemmän. Qaddafi kieltäytyi eroamasta, mutta tarjoutui kaksinkertaistamaan julkisten työntekijöiden palkat ja vapautti joitakin islamilaisia taistelijoita vankiloista. Mielenosoittajat pitivät tätä tyhjänä eleenä ja jatkoivat toimiaan koko maassa. Qaddafi turvautui palkkasotilaiden apuun, kun joukkojen loikkausten määrä kasvoi. Hän syytti kansannoususta länsimaita, jotka hänen mukaansa haluavat saada Libyan öljyn haltuunsa, ja islamilaisia radikaaleja, jotka haluavat laajentaa tukikohtaansa.

Kahdennellakymmenennelläkahdeksannella helmikuun 27. päivänä YK:n turvallisuusneuvosto äänesti pakotteiden määräämisestä Qaddafille ja useille hänen läheisille neuvonantajilleen. Pakotteisiin kuului Libyaan kohdistuva asevientikielto, Qaddafin ja muiden johtajien matkustuskielto sekä Qaddafin varojen jäädyttäminen. Turvallisuusneuvosto pyysi myös, että Kansainvälinen rikostuomioistuin tutkii raportit ”laajoista ja järjestelmällisistä hyökkäyksistä” kansalaisia vastaan. YK:n pakotteet seurasivat Yhdysvaltojen yksipuolisia toimia, ja myös Euroopan unioni asetti Libyalle pakotteita. Helmikuun 28. päivään mennessä kapinalliset olivat ottaneet haltuunsa Bengasin ja Misuratan ja lähestyivät Tripolia. Kapinalliset organisoivat armeijan ja perustivat toimeenpanevan komitean, siirtymäkauden kansallisen neuvoston, osoituksena siitä, että he voisivat perustaa siirtymäkauden hallituksen, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus. Libyan ilmavoimat ja turvallisuusjoukot hyökkäsivät kuitenkin kapinallisia vastaan sekä ilmasta että maasta, heikensivät kapinaa ja saivat haltuunsa kapinallisten hallussa olevia kaupunkeja, kuten Tripolin länsipuolella sijaitsevat Zawiya ja Zuwara sekä Ajdabiya idässä. Kapinalliset pitivät kiinni kapinallisten tukikohdasta ja pääkaupungista Benghazista, mutta Gaddafin joukot jatkoivat marssiaan kohti kaupunkia ja hyökkäsivät sekä maasta että ilmasta. Kapinalliset, jotka olivat alakynnessä, huonosti aseistettuja ja kokemattomia, näyttivät olevan tappion partaalla.

Kaddafin joukkojen hyökkäyksen kapinallisalueille voimistuessa Arabiliitto kääntyi kansainvälisen yhteisön puoleen avun saamiseksi. Maaliskuun 17. päivänä YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman, joka valtuutti sotilaalliset toimet Libyaa vastaan, mukaan lukien ilmaiskut, ohjushyökkäykset ja lentokieltoalueen, ja kaksi päivää myöhemmin Iso-Britannia ja Ranska johtivat sotatoimia Libyaa vastaan käynnistämällä ilma- ja merihyökkäyksiä Libyan ilmapuolustusta vastaan. Yhdysvallat osallistui toimintaan, mutta ei aloittanut sitä. Qaddafi raivosi väliintuloa vastaan ja kutsui sitä ”siirtomaavallan ristiretkeläisten hyökkäykseksi, joka saattaa sytyttää uuden laajamittaisen ristiretkeläissodan”. Maaliskuun 21. päivään mennessä operaatiota, jonka tarkoituksena oli ottaa käyttöön lentokieltoalue Libyan yllä ja lamauttaa sen ilmapuolustus, pidettiin onnistuneena. Huhtikuun alussa kaksi Gaddafin poikaa, Seif ja Saadi, esittivät ehdotuksen, jonka mukaan heidän isänsä luopuisi vallasta ja antaisi maan siirtyä kohti perustuslaillista demokratiaa. Siirtymistä johtaisi Seif. Kapinalliset hylkäsivät tarjouksen, eikä Qaddafi koskaan täysin hyväksynyt suunnitelmaa.

