Kertominen on universaali inhimillinen impulssi. Nykyään romaaneja kirjoitetaan lähes joka puolella maapalloa. Mutta näin ei ole aina ollut.
Miten vanha romaani on? Vaikuttaako romaanin perusolemukseen se, milloin ja missä se on kirjoitettu? Vai onko kaikilla romaaneilla jotakin yhteistä, riippumatta siitä, missä kulttuurissa ne on tuotettu?
Tiedetään se!
Googleta ”mikä on maailman ensimmäinen romaani?”, ja vastaus, jonka näet kerta toisensa jälkeen, on The Tale of Genji. Keisarillisen hovinaisen Murasaki Shikibun noin vuosina 1010-1021 kirjoittama The Tale of Genji (Genjin tarina) kertoo Japanin keisarin hylkiöpojan ja ihanteellisen aristokraatin prinssi Genjin romanttisista ja poliittisista seikkailuista Heianin kaudella, johon tarina sekä kirjoitettiin että sijoittuu.
Teoksen japaninkielinen nimi Genji monogatari sijoittaa kirjan fiktion monogatari-lajiin: Heianin hovin naisten kehittämästä pidennetystä, romaaniin verrattavasta, pitkäkestoisesta, romaaniin verrattavasta, proosallisesta sadusta. Termiä on käytetty länsimaisten romaanien japaninkielisistä käännöksistä, kuten Taru sormusten herrasta (Yubiwa monogatari) ja Tappaa pilkkanokka (Arabama monogatari).
Mutta kaikki eivät ole samaa mieltä siitä, että Genjin tarina on maailman vanhin romaani. Jotkut sanovat, että se on kreikkalainen kertomus Chaereas ja Callirhoe, joka on kirjoitettu vuonna 123 jKr., tai sen latinankielinen aikalainen Apuleiuksen Kultainen aasi.
Mutta on olemassa paljon vanhempi teksti, joka sopii siihen. Paljon, paljon vanhempi. Itse asiassa se on maailman vanhin kirjallisuuden teos.
Gilgamesh-eepos
Gilgamesh oli sumerilaisen Urukin kaupunkivaltion puolilegendaarinen kuningas, joka hallitsi joskus noin 2700-2500 eaa. Hänestä kerrotaan hajanaisia tarinoita jo vähän hänen kuolemansa jälkeen. Koska kirjoitettu kieli keksittiin noin vuonna 3000 eaa., se tarkoittaa, että Gilgameshista alettiin kirjoittaa melkein heti, kun kirjoitusta osattiin.
Kääntäjien John Gardnerin ja John Maierin mukaan Gilgameshin tarinaa ”työstettiin ja muokattiin uudelleen kahden tuhannen vuoden ajan, ja sitä pitivät elossa sumerilaisilta ajoilta peräisin oleva ja varhaiskristilliselle aikakaudelle ulottuva kirjurikoulujen perinne”. … Gilgamesh-kertomukset esiintyvät sumeriksi, akkadiksi ja heettiläisiksi.”
Teksti, joka meillä nyt on hallussamme, Gilgamesh-eepos, kirjoitettiin akkadin kielellä joskus ennen 13. vuosisataa eaa. erään Sîn-lēqi-unninni-nimisen tiedemiehen, manaajan ja papin toimesta. Hänen näkemyksensä tarinasta ei ole niinkään uudelleenkerronta kuin vanhojen Gilgamesh-tarinoiden uudelleenmuotoilu. ”Sîn-lēqi-unninni käytti sumerilaista ja akkadilaista aineistoa, joka oli joissakin tapauksissa tuhat vuotta vanhaa, kun hän otti sen käyttöön”, kirjoittavat Gardner ja Maier. ”Näin meillä on jotakin, joka alkaa muistuttaa enemmän ’kirjailijan’ työtä sanan nykyaikaisessa merkityksessä.”
Silloin se katosi ja unohtui satojen vuosien ajaksi.
