Saatuaan vihjeen siitä, että Mustaparta miehineen saattaisi olla kiinnittyneenä Pohjois-Carolinan Ocracoke-saaren edustalla, Maynardin joukot lähtivät Williamsburgista 17. marraskuuta 1718 ja purjehtivat alas James-jokea. Vaikka Maynard olisi mieluummin käyttänyt brittiläistä sotalaivaa ottaakseen yhteen pelottavan merirosvon kanssa, sellainen alus ei kyennyt liikkumaan Pamlico Soundin matalissa vesissä, joten Maynardin oli turvauduttava kahteen pieneen slooppiin, Rangeriin ja hieman isompaan Janeen, joista 25 miestä oli sijoitettu ensin mainittuun ja 35 jälkimmäiseen, jolla Maynard purjehti. Vaikka nämä sloopit pystyivät helposti navigoimaan Ocracoken ympärillä olevissa matalissa ja mutkittelevissa kanavissa, niissä ei ollut tykkejä, mikä tarkoitti sitä, että Maynardin miehet joutuisivat turvautumaan henkilökohtaisiin aseisiinsa kohdatessaan vihollisen, jolla oli käytössään yhdeksän tykkiä.
Marraskuun 21. päivän iltapäivään mennessä Maynardin sloopit olivat saavuttaneet Ocracoken eteläkärjen. Pian he havaitsivat kaksi looppia ankkurissa Pamlico Soundiin päin avautuvassa lahdelmassa, joka tunnetaan tänä päivänä nimellä Teach’s (tai Thatch’s) Hole. Illan lähestyessä Maynard ankkuroi Janen ja Rangerin yöksi.
Tietämättömänä lähistölle kerääntyneistä joukoista Mustaparta vietti tuon illan noin 20 miehensä kanssa Adventure-sluupilla juomalla ja riehumalla paikallisen kauppiaan Samuel Odellin kanssa, joka oli saapunut paikalle aiemmin omalla luupillaan. Seuraavana aamuna meri oli tyyni ja tuuli hyvin kevyt, ja ainoat äänet, joita kuultiin, olivat aamunkoittoa tervehtivät linnut. Yhdeksältä Maynard käski Rangerin tehdä tietä sloopeille, vaikka hän ei ollut vieläkään varma, oliko toinen niistä Mustaparran alus. Jane seurasi tiiviisti perässä. Pian sen jälkeen, kun Jane oli lähtenyt liikkeelle, se joutui karille, ja Ranger teki samoin. Janen miehet alkoivat raivokkaasti heittää raskasta materiaalia laidan yli keventääkseen sen kuormaa, kun taas Rangerin miehistö tunki vesitynnyreitä samaan tarkoitukseen. Molemmat sloopit olivat pian taas pinnalla, mutta kallisarvoinen yllätysmomentti oli menetetty.
Mustaparran miehet olisivat saaneet hälytyksen kaikesta lähistöllä tapahtuneesta hälinästä, vaikka olisivatkin olleet humalassa. Tajutessaan, että häntä vastaan hyökättiin, Mustaparta käski miehiään katkaisemaan Seikkailun kaapelin ja lähtemään liikkeelle. Pelotellakseen hyökkääjiään merirosvot alkoivat ampua lähestyviä slooppeja. Näytti siltä, että Mustaparran suunnitelmana oli lähteä pois kanavasta, johon sluopit olivat juuri tulleet, käymällä juoksutaistelua niiden kanssa. Kun Mustaparta yritti päästä kanavan suulle, Ranger suuntasi suoraan kohti Adventurea, ja Jane oli aivan sen perässä, ja sen miehet jännittivät airojaan päästäkseen lähemmäs.
Kun Jane vetäytyi noin puolen pistoolin laukauksen päähän Adventuresta, Maynardin ja Mustaparran välillä käytiin lyhyt keskustelu. Boston News-Letter -lehdessä olevan toisen käden kertomuksen mukaan sananvaihto oli seuraava:
Teach kutsui luutnantti Maynardin ja kertoi olevansa kuningas Yrjön luona ja toivoi, että tämä nostaisi veneensä ja tulisi alukseen. Maynard vastasi, että hän aikoi tulla laivaan sloupillaan niin pian kuin mahdollista, ja Teach, joka ymmärsi hänen aikomuksensa, sanoi hänelle, että jos hän antaisi hänen olla rauhassa, hän ei sekaantuisi häneen; Maynard vastasi, että hän halusi juuri hänet ja että hän haluaisi hänet elävänä tai kuolleena, muuten se maksaisi hänelle hänen henkensä; jolloin Teach pyysi lasin viiniä ja vannoi itselleen kirousta, jos hän ottaisi tai antaisi armoa.
