Teatteri, myös kirjoitusasultaan teatteri, draamataiteessa, taide, joka koskee lähes yksinomaan eläviä esityksiä, joissa toiminta on tarkkaan suunniteltua yhtenäisen ja merkittävän draaman tunteen luomiseksi.
Vaikka sana teatteri on johdettu kreikan kielen sanasta theaomai, ”nähdä”, esitys itsessään voi vedota joko korvaan tai silmään, kuten termien katsoja (joka on johdettu sanoista, jotka merkitsevät ”katsella”) ja yleisö (joka on johdettu sanoista, jotka merkitsevät ”kuunnella”) vaihdettavuus osoittaa. Joskus vetoaminen on vahvasti älyllistä, kuten William Shakespearen Hamletissa, mutta älyllinen elementti ei itsessään takaa hyvää teatteria. Esimerkiksi Hamletin hyvä esitys on äärimmäisen vaikea saavuttaa, ja huono esitys on paljon vähemmän palkitseva kuin loistava farssiesitys. Lisäksi hyvä Hamlet asettaa katsojalle vaatimuksia, jotka voivat olla suurempia kuin mitä katsoja on valmis esittämään, kun taas farssista voi nauttia suhteellisen rennosti. Katsojan täysipainoinen osallistuminen on elintärkeä elementti teatterissa.
On laajalle levinnyt väärinkäsitys, että teatteritaiteesta voidaan keskustella ainoastaan käsikirjoituksen älyllisen sisällön kannalta. Teatteri ei ole pohjimmiltaan kirjallista taidetta, vaikka sitä onkin opetettu niin joissakin yliopistoissa ja kouluissa. Kreikkalaisten dramaturgien, Shakespearen ja muiden merkittävien kirjailijoiden, kuten Friedrich von Schillerin, teoksia opiskeltiin monien vuosien ajan pikemminkin kuin esitettiin kokonaisuudessaan. Teatterituotannon kirjallinen puoli toimii tehokkaimmin, kun se on alisteinen näyttämölliselle puolelle. Vahvimman vaikutuksen yleisöön tekevät näytteleminen, laulaminen ja tanssiminen, jota seuraa spektaakkeli – tausta, jota vasten nämä toiminnot tapahtuvat. Myöhemmin pohdittuaan katsoja saattaa huomata, että tekstin merkitys on tehnyt pysyvämmän vaikutuksen, mutta useammin käsikirjoituksen kirjalliset ansiot tai sen ”sanoma” ovat verrattain vähäpätöinen elementti.
Vaikka usein oletetaan, että teatterikokemus voidaan omaksua lukemalla näytelmän teksti. Osittain tämä on seurausta teatterikriitikoiden vaikutuksesta, jotka kirjoittajina ovat yleensä kirjallisuuteen suuntautuneita. Heidän vaikutustaan lisää se, että vakavaa teatteria on vaikea saada laajalti saataville; jokaista henkilöä kohden, joka näkee teatterissa tärkeän teatteriesityksen, tuhannet muut tuntevat sen vain kriitikoiden ilmoitusten kautta. Vaikka valtavirran lehdistön arvostelijat saattavat antaa enemmän painoarvoa näyttelijäntyön ja tanssin kaltaisille tekijöille, vakavasti otettavien lehtien kriitikot saattavat olla kiinnostuneempia tekstin ja aiheen arvoista. Tällaiset vaikutteet vaihtelevat tietenkin maittain. New Yorkissa yhden sanomalehden, kuten The New York Timesin, kriitikko voi päättää esityksen kohtalon ja historiallisen historian, taata sille menestyksekkään esityksen tai pakottaa sen lopettamaan yhdessä yössä. Lontoossa sen sijaan yleisö on tunnetusti vastustanut kriitikoiden tahtoa.
Tämä ei tarkoita, että kirjailijan panos teatterikokemukseen olisi merkityksetön. Näytelmän käsikirjoitus on teatteriesityksen peruselementti. Monien mestariteosten kohdalla se on tärkein elementti. Mutta nämäkin draamalliset mestariteokset edellyttävät muiden taiteilijoiden kuin kirjailijan luovaa yhteistyötä. Draaman käsikirjoitus, kuten oopperan partituuri tai baletin käsikirjoitus, on vain raaka-aine, josta esitys syntyy. Sen sijaan, että näyttelijät vain heijastaisivat käsikirjoituksessa jo täysin ilmaistua luomusta, he antavat kehoa, ääntä ja mielikuvitusta sille, mikä oli tekstissä vain hämärä viittaus. Näytelmäteksti on yhtä epämääräinen ja epätäydellinen suhteessa täysin toteutuneeseen esitykseen kuin partituuri konserttiin. Kahden suuren näyttelijän Hamletit eroavat toisistaan luultavasti enemmän kuin kaksi virtuoosimaista Johann Sebastian Bachin Goldberg-muunnelmien esitystä. Yleisesti ottaen todella mieleenpainuva teatterikokemus on sellainen, jossa esityksen eri elementit saadaan tarkoituksenmukaiseen harmoniaan. Se on esitys, jossa teksti on paljastanut merkityksensä ja tarkoituksensa taitavalla näyttelijäntyöllä ympäristössä, joka on suunniteltu sopivalla tavalla kauniiksi tai visuaalisesti vaikuttavaksi.
Tässä artikkelissa käsitellään teatteritaidetta yleisellä tasolla ja yritetään valaista, mitä teatteritaide on ja miksi sitä on kautta historian pidetty perustavanlaatuisena inhimillisenä toimintana. Teatterin elementtejä käsitellään laajasti teatterituotannossa. Teatterin suhteesta musiikkiin ja tanssiin ks. teatterimusiikki, ooppera ja tanssi. Länsimaisen teatterin historiallisesta käsittelystä katso Länsimainen teatteri. Maailman muiden kulttuurien teatteriperinteitä käsitellään artikkeleissa, kuten Afrikkalainen teatteri, Itä-Aasian taide, Islamilainen taide, Etelä-Aasian taide ja Kaakkois-Aasian taide. Yleiskatsaus draamakirjallisuuteen ja sen traagisiin ja koomisiin muotoihin, katso draamakirjallisuus. Draamakirjallisuutta käsitellään myös tiettyjen kielten, kansojen tai alueiden kirjallisuutta käsittelevissä artikkeleissa – esim. afrikkalainen kirjallisuus, belgialainen kirjallisuus, englantilainen kirjallisuus, ranskalainen kirjallisuus, saksalainen kirjallisuus, venäläinen kirjallisuus ja niin edelleen.