Juuri Mesopotamian Assyrian valtakunnan muinaisen pääkaupungin Niniven raunioille tehtyjen kaivausten aikana Gilgamesh-eepos esiteltiin uudelleen kirjalliselle maailmalle. Vuoden 1850-luvun alussa löytyi tuntemattomalla kirjoituksella päällystettyjä rikkinäisiä savitauluja, jotka oli haudattu röykkiöihin nykyisen Mosulin kaupungin alueelta Irakista. Kirjoitusjärjestelmä, joka tunnetaan nimellä cuneiform, saatiin tulkittua vuonna 1857. Gilgamesh-eepoksen ensimmäinen käännös julkaistiin vuonna 1876.
Ei siinä ole ainoastaan yhtä ainoaa, lopullista kirjoittajaa, joka toimii kuin romaanikirjailija, vaan Sîn-lēqi-unninnin Gilgameshilla on myös romaanimainen rakenne. Mutta lukujen sijaan kertomus on jaettu kahteentoista tauluun. Kunkin taulun etu- ja takapuolella on kirjoitusta, kuten kirjan sivuilla. Sanoja luetaan taulun vasemmalta puolelta oikealle ja yläreunasta alaspäin, kuten englanniksi. Teksti on jaettu kuuteen sarakkeeseen tabletin kummallakin puolella, mikä jakaa sen siististi osiin.
Kokonaisuutena ulkoasu on yllättävän tuttu 2000-luvun lukijalle.
Tauluista löytyvä tarina on myös silmiinpistävän moderni.
”Mitä enemmän yritämme sovittaa ’Gilgameshia’ arkkityyppisen matkan kaavaan, sitä omituisemmalta, omituisemmalta ja postmodernimmalta se vaikuttaa. Se on alkuperäinen etsintäkertomus. Mutta se on myös anti-ketsintäkertomus, sillä se horjuttaa etsintämyyttiä alusta alkaen”, kirjoittaa Gilgameshin kääntäjä Stephen Mitchell.
Gilgamesh, Urukin tyrannimainen kuningas, on osittain ihminen, osittain jumala. Hänen valtakaudellaan kärsivä kansansa rukoilee jumalilta apua. Sen sijaan, että jumalat surmaisivat Gilgameshin, ne luovat hänelle ihanteellisen ystävän: Tarzania muistuttavan villimiehen nimeltä Enkidu. Gilgamesh ja Enkidu ovat täydellisiä kumppaneita (ystävyydessä ja valitettavasti myös rikoksissa). Gilgameshia ei enää kiinnosta piinata kansalaisiaan, vaan hän ottaa tähtäimeensä hirviömäisen Humbaban, mystisen metsän vartijan. Gilgamesh ja Enkidu tappavat hänet ja kaatavat hänen pyhät setripuunsa. Tämä suututtaa jumalat. Kun Gilgameš ja Enkidu sitten porskuttavat kotiin Urukiin, loukkaavat rakkauden jumalatarta ja tappavat taivaan maagisen härän, jumalat päättävät, että Enkidun on aika lähteä.
Hän kuolee. Hitaasti ja traagisesti. Ja tarina ottaa jyrkän käänteen. Gilgameš on surun murtama. Hän hylkää valtakuntansa ja vaeltaa erämaassa etsien tapaa voittaa kuolema (ei kokonaan tuodakseen Enkidun takaisin – hänen motiivinsa ovat psykologiselta kannalta huomattavan monimutkaisia). Lopulta hän törmää sumerilaiseen versioon Nooasta, oppii, että kuolema on kaikille väistämätön, ja alistuu palaamaan kotiinsa ja elämään parhaan mahdollisen elämänsä loppuun asti. Hänen etsintänsä on sekä epäonnistunut että onnistunut: hän ei ole saanut ihmettä, mutta hän on saanut viisautta.
Laskin karkean arvion Gilgameshin sanamäärästä ottaen huomioon säilyneissä tauluissa olevat rikkoutumiset, jotka ovat johtaneet sanojen ja rivien puuttumiseen. Koko teksti, jos se olisi vahingoittumaton, kellottaisi jossain yli 20 000 sanaa englanniksi. Hyvin lähellä novellin aluetta; varmasti ehdokas lyhimmäksi koskaan kirjoitetuksi romaaniksi.
Mutta sitä ei ole luokiteltu romaaniksi. Tutkijat pitävät sitä eeppisenä runona.
Mikä on eeppinen runo?