Maynardin oma kertomus keskustelusta on samankaltainen, mutta lyhyempi, ja se saa toivomaan, ettei merivoimien upseeri olisi ollut niin lakoninen. ”Ensimmäisessä tervehdyksessämme”, Maynard kirjoitti, Mustaparta ”joi kirousta minulle ja miehilleni, joita hän leimasi räkäiseviksi koiranpennuiksi, sanoen, ettei hän antaisi eikä ottaisi armoa.”
Heti keskustelun päätyttyä Mustaparta hyödynsi ylivoimaista tulivoimaansa ja päästi valloilleen jyrisevän leveälaidallisen puolen partisiipin ja joutsenen laukausta, joka tappoi Rangerin komentajan ja haavoitti vakavasti viittä hänen miestään, mukaan luettuna komentajan kakkosmiehiä ja kolmosmiehiä. Ilman upseereitaan jäänyt Ranger jäi jälkeen, eikä siitä ollut hyötyä ennen taistelun loppua. Leveyssuunta haavoitti myös monia Janen miehiä, mutta he jatkoivat taistelua. Hämmästyttävällä tarkkuusnäytöksellä, tai todennäköisemmin onnekkaalla osumalla, he katkaisivat seikkailijan puomitukin, eli puomia – kolmionmuotoista purjetta – ylhäällä pitävän köyden, mikä aiheutti purjeen romahtamisen ja hidasti siten aluksen vauhtia. Koska Maynard ei halunnut altistaa miehiään enää yhtään enempää Mustaparran tykkien laukauksille, hän määräsi kaikki miehet kannen alle ja meni itse aluksen perässä olevaan hyttiin. Maynard ei vetäytynyt vain päästäkseen pois vaaran tieltä, vaan hän myös viritti ansan. Ennen hyttiin menoa Maynard määräsi luotsin ja vahtimestarin jäämään kannelle ja varoittamaan häntä siitä, mitä Mustaparta oli tekemässä. Jos se onnistuisi niin kuin Maynard toivoi, merirosvot tulisivat pian hänen luokseen.
Näkiessään, että Janen kannet olivat tyhjät, Mustaparta ajatteli, että hänen tykkinsä olivat tehneet tappavan työnsä, ja taistelu oli lähes voitettu. Antaakseen armoniskun, Mustaparta toi Adventuren Janen rinnalle ja johti miehensä kaiteiden yli, köysi kädessään kiinnittäen alukset toisiinsa. Heti kun Mustaparta oli noussut alukseen, luotsi antoi merkin Maynardille, joka 12 miehensä kanssa ryntäsi pääkannelle ja yllätti merirosvot. Kuusi minuuttia kestäneen lähitaistelun aikana taistelijat viiltelivät, työnsivät ja ampuivat toisiaan lähietäisyydeltä, ja heidän murahduksensa, huutonsa ja huokauksensa sekoittuivat teräksen ja räjähdysmäisesti räjähtävän ruudin ääniin.
Kun savu vihdoin hälveni, suuri Mustaparta makasi kuolleena, ja loput hänen miehistään, jotka olivat seuranneet häntä Jane-venelaituriin, olivat joko kuolleet tai haavoittuneet vakavasti. Suunnilleen samaan aikaan saapui Ranger, jonka miehet nousivat Adventureen ja hakkasivat loput merirosvot alistumaan. Samalla yksi laivaston merimiehistä sai surmansa omien joukkojen tulituksessa. Merirosvot, jotka menettivät rohkeutensa ja hyppäsivät laidan yli sen sijaan, että olisivat taistelleet loppuun asti, ammuttiin veteen, kun he yrittivät paeta. Kukaan heistä ei selvinnyt hengissä, ja yksi ruumis löydettiin kaislikosta päiviä myöhemmin, ja haaskalinnut kiertelivät heidän yläpuolellaan.
Maynardin mukaan yksikään hänen miehistään Janella, jotka hänen mukaansa ”taistelivat kuin sankarit”, ei saanut surmansa taistelun aikana, mutta monet heistä olivat ”surkeasti viilleltyjä ja silvottuja”. Vaikka lukumääristä on eriäviä käsityksiä, kaiken kaikkiaan noin kymmenen laivaston merimiestä ja kymmenen merirosvoa kuoli ja yli 20 merimiestä haavoittui. Maynard otti vangiksi yhdeksän merirosvoa, joista kolme oli valkoisia ja loput mustia.
