The Supremes

Britannica-tietokilpailu

Musikaalinen medley: Faktaa vai fiktiota?

Käsitelläänkö musiikkiin laulettuja sanoja samassa aivojen osassa, joka käsittelee puhuttuja sanoja? Chopinista Motowniin, testaa tietosi tässä musiikkitutkimuksessa.

Niiden lisäksi, että Supremes oli Motown-levy-yhtiön ensisijainen crossover-esiintyjä, he myös auttoivat muuttamaan afroamerikkalaisten julkisuuskuvaa kansalaisoikeuksien aikakaudella. Lauluntekijä-tuottajatiimi Brian Hollandin, Lamont Dozierin ja Eddie Hollandin vuosina 1964-1967 antaman hienostuneen pop-soul-swingin ja paljettipintaisten iltapukujensa ansiosta Supremes oli ”integroidun neekerin” ihannoitu ulkonäkö ja ääni. Amerikkalaiset nuoret saivatkin monet ensimmäiset oppitunnit rotujen välisestä tasa-arvosta teinilehdistä, jotka dokumentoivat Supremesin jokaisen liikkeen, kun he nousivat pop-listojen kärkeen, esiintyivät Ed Sullivan Show’ssa ja esiintyivät loppuunmyydyissä Las Vegasin konserteissa Nevadan osavaltiossa.

Heidän tarinansa alkoi vaatimattomasti, kun joukko työväenluokkaisia tyttöjä Detroitin Brewsterin julkisesta asuntoprojektista perusti lauluryhmän nimeltä Primettes, jonka nimi oli peräisin heidän sisaryhteydestään Primesin, Temptationsin edeltäjän, kanssa. Ryhmän perustamisen yksityiskohdista (eli siitä, kuka tuli ensin) on kiistelty, mutta viiden johtajan (mukaan lukien alun perin Betty McGlown) useista muunnoksista muodostui kvartetti, johon kuuluivat Ballard, Barbara Martin, Ross ja Wilson. Levytettyään lyhyesti Lupine Recordsin kanssa kvartetti teki sopimuksen Berry Gordyn Motown Recordsin kanssa vuonna 1960. He muuttivat nimensä Supremesiksi ennen kuin julkaisivat ensimmäisen Motown-singlensä vuonna 1961, ja Martinin lähdettyä myöhemmin jäljelle jäänyt trio saavutti viisi Yhdysvaltain listaykköshittiä peräkkäin vuosina 1964-1965.

Mutta Supremes ei heti menestynyt. Kesti jonkin aikaa luoda se omaleimainen ilme ja ääni, joka lopulta teki heistä kuuluisia. Gordy yhdisti yhtyettä epäonnistuneesti eri muusikoihin ja kappaleisiin kolmen vuoden ajan, kunnes hän lopulta törmäsi oikeaan kaavaan. Vuonna 1964 Holland-Dozier-Holland antoi Supremesille ensimmäisen listaykkössinglensä kappaleella ”Where Did Our Love Go”. Rossin tarkan, hengittävän fraseerauksen kaunistaminen kellojen soitolla ja hillityllä rytmisektiolla antoi Supremesille tarkoituksellisen etnisen identiteetin puutteen. Eivät kuulostaneet oikeastaan ”valkoisilta” tai stereotyyppisesti ”mustilta”, mutta hittisinglet kuten ”Baby Love” ja ”Come See About Me” (molemmat 1964) kuulostivat modernilta, nousujohteiselta ja tyylikkään aistilliselta tavalla, joka vetosi yhtä lailla aikuisiin kuin teini-ikäisiinkin.

Yhtye jatkoi listahittien keräämistä, mutta ristiriitaiset yksilölliset ja yhtiökohtaiset tavoitteet vetivät sen lopulta erilleen. Vuoden 1967 loppuun mennessä Supremes oli menettänyt sekä Ballardin (jonka tilalle tuli Birdsong) että tuottajat Holland-Dozier-Holland. Yhtye jatkoi levyttämistä vielä kaksi vuotta Diana Ross and the Supremes -nimellä, lähinnä valmistellakseen yleisöä Rossin soolouraan. Jean Terrellistä tuli ensimmäinen monista uusista ryhmän jäsenistä, jotka auttoivat Wilsonia pitämään Supremesin hengissä ja levyttämässä seitsemän vuotta Rossin lähdön jälkeen vuonna 1970.

Rossin soolouraa edesauttoivat suuresti pääosaroolit elokuvissa, joita hänen pitkäaikainen mentorinsa Gordy rahoitti. Lady Sings the Blues (1972), Mahogany (1975) ja The Wiz (1978) sekä niiden soundtrack-albumit pitivät Rossin yleisön silmissä ja korvissa suurimman osan 1970-lukua. Nickolas Ashfordin ja Valerie Simpsonin tuottama The Boss (1979) ja Chicin Nile Rodgersin ja Bernard Edwardsin tuottama Diana (1980) olivat molemmat hittejä, mutta lukuun ottamatta kiistanalaista konserttia New Yorkin Central Parkissa vuonna 1983 ja joitakin amerikkalaisia televisioesiintymisiä Ross vietti loppuosan 1980- ja 90-luvuilla viljelemällä ulkomaista fanipohjaa, joka ylitti hänen suosionsa Yhdysvalloissa.

Supremes otettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1988.