Olla Bookriotissa maailman ensimmäistä romaania käsittelevässä kirjoituksessaan Anna Gooding-Call väittää, ettei Gilgamesh ole romaani.
Kirjoittaa Gooding-Call:
- Romaanien on oltava fiktiivisiä kertomuksia, joissa keskitytään tiettyihin ihmiskokemuksiin. Gilgamesh-eepos ei ole niinkään fiktiivinen kuin äärimmäisen liioiteltu.
- Gilgamesh on eeppinen runo. Niin siistiä kuin se onkin, romaanit kirjoitetaan proosalla. Runous voi odottaa ulkona.
- Se on aika lyhyt. Kuinka pitkä kirjan pitää olla ollakseen romaani? Melko pitkä. Ei lyhyt. ’Kirjan mittainen’. Kuten eräs toinenkin suosittu mediatyyppi, sen tunnistaa, kun sen näkee.
Ensimmäiseen kohtaan: en tiedä sinusta, mutta minä en säännöllisesti hengaile sumerilaisen jumalattaren kanssa, joka sattuu olemaan myös äitini, taistele metsädemoneja ja taikahärkiä vastaan taivaasta, enkä juttele kuolemattomien miesten kanssa, jotka selvisivät tulvasta, joka tappoi vuosisatojen takaiseen tulvaan, joka tappoi koko ihmiskunnan. Kutsuisin sitä fiktioksi, en ”liioitteluksi”, äärimmäiseksi tai muuksi.”
Vastauksena hänen viimeiseen kohtaan: ”Se on aika lyhyt. Kuinka pitkä kirjan pitää olla ollakseen romaani?” Juuri sitä Maailman lyhin romaani -sarjan tarkoitus on selvittää. Kuten tutkimme kohdassa ”Kuinka pitkä romaanin pitäisi olla?”, niin sanottujen ”oikeiden” romaanien pituus on mielivaltainen, pääasiassa kustantajien määräämä ja altis muuttumaan lukijoiden makujen, markkinavoimien ja genren konventioiden kehittyessä. Eikö olekin mielenkiintoista, että pituusargumentti kuuluu aina vain: ”Liian lyhyt, ei romaani”, eikä koskaan toiseen suuntaan? Genjin tarinan viimeisin englanninkielinen käännös on huikeat 1300 sivua, mutta et koskaan kuule kenenkään väittävän: ”Se on liian pitkä ollakseen romaani.”
Mutta entä hänen toinen huomautuksensa: ”Gilgamesh on eeppinen runo. Niin siistiä kuin se onkin, romaanit kirjoitetaan proosalla.” Tämän minä annan hänelle. Romaanit kirjoitetaan proosalla. Gilgamesh on eeppinen runo.
Vai onko?
Määritelläänpä termit, ennen kuin tehdään oletuksia siitä, mikä Gilgamesh oikeasti on.
Eeppinen runo on muodollisella, ylevällä tyylillä kirjoitettu pitkä kerronnallinen (tarinankerronnallinen) runoelma, jossa kerrotaan legendaarisen tai historiallisen sankarin teoista. Se voi olla myös näytelmä tai romaani, joka muistuttaa eeppistä runoa. Ensimmäisiä eepoksia ei kirjoitettu, vaan niitä esitettiin.
Hauskaa kyllä, ihmiset eivät aina pitäneet Gilgamešia eeppisenä runona.
”Kun runo löydettiin sata vuotta sitten, sitä kutsuttiin usein ’legendaksi'”, kirjoittavat Gardner ja Maier. He toteavat, että juuri Assyria-tutkimuksen asiantuntija Paul Haupt ehdotti ”yhteyttä kreikkalaiseen eepokseen, jossa runoilijan suullinen esitys on määräävä piirre. Teosta on alettu kutsua perinteisesti Gilgameshin eepokseksi.”
Tämä edellyttää, että Ashurbanipalin kirjastosta löydetyt kaksitoista savitaulua tuotiin kuninkaallisesta säilytyspaikastaan julkisia lukuhetkiä varten, mitä emme voi olettaa. Ja tässä on otettava huomioon ratkaiseva yksityiskohta: Gilgameshin kirjoittaja tai hänen lukijansa eivät kutsuneet sitä akkadinkielisellä sanalla, joka tarkoittaa ”eeposta.”
