Lontoossa perustettiin 20. heinäkuuta 1897 Wireless Telegraph and Signal Company, Limited edistämään Guglielmo Marconin radiokeksintöjä. (Yhtiön nimi muutettiin maaliskuussa 1900 muotoon Marconi’s Wireless Telegraph Company, Limited, ja siitä käytettiin yleisesti nimitystä ”British Marconi”). Koska yritys halusi laajentaa toimintaansa maailmanlaajuisesti, perustettiin joukko tytäryhtiöitä, joilla oli alueelliset oikeudet Marconin patentteihin. Marconi Wireless Telegraph Company of America perustettiin New Jerseyssä 8. marraskuuta 1899 ensimmäisenä tytäryhtiönä. Se sai ”yksinomaisen oikeuden käyttää ja hyödyntää Marconin patentteja Yhdysvalloissa, Havaijisaarilla, Filippiinisaarilla, Kuubassa, Porto Ricossa, Alaskassa ja Aleuteilla.”
Marconi-yhtiöiden mielestä ne olivat ainoat lailliset radioviestintäpalvelujen tarjoajat, sillä ne väittivät, että kaikki niiden kilpailijat tarjosivat huonompaa tarjontaa, joka loukkasi Marconin patentteja. Marconin tavanomaisen politiikan mukaisesti ennen vuotta 1912 amerikkalainen Marconi ei myynyt laitteita, vaan vuokrasi niitä ja toimitti operaattoreita, jotka olivat yhtiön lojaaleja työntekijöitä. Kiistanalaisin varhainen yhtiön politiikka oli pysyvä määräys, jonka mukaan hätätilanteita lukuun ottamatta Marconin maa- ja laiva-asemat kieltäytyivät kommunikoimasta muiden yhtiöiden valmistamia radiolaitteita käyttävien alusten kanssa. Tämä haluttomuus kommunikoida muiden järjestelmien kanssa kiellettiin lopulta kansainvälisissä sopimuksissa, jotka alkoivat Berliinissä vuonna 1903 pidetystä langatonta lennätintekniikkaa käsittelevästä alustavasta konferenssista. Yhdysvalloissa vuonna 1910 annetussa Wireless Ship Act -laissa, jossa edellytettiin, että useimmilla Yhdysvaltojen satamissa liikennöivillä matkustaja-aluksilla oli radiolaitteet, täsmennettiin myös, että niiden oli oltava halukkaita viestimään ”muita radioviestintäjärjestelmiä käyttävien maa- tai laiva-asemien kanssa”. Vuoden 1912 radiolaissa (Radio Act of 1912) otettiin käyttöön radioasemien toimilupien myöntäminen, ja siinä vaadittiin lisäksi, että yleisölle avoimet ranta-asemat ”ovat velvollisia vaihtamaan radiosignaaleja minkä tahansa samanlaisen ranta-aseman ja minkä tahansa laiva-aseman kanssa riippumatta siitä, minkälainen radiojärjestelmä näillä asemilla on käytössä.”
Marconin kasvu Yhdysvalloissa oli aluksi rajallista eräiden epätavallisten tekijöiden vuoksi. Sen suurin potentiaalinen asiakas oli Yhdysvaltain hallitus ja erityisesti Yhdysvaltain laivasto, joka kehitti nopeasti suunnitelmia alustensa varustamiseksi radiolähettimillä. Laivastolla oli kuitenkin kiistelty suhde yrityksen kanssa suurimman osan sen olemassaolosta. Varhainen kitkan lähde oli Marconin asema, jonka New York Herald asensi Nantucket Shoals -valolaivaan kesällä 1901. Amerikkalaisen Marconin kieltäytyminen kommunikoimasta muiden kuin Marconin asemien kanssa johti pian kansainväliseen välikohtaukseen, kun vuoden 1902 alussa Nantucketin operaattorit eivät halunneet kuitata saksalaisen Deutschland-aluksen lähetystä. Saksan hallitus esitti virallisen vastalauseen, ja laivasto yritti saada American Marconin luopumaan rajoittavasta politiikasta, mutta yhtiön virkamiehet kieltäytyivät, joten majakkahallitus määräsi Marconin laitteet poistettaviksi, ja ne korvattiin laivaston suunnittelemalla asemalla.