NATO otti valvontaansa ilmaiskut, jotka jatkuivat viikkoja, ja toukokuuhun mennessä kapinalliset saivat lisää maata ja vauhtia kaupungeissa sekä maan itä- että länsiosissa. Qaddafi kieltäytyi osallistumasta Etelä-Afrikan presidentin Jacob Zuman välittämiin neuvotteluihin. Kansainvälinen rikostuomioistuin antoi kesäkuussa pidätysmääräyksen Qaddafista, hänen pojastaan Saif al-Islamista ja tiedustelupäälliköstä Abdulla al-Senussista. Heitä syytettiin rikoksista ihmisyyttä vastaan siviileihin kohdistuneista hyökkäyksistä kapinan kahden ensimmäisen viikon aikana.

Yhdysvallat ja 30 muuta maata tunnustivat heinäkuussa siirtymäkauden kansallisen neuvoston (Transitional National Council, TNC) virallisesti Libyan hallitukseksi ja antoivat neuvostolle pääsyn 30 miljardin dollarin arvoisille libyalaisille omaisuuserille, jotka Yhdysvallat oli jäädyttänyt.Myöhemmin tässä kuussa neuvoston sotilasjohtaja kenraali Abdul Fattah Younes sai surmansa kollegojensa toimesta. Younes, joka oli entinen sisäasiainministeri Gaddafin alaisuudessa, ei koskaan saavuttanut kapinallisliikkeen luottamusta, ja jotkut kyseenalaistivat hänen lojaalisuutensa.

Elokuussa 2011 Gaddafia vastustavat kapinallistaistelijat edistyivät useilla rintamilla. He valtasivat Zawiyahin ja saivat kaupungin öljynjalostamon hallintaansa. Zawiyah, satamakaupunki vain 31 kilometriä Tripolista länteen, oli tärkeä voitto. Kapinallisjoukot etenivät pian Tripoliin, ja ulkomaalaiset yrittivät paeta kaupungista. Elokuun 21. päivänä kapinalliset kohtasivat vain vähän vastarintaa lojaalien kannattajien taholta, ja Tripolin asukkaat lähtivät kaduille juhlimaan Gaddafin 42 vuotta kestäneen vallankaappauksen päättymistä. Kaksi päivää myöhemmin kapinalliset valtasivat Qaddafin asuintalon. Qaddafi ja hänen perheensä pakenivat ja ovat edelleen vapaalla jalalla. Maan johtajaksi nousi TNC:n puheenjohtaja ja Qaddafin entinen oikeusministeri Mustafa Abdul Jalil, ja kapinalliset alkoivat siirtää hallintoaan Benghazista Tripoliin.

Qaddafi tapetaan kotikaupungissaan

Kapinalliset jatkoivat voittojaan uskollisten linnakkeissa eri puolilla maata syksyn aikana. Lokakuuhun mennessä he olivat edenneet Surttiin, Kaddafin kotikaupunkiin, ja valloittaneet Bani Walidin. Taistelu Surtista osoittautui kapinallisille haastavammaksi, sillä uskollisten joukot sitoutuivat tiukasti säilyttämään kaupungin hallinnan. Molemmat osapuolet kärsivät huomattavia tappioita. Libyan väliaikaishallitus ilmoitti 20. lokakuuta 2011, että kapinallisjoukot olivat surmanneet Qaddafin Surtissa. Alkuperäiset raportit olivat epäselviä kuolinsyystä.