Tekstin olemassaolosta kertovissa muinaisissa mesopotamialaisissa kirjallisuusluetteloissa viitataan siihen kahdella tavalla. Ensimmäinen oli ”Hän, joka näki syvyyden”, joka on Gilgameshin ensimmäinen rivi. Toinen oli ”Gilgameshin Iškaru”. Gardner ja Maier selittävät, että ”termillä iškaru, joka yleensä käännetään ’sarjaksi’, on semanttinen kirjo ’suoritettavaksi määrätty työ’, ’materiaalit tai tarvikkeet työmiehille’ ja ’valmiit tuotteet’. Myös ’kirjallinen teos’ … termi ei paljoa valaise teoksen genreä.”
Itse asiassa ”genre” on käsite, joka oli kirjallisuudelle täysin vieras aivan viime aikoihin asti.
”Vielä muutama vuosisata sitten ’kirjallisuus’ tarkoitti vain runoutta tai draamaa; useimmilla kulttuureilla ei ollut edes sanaa (saati sitten kriittistä retoriikkaa) pitkille proosafiktioille”, kirjoittaa Steven Moore teoksessaan The Novel: An Alternative History. ”Näin ollen on olemassa vanhempia kirjapituisia proosallisia ”romansseja”, ”saagoja”, ”tarinoita”, ”pastoraaleja”, ”legendoja”, ”näytelmiä”, ”picaresqueja” ja ”kansalliseepoksia”, jotka ovat romaaneja kaikessa muussa kuin nimessään. Kun kriitikot väittävät, että nämä varhaisemmat muodot eivät oikeastaan ole romaaneja, he tarkoittavat tavanomaisia, nykyaikaisia romaaneja, mikä on provinssimainen näkemys, jossa ei oteta huomioon kaunokirjallisuuden villiä moninaisuutta niin omana aikanamme kuin menneisyydessäkin. Vaikka vanhemmat, ulkomaiset romaanit eivät täysin muistuta New York Timesin bestseller-listalla olevia romaaneja, se ei tarkoita, etteivätkö ne olisi romaaneja.”
Kirjailija Mary McMahon toteaa: ”Kun ’romaanin’ piiriin sisällytetään myös eeppiset runot, kuten eräät tutkijat tekevät, asiat mutkistuvat hieman. Sekä Gilgameshin eepos että Odysseia ovat paljon vanhempia kuin Genjin tarina, ja niitä voitaisiin tavallaan pitää modernin romaanin edeltäjinä.”
Mooren mielestä tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska Gilgameshin teemat ja juoni eivät sovi lainkaan eepoksen genreen. ”Vaikka Gilgamesh on täynnä jumalia ja yliluonnollisia tapahtumia, liiankin inhimillinen huoli kuolemasta nostaa tarinan pois mytologiasta ja asettaa sen romaanin alueelle. Se kertoo miesten ystävyydestä, aikuisuuden ja kansalaisvelvollisuuksien lykkäämisestä ja vastentahtoisesta hyväksymisestä, oman kuolevaisuuden ja rajallisuuden hyväksymisestä, kaikki aiheet, jotka ovat yleisempiä romaanille kuin eepokselle.”
Mutta entäpä se kiistakysymys proosa vs. runous?
Gilgameshin kääntäjien John Gardnerin ja John Maierin mukaan rakenteellisesti Gilgameshia ”lähestytään parhaiten seitsemänkymmenenä kahtena enemmän tai vähemmän täydellisenä runona.”
Mutta ovatko he oikeassa?
Se riippuu siitä, miten määrittelet runouden.
Joidenkin mielestä runouden täytyy riimitellä. Toiset taas sallivat riimin sijasta allitteraation, kuten Beowulfissa. Useimmat vaativat jonkinlaista metriikkaa eli korostettujen ja korostamattomien tavujen kaavaa, jota esiintyy Shakespearen ja monien muiden runoudessa.
Jollekin, joka kannattaa proosarunoja tai vapaasäkeistöistä runoutta runouden muotona, kaikki vedot ovat poikki. Ei metriikkaa, ei riimiä, ei rakennetta, ei ongelmaa.
