The Weezer Discography Explored (or, Albums Ranked)

Weezer on suosikkibändini. No joo, olin angstinen valkoinen nörttiteini, miten arvasitte!!!! Riippumatta yhtyeen ympärillä käytävästä suositusta ja/tai ei-niin-kiltistä keskustelusta, minusta heidän luomansa musiikki ja Rivers Cuomon nerokas biisinkirjoitus ovat tietynlaisen pop-vaikutteisen rockin lähtemättömiä merkkejä, jotka puhuttelevat minua eniten. Weezerillä on enemmän yhteistä The Beach Boysin kuin Nirvanan kanssa, vaikka 90-luvun yhtyeet usein niputetaan yhteen vaihtoehtorock-radioissa. Weezerin soundin kehittyminen Cuomon oudon elämänmatkan kautta on toinen kiehtova puoli bändin tarinassa; ironista kyllä, lähes 50-vuotiaana aviomiehenä ja isänä hän on mielestäni tuonut lauluihinsa nuorekasta hauskuutta enemmän kuin koskaan ennen. Voisin puhua Weezeristä tuntikausia (minun pitäisi vielä päästä aloittamaan se Weezer-podcast, jota olen miettinyt jo vuosia), mutta se, mitä olen kirjoittanut tänne tänään, on tutustuminen yhtyeen diskografiaan. Se on hienompi tapa sanoa, että olen asettanut Weezerin kaikki 12 tärkeintä studioalbumia paremmuusjärjestykseen… toivottavasti jonkinlaisen hyödyllisen kontekstin kera.

EDIT 2/1/2019: Lisäsin TEAL ALBUM -albumin listalle sijalle #13, ja siirsin HURLEYn sijalta #5 sijalle #8 ja DEATH TO FALSE METAL sijalta #9 sijalle #7. Tämä ilmeisesti sekoitti joitain muita juttuja, ja joitakin kopioita on muokattu vastaavasti. Lisäksi minulla on nyt Weezer-tatuointi. Uh oh.

EDIT 3/13/2019: Lisätty BLACK ALBUM listalle uutena #10.

EDIT 2/3/2021: Lisätty OK HUMAN listalle uutena #11.

#15 – WEEZER (TEAL ALBUM)

Lempikappale: ”Mr. Blue Sky”

TEAL ALBUM oli yllätysjulkaisu tammikuussa 2019, vain kaksi kuukautta ennen BLACK ALBUM:in julkaisua. Ja Cuomo kertoi tuolloin, että bändi oli jo levyttänyt perusraidat seuraavalle sen jälkeiselle albumille, jonka alustava nimi on MASTERPIECE! Mutta TEAL ALBUM oli yllättävä toisella tavalla: se oli cover-albumi. Kuten monet Weezerin kappaleet (jotka ikuistettiin hiljattain SATURDAY NIGHT LIVE -sketsissä), se jakoi mielipiteitä. ”No Scrubsin” kaltaista coveria ylistettiin ja haukuttiin yhtä lailla (ehkä jopa hieman enemmän), ja levyn 80-luvun estetiikka herätti paljon kommentteja, joissa Weezeriä syytettiin huuhtoutuneeksi isärock-coverbändiksi. Rauhoittukaa ihmiset. Mutta onhan tässä kuitenkin jotain järkeä: kyseessä on huonoin Weezer-albumi. En hirveästi rakasta 80-luvun pop-rockia, ja bändi soittaa useimmat coverit melko suoraviivaisesti. Se on silti Weezer, ja biisit ovat edelleen tarttuvia, ja minun pitäisi huomauttaa, että pidän levystä. Mutta kun sitä vertaa kaikkeen alkuperäiseen materiaaliin, se vain vajoaa pohjaan. Se on hauska, yllättävä kokeilu, jossa on joitain helmiä, kuten edellä mainittu ”No Scrubs” ja ELO-cover ”Mr. Blue Sky”, mutta TEAL ALBUM ei vain pärjää edes GREEN ALBUM:in erinomaisille kappaleille.

