Mutta koronavirus ei ole ainoa taloudellisen tulevaisuutemme epävarmuuden lähde. Epäilyt talouden perusterveydestä herättävät toisenkin huolen, nimittäin sen, että COVID-19-taantuma voi synnyttää syvempiä taloudellisia ongelmia.
Tämä on kolmas osa heinäkuun aikana julkaistavassa neliosaisessa sarjassa, joka käsittelee koronavirusta ja kapitalismia. Lue ensimmäinen osa, toinen osa ja neljäs osa.
Viime viikolla pölyttelin kaksi suuren laman jälkeen esitettyä hypoteesia taloudellisesta tuhosta ja synkkyydestä: William Robinsonin vuonna 2010 esittämä väite, jonka mukaan kapitalismi, joka on nyt todella globaali, oli siirtynyt uuteen ”rakenteellisen kriisin” kauteen, ja Larry Summersin vuonna 2013 tekemä diagnoosi, jonka mukaan vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut heikko elpyminen heijasteli kroonista ”sekulaarista pysähtyneisyyttä”. Kaikki tämä on kuitenkin 2000-luvun poliittisessa mielessä jo ikuisuuksia sitten. Miten nämä ajatukset pitävät paikkansa vuonna 2020?
Ensi silmäyksellä nämä käsitykset näyttivät olevan ristiriidassa melko tasaisen, joskin edelleen melko hitaan kasvun kanssa Yhdysvalloissa ja maailmanlaajuisesti viime vuosina. Vuoden 2018 puoliväliin mennessä kansakuntamme nautti historiansa pisimmästä talouskasvusta. Vuonna 2019 talous ei joidenkin mittareiden mukaan ollut koskaan ollut parempi. Osakemarkkinat saavuttivat kaikkien aikojen huippulukemat; monissa osavaltioissa, Washington mukaan lukien, virallinen työttömyys saavutti kaikkien aikojen alimmat lukemat.
Mutta tarkempi tarkastelu paljastaa merkkejä siitä, että kaikki ei ollut hyvin. Ensinnäkin Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve nosti korkoja käytännössä nollan yläpuolelle vasta vuoden 2015 lopussa, ja silloinkin vain asteittain, aina noin 2,5 prosentin huippuun asti vuonna 2019. Se oli alle puolet vuoden 2007 huipputasosta, joka puolestaan oli alempi kuin vuoden 2001 taantumaa edeltänyt huippu. Aivan alhaalla oleva liittovaltion ohjauskorko on rahapoliittinen vastine sille, että pitää jalkaa painettuna kaasupolkimella. Se on hallituksen sanoma yksityiselle sektorille: Lainatkaa! Sijoittakaa!”
Näennäistä elpymistä ei tukenut vain jatkuva rahapoliittinen elvytys. Trumpin valinnan myötä kongressin republikaanit olivat vuosien tuskallisen säästökuurin jälkeen yhtäkkiä halukkaita jatkamaan myös finanssipoliittista elvytystä. Yhdessä Tax Cuts and Jobs Act ja Bipartisan Budget Act of 2018 nostivat liittovaltion budjettialijäämää noin 1,4 prosenttia suhteessa BKT:hen kyseisenä vuonna. The New Yorkerin John Cassidy raportoi, että vaikka siitä harvoin keskustellaan sellaisenaan, tämä veronalennusten (vaikkakin enimmäkseen yrityksille ja rikkaille) ja lisääntyneiden julkisten menojen kaksoiskaksikko oli Deutsche Bank Securitiesin taloustieteilijöiden mukaan ”suurin kannustin, jonka yksikään hallinto on ottanut käyttöön taantuman ulkopuolella sitten toisen maailmansodan.”
Muilla sanoilla se vaati aggressiivista hallituksen työntövoimaa saadakseen aikaan pelkästään hyväksyttävän taloudellisen toimeliaisuuden vilkkauden. Sen lisäksi pitkän aikavälin maailmanlaajuiset kasvuennusteet – jotka ovat lähes aina olleet liian optimistisia – olivat muuttuneet suorastaan vaisuiksi. Vuoden 2019 puoliväliin mennessä jotkut näkivät oikeaksi Summersin näkemyksen, jonka mukaan talous kärsi investointien pitkäaikaisesta hidastumisesta.