Mitkä ovat Gilgameshin runouden erityispiirteitä?
Lukemalla sumerilaista runoutta (Reading Sumerian Poetry) -kirjan kirjoittaneen Jeremy Blackin mukaan ”sumerilainen eikä akkadilainen säe ei perustu riimiin. … Sumerilainen runous voidaan hyvin laajasti ottaen määritellä ulkoasultaan korotetuksi kielimuodoksi, joka on kirjoitettu säkeistöihin.” Siitä näyttäisi myös puuttuvan metri, allitteraatio tai sellainen riveittäin etenevä tavurakenne, jollainen on haikun kaltaisissa runoissa.
Se, mitä siinä on, on paljon metaforia, vertausta ja muuta ”runollista kuvastoa”, jota löytyy myös proosasta. Ja rivinvaihtoja, kuten vapaassa säkeistössä.
Ehkä se, onko Gilgamesh runo vai ei, määräytyy sen mukaan, miten vastaat tähän kysymykseen:
Onko Pledge of Allegiance runo?
Se ei riimi. Alliterointi puuttuu. Mutta kirjoitettuna siinä on yleensä samanlaiset rivinvaihdot kuin runossa. Se sisältää Blackin mainitsemaa ”korotettua kielimuotoa”. Ja kun se lausutaan ääneen, ihmiset lausuvat sanat vaistomaisesti runon rytmikkäästi ja laulavasti.
Jos uskollisuudenvala on mielestäsi runo, niin Gilgamesh on myös runo. Jos et pidä, niin Gilgamesh on proosaa.
Minä kuulun yhtälön proosan puolelle. Minusta sekä Lupaus että Gilgamesh ovat runoutta, mutta eivät runoutta.
Olen samaa mieltä Mooren kanssa, joka kirjoittaa: ”Haluaisin väittää tätä maailman ensimmäiseksi romaaniksi”. Hän toteaa, että vaikka se on lyhyempi kuin tavanomaiset 2000-luvun romaanit, ”se dramatisoi romaanin keskeistä huolenaihetta siirtymällä viattomuuden tilasta kokemuksen tilaan ja hyväksymällä sen, miten asiat todella ovat.”
Mutta entä muut tekijät, joita olemme tutkineet aiemmissa Maailman lyhintä romaania etsivissä postauksissa?
-
- Onko Gilgamesh fiktiota? KYLLÄ
- Luottaako se mielikuviin, ei kuviin (eli pikemminkin kieleen kuin kuvataiteeseen)? KYLLÄ
- Käsitteleekö kertomus inhimillisiä kokemuksia? KYLLÄ
- Jakaantuuko se lukuihin (jaksoihin, jotka ovat toisistaan riippuvaisia ja jotka ovat olennainen osa kertomusta kokonaisuutena)? KYLLÄ
- Koostuuko kertomus toisiinsa liittyvien tapahtumien sarjasta? KYLLÄ
- Käsitteleekö tekijä tai kustantaja sitä romaanina? UNCLEAR
Myytin, allegorian, kansansadun ja runouden tavoin romaanissa on jotain ajan ja paikan ylittävää tarinankerronnan muotona. Romaani on romaani riippumatta siitä, onko sen kirjoittaja kotoisin Thaimaasta vai Trinidadista, Kamerunista vai Kanadasta, ja riippumatta siitä, onko se kirjoitettu kaksi vai kaksituhatta vuotta sitten.
Kuten hiljattain rekonstruoidut rivit Gilgamešin Humbaba-taulusta, luulen, että olemme löytäneet puuttuvan palasen ”kaikkien aikojen lyhimmän kirjoitetun romaanin” palapelistä. Se on ratkaiseva pala. Se tekee romaanista romaanin. Keskustelemme siitä, mikä se on Maailman lyhyin romaani -sarjan seuraavassa ja viimeisessä postauksessa.
Katsokaa myös äärimmäisen lyhyt romaanini (tai äärimmäisen pitkä lyhyt tarina?) Hukkunut kaupunki. Juuri nyt se on ilmaiseksi ladattavissa ja luettavissa. Mitä mieltä sinä olet? Onko se oikeasti novelli, novelli vai jotain muuta?