Merivoimien virkamiehet halusivat myös hankkia radiolaitteita suoraan sen sijaan, että ne vuokrattaisiin leasing-vuokralla, mihin American Marconi ei suostunut ennen vuoden 1912 politiikan muutosta. Lisäksi he pitivät American Marconin haluamia hintoja kohtuuttomina. Niinpä laivasto kääntyi sen sijaan muiden valmistajien, erityisesti saksalaisen Telefunkenin puoleen. Laivasto teki myös sopimuksia kotimaisten yritysten kanssa laitteiden valmistamiseksi laivaston määrittelemien mallien mukaan ja valmisti lisälaitteita omissa liikkeissään.
Kaupallisella puolella American Marconin tärkein varhainen kilpailija oli amerikkalainen DeForest Wireless Telegraph Company, joka vuoden 1906 lopulla järjestäytyi uudelleen United Wireless Telegraph Companyksi. United keskittyi kotimaan markkinoihin, ja se rakensi paljon enemmän maa-asemia ja sillä oli paljon enemmän laivalaitteita kuin American Marconilla. Unitedin kilpailuetu johtui siitä, että se tarjosi laivalaitteita ja operaattoreita edullisesti tai ilmaiseksi. Se pystyi tähän, koska sen sijaan, että se olisi yrittänyt tehdä voittoa laillisella toiminnalla, sekä American De Forest että United olivat järjestäytyneet osakkeiden myynninedistämisjärjestelmiksi, jotka johto oli suunnitellut ryöstääkseen varomattomien sijoittajien varat, jotka ostivat voimakkaasti mainostettuja ja huomattavasti ylihinnoiteltuja osakkeita.
Tämä esteiden edessä, American Marconi keskittyi aluksi perustamaan pienen määrän suuritehoisia maa-asemia, jotka tarjosivat Atlantin ylittävää viestintää kilpailemalla olemassa olevien merenalaisten lennätinkaapeleiden kanssa sekä palvelivat Atlantin ylitystä tekeviä matkustaja-aluksia. Vielä vuoden 1912 alussa yhtiöllä oli vain viisi maa-asemaa ja neljäkymmentä merilaitosta.
John Bottomley, newyorkilainen asianajaja, oli päävastuussa American Marconin perustamisesta, ja vuoden 1902 uudelleenorganisoinnin jälkeen hän toimi uuden yhtiön toimitusjohtajana, sihteerinä ja rahastonhoitajana. Vuonna 1913 Edward J. Nally otti toimitusjohtajan paikan vastaan. Vuonna 1905 perustettiin yhtiön toimitusjohtajan virka, jota hoiti New Jerseyn entinen kuvernööri John W. Griggs viran perustamisesta yhtiön lakkauttamiseen saakka. Frederick Stammisista tuli yhtiön pääinsinööri vuonna 1908, ja hänet korvasi Roy Weagant vuonna 1915. Ehkä tunnetuin amerikkalainen Marconin työntekijä oli David Sarnoff, joka palkattiin toimistopojaksi syyskuussa 1906 ja josta oli vuoteen 1917 mennessä tullut yhtiön kaupallinen johtaja. Sarnoffista tuli myöhemmin RCA:n (Radio Corporation of America) kolmas toimitusjohtaja.
American Marconi harjoitti myös joitakin oheistoimintoja. Vuonna 1911 Wanamaker-tavaratalot tekivät sopimuksen kaksisuuntaista viestintää tarjoavien radiopuhelinasemien asentamisesta Philadelphian ja New Yorkin tavaratalojensa katolle. Seuraavana vuonna New Jerseyn Aldeneen perustettiin tuotantolaitos; aiemmin laitteet oli tuotu Isosta-Britanniasta. Vuodesta 1912 alkaen yhtiö julkaisi kuukausittain ilmestyvää The Marconigraph -lehteä, jota laajennettiin vuotta myöhemmin ja nimettiin uudelleen The Wireless Age -lehdeksi, ja vuonna 1912 se otti haltuunsa myös United Wirelessin The Aerogram -lehden ja julkaisi sen uudelleen nimellä Ocean Wireless News. Yksi kunnianhimoisimmista hankkeista koski vuonna 1913 toteutettuja testejä, joissa asennettiin radioviestintälaitteita Delaware, Lackawanna and Western Railroadin juniin. Vuoden 1915 lopulla yhtiö ilmoitti radioamatöörien harrastajille suunnatun National Amateur Wireless Associationin (NAWA) perustamisesta. NAWA:n ensisijainen tavoite perustamisvaiheessa oli sotilaallisen valmiuden edistäminen. Amerikkalainen Marconi perusti myös kustannusyhtiön Wireless Press, Inc. vuonna 1916 ja perusti Marconi-instituutin tarjoamaan koulutusta kaupallisille operaattoreille.