Kaddafin kuoltua väliaikainen hallitus saattoi kääntää huomionsa maan jälleenrakentamiseen ja vaalien valmisteluun. Islamistien rooli ja vaikutusvalta hallituksessa ja jokapäiväisessä elämässä olivat Libyan tulevaisuuden kannalta tuntemattomia kysymyksiä. Libyan levottomuuksien aikana islamistit nousivat voimakkaaksi voimaksi maassa. He ovat ainakin valmiita muodostamaan poliittisen puolueen, ja islamistijohtajat antoivat ymmärtää, että he aikovat osallistua demokraattiseen prosessiin. Lisäksi on edelleen epäselvää, miten maan lukuisat vastakkainasettelut – islamistit ja maallistuneet, maantieteelliset, heimojen väliset sekä koulutetun eliitin ja heimoväestön väliset – vaikuttavat maan poliittiseen ilmapiiriin. Samaan aikaan lisääntyi huoli militanttiryhmien lisääntyneestä toiminnasta.

Libyassa pidetään ensimmäiset Kaddafin jälkeiset vaalit

Lokakuun 2011 lopussa siirtymäkauden kansallinen neuvosto valitsi väliaikaiseksi pääministeriksi Abdurrahim al-Keebin, insinöörin ja Kaddafin vastustajan. Heinäkuussa 2012 libyalaiset äänestivät ensimmäisissä kansallisissa vaaleissa eversti Muammar Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen. Kansallisten voimien liitto (National Forces Alliance), maallinen puolue, jota johtaa Mahmoud Jibril, länsimaisen koulutuksen saanut politiikan tutkija, voitti vaaleissa islamistiset puolueet, kuten Muslimiveljeskunnan, ja muodosti kansallisen kongressin. Kansallisten voimien liiton voitto on merkki siitä, että toisin kuin Egyptissä ja Tunisiassa, Libya ei ole kehittymässä kohti islamistista hallintoa. Äänestysprosentti oli yli 60, ja kansainväliset tarkkailijat julistivat vaalit pitkälti oikeudenmukaisiksi, vaikka raportoitiinkin vaaleihin liittyvistä väkivaltaisuuksista. Elokuussa siirtymäkauden kansallisneuvosto luovutti vallan vasta valitulle 200-paikkaiselle yleiselle kansalliskongressille. Mohammed Magarief, pitkäaikainen oppositiojohtaja ja Kansallisen rintamapuolueen johtaja, valittiin kongressin puheenjohtajaksi ja siten Libyan valtionpäämieheksi. Syyskuussa varapääministeri Mustafa Abu Shagur voitti Jibrilin kongressin toisella äänestyskierroksella ja nousi pääministeriksi.

Neljä amerikkalaista kuoli terrori-iskussa Yhdysvaltain konsulaattiin

Syyskuussa. 11. syyskuuta 2012 ilmatorjunta-aseilla ja rakettikranaateilla aseistautuneet militantit tulittivat Yhdysvaltain konsulaattia Benghazissa ja tappoivat Yhdysvaltain Libyan-suurlähettilään Christopher Stevensin ja kolme muuta suurlähetystön virkailijaa. Stevens oli laajalti ylistetty diplomaatti ja Libyan opposition puolestapuhuja, ja hän oli auttanut uutta hallitusta sen siirtyessä valtaan. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain suurlähettiläs, joka kuoli virantoimituksessa sitten vuoden 1979.

Yritys iski samaan aikaan, kun Yhdysvaltain suurlähetystössä Kairossa protestoitiin karkean YouTube-elokuvan Innocence of Muslims (Muslimien viattomuus) julkaisun vuoksi, jossa solvattiin profeetta Muhammadia ja arvosteltiin islamia. Yhdysvaltain virkamiehet sanoivat aluksi, että hyökkäys oli myös vastaus videoon, mutta myöhemmin he sanoivat uskovansa, että Ansar al-Shariah -taistelijaryhmä järjesti hyökkäyksen. Obaman hallintoa arvosteltiin siitä, että konsulaatin turvallisuuden puute jätti diplomaatit haavoittuviksi ja että se ei heti myöntänyt, että kyseessä oli harkittu terrori-isku. Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan aikana vuonna 2012 republikaanien ehdokkaana ollut Mitt Romney syytti toistuvasti Obamaa harhaanjohtavien lausuntojen julkaisemisesta terroristien roolin vähättelemiseksi iskussa. Myös Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs Susan Rice vedettiin mukaan kiistaan. Presidentinvaalien jälkeen Yhdysvaltain senaatin republikaanit uhkasivat kaataa hänen mahdollisen nimityksensä ulkoministeriksi, koska he väittivät Ricen sanoneen iskun jälkeisinä päivinä, että isku oli spontaani reaktio Innocence of Muslims -elokuvan julkaisuun eikä niinkään terrori-isku. Obama ja ulkoministeri Hillary Clinton puolustivat Ricea sanomalla, että hän välitti CIA:lta saamiaan muistiinpanoja. Rice kuitenkin vetäytyi joulukuussa.