Yksi Seikkailussa haavoittuneista miehistä oli kauppias Odell, joka oli käynyt Mustaparran luona juhlimassa, mutta joutui taisteluun. Vaikka Odell taisteli merirosvojen kanssa, Maynard ja hänen miehensä olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, sillä ilman hänen nopeaa ajatteluaan kuolleiden määrä Ocracoken edustalla olisi tuona päivänä ollut paljon suurempi. Ennen taistelujen alkua Mustaparta antoi yhdelle miehistönsä jäsenistä, mustalle miehelle nimeltä Caesar, tehtäväksi räjäyttää laiva siinä tapauksessa, että merirosvot voittaisivat. Caesar oli ruumassa valmiina sytyttämään ammusvaraston, kun Odell ja yksi miehistön jäsenistä väänsi liekin hänen kädestään.
Mustaparran kuolema on yksi merirosvouksen historian kuuluisimmista tapahtumista. Ei ole yllättävää, että tarkka tapa, jolla hänet tapettiin, on keskustelun aiheena. Boston News-Letter tarjosi värikkään toisen käden kertomuksen Mustaparran viimeisistä hetkistä hurmioituneelle yleisölle:
Maynard ja Teach itse kaksi aloittivat taistelun miekoillaan, Maynard teki iskun, miekkansa kärki Teachin patruunapesää vasten, ja taivutti sen kahvaan asti. Teach rikkoi sen suojuksen ja haavoitti Maynardin sormia, mutta ei tehnyt häntä toimintakyvyttömäksi, jolloin Maynard hyppäsi taaksepäin, heitti miekkansa pois ja ampui pistoolillaan, joka haavoitti Teachia. Demelt iski miekallaan heidän väliin ja viilsi Teachin kasvoja melkoisesti; … yksi Maynardin miehistä, joka oli highlander, tarttui Teachiin leveällä miekallaan, joka antoi Teachille viillon kaulaan, jolloin Teach sanoi: ”Hyvin tehty, poika”, ja highlander vastasi: ”Jos se ei ole hyvin tehty, niin teen sen paremmin”, jolloin hän antoi Teachille toisen lyönnin, joka leikkasi Teachin pään irti ja asetti sen litteästi olkapäälle.
Monet myöhemmät kirjoittajat kaunistelivat tätä kuvausta ja tekivät Mustaparran kuolemasta Hollywood-eepoksen arvoisen kohtauksen. News-Letterin yksityiskohtaisen selostuksen tarkkuus on kuitenkin hyvin kyseenalaista, kun otetaan huomioon, että Maynardilla oli Mustaparran kuolemasta sanottavanaan vain, että ”hän kaatui viisi laukausta häneen ammuttuna ja kaksikymmentä synkkää haavaa useissa ruumiinosissa”. Maynard lisäsi: ”Leikkasin Mustaparran pään irti ja laitoin sen keulapurjeeseeni, jotta voisin kuljettaa sen Virginiaan.” Mustaparran päätön ruumis heitettiin Pamlico Soundin sameaan veteen, jossa se legendan mukaan kiersi muutaman kierroksen Janen ympäri ennen kuin se upposi näkymättömiin.
3. tammikuuta 1719 voitokas Maynard purjehti aurinkoisella taivaalla James-jokea ylös Adventure-aluksella, ja Mustaparran mätänevä ja epäilemättä pahanmakuinen pää roikkui keulapurjeessa. Kun Maynard ohitti brittiläiset sota-alukset Lyme ja Pearl, hän tervehti aluksia yhdeksällä tykinlaukauksella, jotka merivoimien alukset vastasivat samalla tavalla. Varoitukseksi niille, jotka saattaisivat pitää merirosvousta kannattavana urana, Virginian kuvernööri Alexander Spotswood kiinnitti Mustaparran pään joen rannalla olevaan haukkaan – paikka, joka myöhemmin ristittiin Mustaparran kärkeen.
Joidenkin myöhempien kertomusten mukaan Mustaparran pää otettiin lopulta alas, ja hänen kallonsa ylimmäisestä puoliskosta tehtiin boolimalja, joka ”suurennettiin hopealla tai päällystettiin hopealla” ja jota käytettiin jonkin aikaa eräässä williamsburgilaisessa kapakassa. Jos tämä todellakin pitää paikkansa, karmea esine on kadonnut, sillä sitä ei ole sittemmin löydetty.
Sovitettu teoksesta Mustat liput, siniset vedet: The Epic History of America’s Most Notorious Pirates by Eric Jay Dolin. Copyright © 2018 by Eric Jay Dolin. Kustantajan luvalla, Liveright Publishing Corporation, a division of W.W. Norton & Company, Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Tätä valikoimaa ei saa jäljentää, tallentaa hakujärjestelmään tai välittää missään muodossa millään keinoin ilman kustantajan etukäteen antamaa kirjallista lupaa.
Ota yhteyttä osoitteeseen [email protected].