#14 – WEEZER (GREEN ALBUM)

Lempikappale: ”Island in the Sun”

Woah, en tainnut tajuta, miten 2001 GREEN ALBUMin kansi on. Anyways. On jotenkin outoa aloittaa GREEN ALBUMilla, koska se vaatii hieman selittelyä siitä, mitä bändille tapahtui PINKERTONin (1996) jälkeen. Pohjimmiltaan riskialttiimpi soundi ja sanoitukset, joihin Cuomo koki panostaneensa paljon henkilökohtaisia tunteita ja energiaa, eivät tuottaneet tulosta BLUE ALBUM -albumin (1994) valtavan menestyksen jälkeen. Hän vetäytyi, palasi Harvardiin, hengaili Bostonissa; PINKERTONin ja GREEN ALBUMin välissä olleeseen viiden vuoden taukoon liittyy paljon outoja tarinoita ja jonkin verran draamaa, mutta sanottakoon vain, että basisti Matt Sharp jätti bändin ja tilalle tuli Mikey Welsh. Welsh oli bändissä mukana vain GREEN ALBUMin ajan, ja valitettavasti hän kuoli 40-vuotiaana vuonna 2011, mutta häntä ei todellakaan voi syyttää GREEN ALBUMin heikkoudesta. Kaikesta Weezerin ”opiskelustani” huolimatta en oikein tiedä, mikä levyn ongelma on. Koko levyn soundi tuntuu vain niin… tylsältä. Luulen, että Cuomo teki PINKERTONin raskaamman soundin jälkeen hieman liian kovan kurssikorjauksen kiiltävään pop-soundiin. Valitettavasti se ei kuulosta liukkaalta, vain, no, tylsältä. Tämä kaikki sanottuna GREEN ALBUM on silti aika hauska kuunneltava, ja se on sopivan lyhyt. ”Island in the Sun” on yksi tunnetuimmista Weezer-kappaleista, ja hyvästä syystä. Se on vain välittömästi rentouttava ja rento kappale, joka saa minut hyvälle tuulelle. Levy ei ole millään tavalla hyökkäävä, mutta ei myöskään todella jännittävä.

#13 – MALADROIT (2002)

Lempikappale: ”Burndt Jamb”

Ja niin näyttää siltä, että Cuomo kurssikuroi jälleen kerran. ”Heavy metal-vaikutteinen” MALADROIT on varmasti kovempi kuin GREEN ALBUM, mutta ei yksinomaan siksi parempi. MALADROITin koukut ovat paljon tarttuvampia, ja albumin sisällä on äänimaailman monipuolistumista, jota GREEN ALBUM ei onnistunut luomaan. Nämä kaksi albumia ovat niitä harvoja Weezer-levyjä, joita voisi pitää ”samankaltaisina”, olipa kyse sitten niiden kappaleiden välillä tai keskenään. Ylituotanto saattaa olla syyllinen, varsinkin kun ottaa huomioon, miten riemastuttavan raakaa soundia BLUE ALBUM ja PINKERTON ovat. Joka tapauksessa MALADROIT:lla on muutamia loistavia erottuvia kappaleita. ”Keep Fishin'” on todella hauska kappale (ja hieno video, jossa The Muppets on mukana), mutta ”Burndt Jamb” on hieno tyylillinen poikkeama muusta albumista, ja itse asiassa suuresta osasta Weezerin diskografiaa tähän asti. Kappaleen keveys tuo mieleen 2000-luvun alun indie-laulaja-lauluntekijä-soundin, mutta kitarariffi ja rumpubiitti antavat kappaleelle enemmän eloa kuin suurella osalla tuosta liikkeestä on koskaan ollut. Ja tietysti, koska kyseessä on MALADROIT, se silti lopulta ajautuu kitararockin alueelle. Se on kuitenkin hieno pieni välisoitto juuri ennen albumin loppupuoliskoa, joka ajautuu tuolle aiemmin kuvaamalleni ”samankaltaiselle” alueelle. Hieman enemmän kuin marginaalisesti GREEN ALBUMia parempaa MALADROITia haittaa selkeä pyrkimys sitoutua myyntikelpoiseen soundiin.

#12 – RADITUDE (2009)

Lempikappale: ”(If You’re Wondering If I Want You To) I Want You To”

RADITUDE lienee Weezerin parjatuin albumi. Ja ehkä ihan syystä. Lyyrinen sisältö on typerää ja pelkistävää, ja Lil Waynen kanssa tehty kollab-kappale ”Can’t Stop Partying” on luultavasti huonoin Weezer-kappale (ei pelkästään Lil Waynen takia, täytyy huomauttaa). Cuomon akustinen sooloversio ALONE II: THE HOME RECORDINGS OF RIVERS CUOMO (2008) on kuitenkin ihan hyvä. Mutta Cuomo ja ensimmäistä kertaa ulkopuoliset lauluntekijät askartelivat hienoja popkoukkuja. Olen pahoillani, mutta se on totta. ”Trippin’ Down the Freeway” on helvetin tarttuva, ja ”Put Me Back Together” on hyvä hidas kappale. Mutta loppujen lopuksi RADITUDE on hauska albumi, joka mielestäni osoitti Cuomon varhaisimmat halut olla poptähti, jotka hän jalosti kullaksi EVERYTHING WILL BE ALRIGHT IN THE ENDin ja etenkin WEEZERin (WHITE ALBUM) aikoihin.