Clinton nimitti riippumattoman paneelin tutkimaan hyökkäystä, ja erittäin kriittisessä raportissaan paneeli sanoi, että Yhdysvaltain ulkoministeriö ei pystynyt takaamaan riittävää turvallisuutta Yhdysvaltain suurlähetystössä Tripolissa ja konsulaatissa Benghazissa, luotti liikaa paikallisten miliisien turvallisuuteen eikä täyttänyt pyyntöjä, jotka koskivat turvallisuusparannuksia yhdyskuntiin. Se mainitsi myös ”systeemiset puutteet sekä johtajuuden ja hallinnon puutteet ylemmillä tasoilla”. Raportissa lueteltiin 29 suositeltua toimenpidettä ja parannusta, ja Clinton sanoi noudattavansa niitä kaikkia. Useat ulkoministeriön virkamiehet erosivat raportin julkaisemisen jälkeen.

Libyan hallitus tuomitsi iskun ja vannoi jäljittävänsä tekijät, vaikka se osoittautui siihen liian heikoksi ja tehottomaksi. Hyökkäys osoitti itse asiassa, kuinka vähän hallituksella on valtaa maan hajanaisiin miliiseihin, jotka toimivat maan poliisina mutta toimivat toisistaan ja hallituksesta riippumatta. Kymmenen päivää hyökkäyksen jälkeen useat tuhannet Libyan kansalaiset hyökkäsivät useiden miliisien päämajoihin ja vaativat hallitusta hajottamaan ryhmät. Presidentti Mohamed Magariaf hylkäsi vaatimuksen, mikä oli osoitus miliisien tärkeästä roolista maan turvallisuudessa. Lokakuun puolivälissä Libyan hallitus sanoi Ansar al-Sharian johtajan Ahmed Abu Khattalan järjestäneen hyökkäyksen. Se ei kuitenkaan pidättänyt epäiltyä.

Uusi hallitus kohtaa haasteita

Lokakuussa 2012 kansalliskongressi erotti äskettäin valitun pääministerin Mustafa Abushagurin vedoten tyytymättömyyteensä hänen kokoamaansa hallitukseen. Pääministeriksi valittiin sen jälkeen Ali Zeidan, uradiplomaatti, joka palveli Qaddafin alaisuudessa ennen maanpakoon lähtöä. Zeidan voitti islamistiehdokkaan. Poliittinen mullistus osoitti entisestään aloittelevan hallituksen heikkoutta.

New York Times kertoi joulukuussa, että Obaman hallinto hyväksyi yksityisesti aseiden siirron Qatarista Libyan kapinallisille vuonna 2011, mutta ilmaisi myöhemmin huolensa siitä, että aseet päätyivät islamististen taistelijoiden käsiin. Huolestuneisuus korostui, kun sisällissota Syyriassa kiihtyi ja Obaman hallinto harkitsi kapinallisten aseistamista kyseisessä maassa.

