Pitkään odotetun seismisen aaltotyypin ensimmäinen havainto on antanut tietoa maapallon sisäisen ytimen luonteesta. Vaikka löytö vahvistaa maapallon keskipisteen kiinteyden, aaltojen nopeus viittaa siihen, että asiat eivät ole siellä niin jäykkiä kuin aiemmin on epäilty, minkä vuoksi asianomainen ryhmä sanoo löytäneensä maapallon ”pehmeän sydämen”.
Maailman keskipistettä on vaikea tutkia. Se, mitä tiedämme, on saatu selville vertailemalla maanjäristysten jälkivaikutuksia lähellä niiden lähdettä kaikuihin toisella puolella planeettaa. Muutokset, joita nämä aallot kokevat kulkiessaan, paljastavat sen väliaineen luonteen, jonka läpi ne ovat kulkeneet. Jo vuonna 1936 Inge Lehmann totesi, että Uudessa-Seelannissa tapahtuneiden maanjäristysten synnyttämät seismiset aallot kimpoavat maapallon sisällä olevasta rajasta matkallaan kotimaahansa Tanskaan. Tämä sai Lehmannin olettamaan sisäisen ytimen olemassaolon ja laskemaan sen säteen 70 prosentiksi Kuun säteestä.
Vaikka geologit arvelivatkin sisäisen ytimen olevan kiinteä, sen vahvistaminen oli vaikeaa, ja Australian kansallisen yliopiston professori Hrvoje Tkalčić kertoi IFLScience-tiedelehdelle, että arviot ytimen jäykkyydestä vaihtelivat melko paljon. Tämän jäykkyyden mittaamiseksi oli tutkittava leikkausaaltoja, jotka tunnetaan myös J-aaltoina ja jotka kulkevat kiinteiden kappaleiden läpi.
Valitettavasti sisemmän ytimen leikkausaallot ovat poikkeuksellisen heikkoja, lähes havaitsemattomia. Maan ydintä tutkiville geologeille niiden löytämistä pidettiin alan Graalin maljana.
Tkalčić on ilmoittanut tämän Graalin maljan löytämisestä Science-lehdessä. Hän odotti kolme tuntia maanjäristysten tapahtumisen jälkeen, jotta suurimmat signaalit olivat hiljenneet ja hienovaraisemmat kuviot tulivat esiin.
”Käyttämällä maailmanlaajuista asemaverkostoa otamme jokaisen yksittäisen vastaanotinparin ja jokaisen yksittäisen suuren maanjäristyksen – eli monta yhdistelmää – ja mittaamme seismogrammien samankaltaisuuden”, Tkalčić sanoi lausunnossaan. ”Tätä kutsutaan ristikorrelaatioksi eli samankaltaisuuden mittariksi. Näistä samankaltaisuuksista rakennamme globaalin korrelogrammin – eräänlaisen sormenjäljen maapallosta.”
