Neljännesvuosisata sitten, kun kansainvälinen huomio keskittyi Balkanin veriseen konfliktiin, eräs toinen monikansallinen eurooppalainen valtio jakautui hiljaa kahtia. Tšekkoslovakian 1. tammikuuta 1993 tapahtuneelle jakautumiselle annettu nimi ”Sametti-ero” muistutti veretöntä samettivallankumousta, jolla maan kommunistit syöstiin vallasta vuonna 1989. Se viittaa siihen, että jako tapahtui sovinnollisesti. Tosiasiassa vain vähemmistö molempien osapuolten kansalaisista – vain 37 prosenttia slovakialaisista ja 36 prosenttia tšekkiläisistä – kannatti hajoamista. Vaclav Havel, vallankumouksellinen ikoni, joka oli tuolloin Tšekkoslovakian presidenttinä, oli niin lannistunut, että hän erosi mieluummin kuin johti jakoa. Vaikka raaka kansallismielisyys ruokki Jugoslavian konfliktia, Tšekkoslovakian hajaannus johtui pääasiassa taloudesta ja kyvyttömästä johtajuudesta – dynamiikka, joka ennakoi nykypäivän Katalonian itsenäisyystaistelua Espanjassa.
Nämä kaksi kansaa olivat kokeneet hajaannuksen ennenkin. Jo silloin, kun molemmat ryhmät kuuluivat vanhaan Habsburgien valtakuntaan, tšekkejä hallittiin Wienistä käsin ja slovakkeja Unkari hallinnoi. Itse Tšekkoslovakia erotettiin Itävalta-Unkarin valtakunnasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisen maailmansodan aikana Slovakia julisti itsenäisyytensä ja muodosti natsien liittolaisuuteen kuuluvan nukkevaltion, kun taas tšekit kestivät saksalaisten suoraa miehitystä. Vuonna 1948 tapahtuneen kommunistisen vallankaappauksen jälkeen Tšekin maat, jotka olivat aikoinaan Itävalta-Unkarin teollinen sydän, hyötyivät siitä, että hallinto painotti raskasta teollisuutta. Valtion uudelleenjakopolitiikalla pyrittiin kuitenkin edistämään kehitystä Slovakian maatalous- ja vuoristoalueilla. Vuoteen 1992 mennessä Slovakian bruttokansantuote henkeä kohti oli noussut kolmeen neljäsosaan Tšekin vastaavasta luvusta. Kunnianhimoiset poliitikot pystyivät kuitenkin käyttämään hyväkseen tšekkiläisten vihamielisyyttä, jota nämä maksut aiheuttivat, ja slovakialaisten käsitystä siitä, että heidän kohtalonsa oli Prahan byrokraattien käsissä. Vaikka Havel pysyi kommunismin jälkeisen Tšekkoslovakian globaalina keulakuvana, liittovaltiomuotoinen poliittinen järjestelmä teki tilaa parin vaikutusvaltaisen kotimaisen toimijan syntymiselle: Vaclav Klaus, Tšekin pääministeri, ja Vladimir Meciar, Slovakian pääministeri.
Vapaiden markkinoiden ideologi Klaus halusi keskittää vallan Prahaan, koska hän halusi nostaa maansa Eurooppaa pyyhkivän talousliberalismin eturintamaan. Samaan aikaan Meciar, perinteinen klientelistinen puoluepomo, tavoitteli Slovakialle itsehallintoa ja pyrki käyttämään pääsyä valtion omaisuuteen säilyttääkseen poliittisen valta-asemansa. Vuoden 1992 puoliväliin mennessä erimielisyydet olivat jyrkät, ja miehet sopivat erosta heinäkuussa. Sen jälkeen Klaus jatkoi nopeita yksityistämistoimia, jotka tekivät Tšekin tasavallasta Keski-Euroopan taloudellisen tähden, mutta herättivät myös julkista mielipahaa, koska entiset kommunistien sisäpiiriläiset ja ulkomaiset monikansalliset yhtiöt hyötyivät prosessista suhteettoman paljon. Meciar puolestaan tiukensi otettaan ja hallitsi puoliautoritäärisenä voimamiehenä, mikä hidasti maansa Euroopan unioniin liittymisen etenemistä ja teki siitä hetkeksi alueellisen hylkiön, kunnes hänet syrjäytettiin demokraattisesti vuonna 1998.
Nyt sekä Tšekin tasavalta että Slovakia ovat Naton ja EU:n jäseniä. Jälkimmäinen tekee vuonna 1993 hätäisesti rakennetuista tullitarkastuspisteistä melko turhia. Lukuun ottamatta satunnaista valitusta heikon urheiluturnauksen jälkeen ja satunnaisia populaarikulttuuri-ilmiöitä, jälleenyhdistymisestä ei juurikaan puhuta vakavasti. Jakautumisen jälkeen Slovakia on kaventanut vaurauseroa entisestään laajentamalla omaa tuotantopohjaansa, käyttämällä verokannustimia massiivisten ulkomaisten investointien houkuttelemiseksi ja tulemalla samalla maailman suurimmaksi autojen valmistajaksi asukasta kohden. Slovakian BKT henkeä kohti on nyt 90 prosenttia Tšekin luvusta. Aikoinaan tšekkien köyhempinä maaserkkuina pidetyt slovakit voisivat toimia moraalin kohottajina usein parjatuille eteläitalialaisille, valloneille ja muille nyky-Euroopan regionalistisiin taisteluihin sotkeutuneille.