Kansalliskongressi hyväksyi toukokuussa 2013 laajan lain, jolla kielletään julkisiin virkoihin ryhtyminen kaikilta henkilöiltä, jotka palvelivat johtavassa asemassa Qaddafin alaisuudessa vuosien 1969 ja 2011 välillä. Kirjoitetussa muodossaan laki uhkaa useiden nykyisten vaaleilla valittujen virkamiesten, kuten kongressin puheenjohtajan Mohammed Magariefin ja pääministeri Ali Zeidanin, asemaa. Myös maallinen oppositiojohtaja Mahmoud Jibril on haavoittuvainen uuden lain nojalla. Magarief erosi viikkoja lain hyväksymisen jälkeen, ja hänen varajäsenestään Giuma Attaigasta tuli yleisen kansalliskongressin vt. puheenjohtaja. Kesäkuussa kongressi valitsi puheenjohtajaksi Nouri Abusahmenin. Abusahmen on riippumaton parlamentin jäsen, ja hän on berberi, vähemmistöryhmä, joka kärsi syrjinnästä Gaddafin aikana.

Syyskuuhun 2013 mennessä Libya oli heikentynyt taloudellisesti ja poliittisesti. Öljyntuotanto laski sisällissotaa edeltäneestä noin 1,6 miljoonasta tynnyristä päivässä 150 000 tynnyriin, mikä maksoi maalle noin 5 miljardin dollarin vientitulot. Laskuihin vaikuttivat pääasiassa lakot. Pääministeri Zeidania arvosteltiin siitä, että hän ei onnistunut hillitsemään heimojen välisiä taisteluita. Lisäksi hallituksella ei ollut luotettavia asevoimia, joten Zeidan oli riippuvainen puolisotilaallisista joukoista. Nämä miliisit käyttivät tilannetta hyväkseen. Maan korkein papisto, mufti al-Sadiq al-Ghiryani, vaati Zeidania eroamaan.

Al-Qaidan huipputoimija vangittu

Yhdysvaltalaiset kommandot vangitsivat Tripolissa lokakuun alussa 2013 korkea-arvoisen al-Qaidan toimijan Nazih Abdul-Hamed al-Ruqain, joka tunnetaan nimellä Abu Anas al-Libi. Hänet asetettiin New Yorkissa syytteeseen vuonna 2000, koska hän auttoi suunnittelemaan vuonna 1998 Keniassa ja Tansaniassa sijaitsevien Yhdysvaltain suurlähetystöjen pommi-iskuja. Yhdysvaltain viranomaiset olivat jahdanneet Abu Anasia noin 15 vuoden ajan. Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry sanoi, että ”Libyan hallitus oli tietoinen operaatiosta”. Pääministeri Zeidan kuitenkin kiisti, että hänellä olisi ollut ennakkotietoa ratsiasta. Päiviä Abu Anasin sieppauksen jälkeen hallituksen turvallisuusjoukkoina toimineen miliisin jäsenet sieppasivat Zeidanin, oletettavasti kostoksi Yhdysvaltain operaation sallimisesta. Häntä pidettiin vangittuna useita tunteja ennen kuin hänet vapautettiin. Välikohtaus paljasti maan kasvavan haurastumisen.

Parlamentti erottaa pääministerin öljyvarkauden vuoksi; kilpailevien miliisien välinen taistelu luo epävakautta

Heinäkuussa 2013 Ibrahim Jathranin johtama Cyrenaican poliittinen toimisto, miliisi, aloitti Libyan tärkeimpien öljysatamien saartamisen ja vaati itäisessä Libyassa sijaitsevalle maakunnalle Cyrenaicalle laajennettua itsehallintoa ja suurempaa osuutta öljytuloista. Hallitus ei juurikaan pyrkinyt lopettamaan saartoa huolimatta öljytulojen menetyksestä, joka on Libyan talouden elinehto. Maaliskuussa 2014 ryhmä lastasi tankkeriin 234 000 tynnyriä raakaöljyä (arvoltaan noin 30 miljoonaa dollaria) myydäkseen sitä mustilla markkinoilla. Pääministeri Zeidan piti siirtoa merirosvouksena ja uhkasi räjäyttää aluksen. Taistelijat kuitenkin uhmasivat uhkauksia, ja tankkeri lähti satamasta. Parlamentti äänesti Zeidanin erottamisesta vedoten hänen heikkouteensa ja kyvyttömyyteensä hallita miliisiä. Abdullah al-Thinni nimitettiin väliaikaiseksi pääministeriksi. Yhdysvaltain merivoimien SEALS-joukot hyökkäsivät alukseen päiviä myöhemmin ja ottivat kiinni kolme libyalaista, joita miehistön jäsenet pitivät kaappareina. Aluksen oli määrä palata Libyaan. Raiskaus oli merkittävä takaisku Jathranin miliisille.