Oliko kasvua jälleen kerran, kuten ennen suurta lamaa, tuettu keinottelulla, joka lopulta romahtaisi? Pidettiinkö tämän päivän voittoja yllä vain kaupittelemalla harhaisia toiveita huomisen voitoista? Vuoden 2019 lopulla jotkut tarkkailijat alkoivat varoittaa yritysten velkavuoren kasvusta. Suuri osa tästä velasta oli korkean riskin velkaa, joka vastasi ”vipulainoja” eli lainoja vaikeuksissa oleville yrityksille. Vielä huolestuttavampaa oli se, että sitä pilkottiin, pakattiin uudelleen ja myytiin pois arvopapereina, joita kutsutaan vakuudellisiksi lainavelvoitteiksi (CLO). Jos tämä kuulosti paljolti samalta kuin subprime-asuntolainoista koostuvat vakuudelliset velkasitoumukset, joilla oli päärooli vuonna 2008 puhjenneessa asuntokuplassa, se ei ollut sattumaa.
Miksi kukaan ostaisi huonoja velkoja? Tai pikemminkin, miten huonolaatuista velkaa muunnettiin AAA-luokitelluiksi CLO-obligaatioiksi, joita pidettiin tarpeeksi turvallisina, jotta suuret pankit saattoivat pitää niitä taseissaan? Peruste oli sama kuin subprime-asuntolainojen kohdalla. Minkä tahansa yksittäisen lainan mahdollinen maksukyvyttömyysriski voi olla merkittävä, mutta kun ne kaikki yhdistetään, on erittäin epätodennäköistä, että monet niistä kaatuvat samanaikaisesti – ainakaan normaalioloissa.
Tulossa on koronavirus.
Pandemia luo juuri sellaiset olosuhteet, joissa vipuvaikutteisten lainojen maksukyvyttömyyksien laajamittainen maksukyvyttömysaalto on mahdollinen. Berkeleyn oikeustieteen professori Frank Partnoy esitti hiljattain The Atlantic -lehdessä huolestuttavan pahimman mahdollisen skenaarion: Joskus ensi vuoden aikana, kun pandemian vaikutukset todella alkavat tuntua, yritysten konkurssit lisääntyvät ja CLO:iden hinnat laskevat jyrkästi, mikä johtaa pankkien konkursseihin. Siitä seuraa täysimittainen taloudellinen romahdus, josta ei ole ilmeistä ulospääsyä.
Kukaan ei voi sanoa varmasti, toteutuuko tämä synkkä tapahtumasarja, eivätkä kaikki jaa Partnoyn hälytystunnetta. Mutta yksityiskohdista riippumatta on hyviä syitä ottaa ”sekulaarinen stagnaatio” ja ”rakenteellinen kriisi” -teesit vakavasti. Äärimmäinen taloudellinen riskinotto on jatkunut eri muodoissaan suuren laman jälkeen, eikä se johdu vain siitä, etteivät hallitukset ole kyenneet antamaan riittävää sääntelyä, vaan se on myös perustavanlaatuisempien ongelmien, kuten reaalitalouden jatkuvasti vaisun kasvun, tuote.
Kaikki tämä herättää kysymyksen:
Ajattelijoiden keskuudessa, jotka näkevät nykytalouden olevan jollakin tavalla syvästi sekaisin, on melko paljon päällekkäisyyttä määrättyjen parannuskeinojen suhteen, vaikka he eivät olekaan täysin samaa mieltä diagnoosista. Vuonna 2010 Robinson keskusteli ”uuden New Dealin” ja radikaalin varallisuuden uudelleenjaon mahdollisuuksista. Vuonna 2013 Summers vaati massiivisten julkisten investointien uutta aikakautta, jolla luodaan hyviä työpaikkoja ja vauhditetaan kasvua rakentamalla maan infrastruktuuri uudelleen. Sitten on vielä Thomas Piketty, jonka vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassa Capital in the 21st Century (2000-luvun pääoma) analysoitiin vaurauden jatkuvasti kasvavaa maailmanlaajuista keskittymistä ja eriarvoisuutta aikanamme. Piketty vaatii muun muassa progressiivista maailmanlaajuista varallisuusveroa.
Kaikki tämä kuulostaa progressiivisen vasemmiston korvaan erittäin hyvältä. Mutta onko se realistista? Ja kuka sen toteuttaa? Se on ensi viikon aiheemme.