Punkkien lisääntyminen liittyy läheisesti ruokintaan, sillä se on välttämätöntä munien tuottamiseksi. Naaraspunkin nauttima veri ravitsee naaraspunkin munintatuotannon kautta.
Tietyt eläinlääketieteellisesti ja lääketieteellisesti merkittävät patogeenit voivat siirtyä transovariaalisesti naaraspunkkien jälkeläisiin. Monet punkkilajit voivat munia suuria määriä, joten tämä siirtotapa on tehokas keino patogeenien (virusten, bakteerien, rickettsioiden tai alkueläinten) lisääntymiselle.
Useimmat ixodidien (kovapunkkien) parittelut tapahtuvat isännän päällä ja vasta kiinnittymisen jälkeen, mutta poikkeuksia on Ixodes-suvussa, jossa joillakin lajeilla parittelu voi tapahtua ennen kiinnittymistä isäntään.
Aikuinen ixodidinaaras ottaa yhden veriaterian kasvattaakseen painonsa sata-kertaiseksi tai useammaksi. Lähes kaikki veri muutetaan muniksi yhtä massiivista munintaa varten. Parittelun jälkeen naaras irrottautuu isännästä lepäämään ja hautoo munia sisässään kahden tai useamman viikon ajan.
Epäsuotuisissa olosuhteissa naaras lykkää munintaa siirtymällä tilaan, jota kutsutaan ”diapauseksi”, joka tarkoittaa aineenvaihdunnan alentunutta tasoa ja kasvun, kehityksen ja lisääntymisen viivästymistä. Muninnan tapahduttua naaraspunkki kuolee.
Argasidinen (pehmopunkki) parittelu tapahtuu yleensä isännän ulkopuolella. Naaraspuoliset argasidit syövät kasvattaakseen painonsa 5-12-kertaiseksi, ja vain osa verestä muuttuu pieneksi, muutamien satojen munien muodostamaksi koteloksi. Muniminen on yleensä yhteydessä ruokailun tiheyteen, lukuun ottamatta tiettyjä argasideja, jotka pystyvät munimaan ilman veriateriaa (autogeenia). Ixodidinaaraan kykyä munia ilman ruokintaa ei ole raportoitu.