Toukokuussa entinen kenraali Khalifa Heftar organisoi islamististen nationalistien vastaisen ryhmän, jota hän kutsui Libyan kansallisarmeijaksi, ja johti kampanjaa itäisessä Libyassa islamististen miliisien koalitiota Libya Dawnia vastaan, joka hänen mukaansa oli ajanut Libyan sekasortoon. Taistelut jatkuivat useita viikkoja, ja Heftar sai maan armeijan tuen. Heftar palveli Gaddafin alaisuudessa, mutta erosi hänestä 1980-luvulla. Hän syytti myös pääministeri Maitegin olevan islamilaisten miliisien vallassa.

Libyan siirtymäkauden parlamentti valitsi toukokuussa 2014 pääministeriksi Misuritasta kotoisin olevan tunnetun liikemiehen Ahmed Maitiqin. Korkein oikeus päätti kuitenkin, että valinta oli perustuslain vastainen, ja hän erosi. Thinni pysyi virassaan väliaikaisena pääministerinä.

Parlamenttivaalit järjestettiin kesäkuun 2014 lopulla, ja koska kansa oli suurelta osin menettänyt luottamuksensa hallitukseen miliisien jatkaessa valtavan vallan saamista, äänestysprosentti ja kiinnostus kisoja kohtaan olivat vähäisiä. Tripolissa kilpailevien miliisien välisten väkivaltaisuuksien vuoksi uusi parlamentti kokoontui itäisessä Tobrukin kaupungissa, joka on Heftarin hallinnassa. Monet islamistiset kansanedustajat kieltäytyivät kuitenkin osallistumasta kokoukseen. Entisen parlamentin jäsenet, joka on islamistien suosima elin, kokoontuivat uudelleen Tripolissa ja nimittivät 25. elokuuta Omar al-Hassin pääministeriksi, mikä vaikeutti poliittista tilannetta entisestään. Suurin osa kansainvälisestä yhteisöstä tunnustaa Heftarin hallituksen.

Väkivaltaisuudet Libya Dawnin ja Heftarin taistelijoiden välillä kiihtyivät Tripolissa kesällä 2014. Heinäkuussa he taistelivat kaupungin kansainvälisen lentokentän hallinnasta, ja pommitusten tulva uhkasi Yhdysvaltain suurlähetystöä, mikä pakotti Yhdysvallat evakuoimaan lähetystön henkilökunnan. Myös useimmat muut maat vetivät lähetystöhenkilökuntansa pois. Kuukauden kestäneiden taistelujen jälkeen Libya Dawn sai lentokentän hallintaansa, ja Heftarin joukot pakenivat Tripolista. Egypti ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat tekivät ilmaiskuja Tripolin islamilaisia miliisejä vastaan useita kertoja elokuun lopulla. Kumpikaan valtio ei ilmoittanut iskuista Yhdysvalloille, ja yhdysvaltalaiset virkamiehet olivat tiettävästi raivoissaan siitä, että heidät pidettiin pimennossa. Jatkuvat väkivaltaisuudet osoittivat, että toivo Libyan vakaudesta oli nopeasti haihtumassa, ja sisällissodan uhka uhkasi. Syyskuun alussa hallitus myönsi, että Libay Dawn hallitsi hallituksen ministeriöitä Tripolissa. Lokakuuhun mennessä noin 100 000 ihmistä oli paennut Tripolin alueelta. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon teki lokakuussa yllätysvierailun Libyaan ja yritti välittää rauhaa ryhmien välille. Hänen ponnistelunsa eivät tuottaneet juurikaan tulosta. Taistelut kiihtyivät vuoden 2014 lopulla, kun hallitus aloitti ilmaiskut Misrataan, joka on Libya Dawnin hallinnassa.

Epävakautta syytettiin siitä, että Italiaan tuli pakolaisia Libyasta. Italiaan saapui yli 5 300 libyalaista vuoden 2015 kuuden ensimmäisen viikon aikana, mikä on 60 prosenttia enemmän kuin vuonna 2014.

Riitailevat puolisotilaalliset joukot sopivat YK:n välittämästä tulitauosta tammikuussa 2015. Epämääräisesti muotoiltu aselepo jätti runsaasti tulkinnanvaraa ja epäilyjä sen pitävyydestä.

Yhdysvallat nappasi konsulaattihyökkäyksen epäillyn

Yhdysvaltojen erikoisjoukot nappasivat Ahmed Abu Khattalan salaisessa ratsiassa Benghazissa 15. kesäkuuta 2014. Hänen uskotaan olevan Yhdysvaltain konsulaattiin 11. syyskuuta 2012 tehdyn iskun suunnittelija, jossa kuoli neljä amerikkalaista, mukaan lukien Yhdysvaltain Libyan-suurlähettiläs Christopher Stevens. Kolumbian piirikunnan syyttäjä nosti heinäkuussa 2014 Abu Khattalaa ja useita muita vastaan syytteen seuraavista rikoksista: ”henkilön tappaminen liittovaltion laitokseen kohdistuneessa hyökkäyksessä, jossa käytettiin ampuma-asetta”, ”aineellisen tuen antaminen terroristeille, joka johti kuolemaan” ja ampuma-aseen hallussapito rikoksen aikana. Hän myönsi heinäkuussa syyttömyytensä syytteisiin.

Militanttiryhmät muodostavat ISIS:n haaran; mestaavat useita egyptiläisiä ja etiopialaisia

Kun Libyan vakaus jatkoi heikkenemistään, ainakin kolme militanttiryhmää, yksi kullakin Libyan kolmesta alueesta, vannoi uskollisuutta ISIS:lle. Helmikuussa 2015 ISISin kanssa liittoutunut taistelijaryhmä mestasi 21 egyptiläistä koptikristittyä, jotka oli siepattu Sirtestä. Egypti vastasi siihen tekemällä ilmaiskuja asevarastoihin Dernassa, joka on taistelijoiden tukikohta Itä-Libyassa. Toukokuussa ISIS-militantit ampuivat tai mestasivat ainakin 20 etiopialaista siirtotyöläistä, joista suurimman osan uskotaan olevan kristittyjä.

Satoja kuoli vuoden 2015 siirtolaiskriisin aikana; Qaddafin poika tuomittiin kuolemaan

Kesällä 2015 noin 1 800 Pohjois-Afrikan maita pakenevaa siirtolaista kuoli Välimerellä, joista monet Libyan edustalla. Siirtolaiset toivoivat pääsevänsä Eurooppaan. Euroopan maat kamppailivat kriisin aikana satojentuhansien siirtolaisten tulvan kanssa.

Tripolin tuomioistuin tuomitsi entisen diktaattorin pojan Saif al-Islam Qaddafin pojan poissaolevana kuolemaan osallisuudesta mielenosoittajiin kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin vuoden 2011 kansannousun aikana. Kahdeksan muuta, muun muassa entinen tiedustelupäällikkö Abdullah al-Senussi, sai saman tuomion. Tuomiota ei panna täytäntöön, koska virkamiehet ovat miliisin hallussa Zintanin kaupungissa. Miliisi on kieltäytynyt vapauttamasta heitä hallituksen huostaan.

Katso myös Tietosanakirja: Libya .
U.S. State Dept. Country Notes: Libya