#11 – OK HUMAN (2021)

Lempikappale: ”All My Favorite Songs”

Weezer on tykännyt yllättää kaikki viime aikoina. Viivästettyään VAN WEEZERin toukokuulle 2021 toukokuusta 2020 COVID-19-pandemian takia, he vain menivät eteenpäin ja julkistivat uuden albumin ja julkaisivat sen pari viikkoa myöhemmin. OK HUMAN oli ilmeisesti työn alla jo ennen VAN WEEZERiä tai ainakin VAN WEEZERin yhteydessä, mutta se on ilmeisesti täysin eri linjoilla (ilmeisesti, koska en ole ilmeisesti kuullut VAN WEEZERiä vielä). On kuitenkin varmaa, että OK HUMANin jousipohjainen soundi ei sovi yhteen 80-luvun rock-vaikutteisen VAN WEEZERin kanssa, mutta joka tapauksessa tämä Radioheadin OK COMPUTERiin (1997) viittaava levy on todella hyvä. Viitaten COVIDin aiheuttamaan jatkuvaan eristäytymiseen ainakin markkinoinnissaan, tämä albumi on tehty analogisella kalustolla ja, kuten mainittu, koko jousisektiolla. Se on kohoava ja kaunis, ja sitä täydentävät äärimmäisen hyvät pop-koukut, jotka ovat olleet esillä erityisesti WHITE ALBUMin jälkeen. Jos on jokin syy, miksi se ei ole korkeammalla tällä listalla, niin ehkä se on alavireinen recency bias; mutta älkää erehtykö, OK HUMAN on todella hieno, hauska ja koskettava kuunneltava.

#10 – WEEZER (BLACK ALBUM)

Lempikappale: ”Can’t Knock the Hustle”

Kauan odotettu MUSTA ALBUMI julkaistiin 1.3.2019, vain reilu kuukausi TEAL ALBUMIN yllätysjulkaisusta. Ja nimestään ja joistakin sen julkistamisen ympärillä käydyistä keskusteluista huolimatta levy ei ole aivan niin ”synkkä” kuin odotin sen olevan. BLACK ALBUM on toki jatkoa tanssilliselle, popahtavalle soundille nimenomaan a la PACIFIC DAYDREAM, suodatettuna Cuomon eräänlaisen tyytymättömän/angstisen äänenkäytön ja vääntyneen instrumentaation kautta. Se on Weezerin ensimmäinen albumi, jolla on ”eksplisiittisiä” kappaleita, ja siihen liittyy tietynasteista itsetietoista kokeilua, mutta BLACK ALBUM ei ole sukellus pimeyteen, kuten sen kansi antaa ymmärtää. Se on kuitenkin hieno harppaus eklektiseen, elektroniseen soundiin, joka etäännyttää yhtyettä entisestään kitarapainotteisesta rockista, jonka se kehui keksineensä uudelleen EVERYTHING WILL BE ALRIGHT IN THE END -levyllä. Loppujen lopuksi suurin osa kappaleista ei vain ole tarpeeksi… tarttuvia, luulisin. Kuten todettu, kyseessä on hieman keskitien Weezer-albumi, jota saatan hyvinkin alkaa rakastaa ajan myötä.

#9 – WEEZER (RED ALBUM)

Lempikappale: ”The Angel and the One”

Kaksi suosikkikappalettani Weezeriltä, ja itseasiassa kaikkien aikojen biiseistä, on RED ALBUMILLA. ”Heart Songs” ja ”The Angel and the One” ovat kauniita balladeja, jotka saavat minut kylmät väreet kylmiksi useimmiten. Valitettavasti kaikki muu levyllä on aika laimeaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Cuomo avasi biisinkirjoitus- ja lauluosuudet bändikavereilleen Brian Bellille, Scott Shrinerille ja Patrick Wilsonille; jokaisella on oma kappaleensa levyllä. Rakastan kavereita, mutta valitettavasti nämä kappaleet ovat ehdottomasti levyn huonoimpia. Cuomon omat kappaleet kantavat pop-soundia ja ”matalampia” sanoituksia, jotka kukoistaisivat täysin RADITUDE:lla ja hallitsisivat bändin soundia aina EVERYTHING WILL BE ALRIGHT IN THE END:iin asti. Mutta niissä ei ole edes niitä koukkuja, jotka pitivät yllä melkein mitä tahansa Weezerin levyä 2000-luvun puoliväliin ja loppupuolelle asti. Poikkeuksena on ”Pork and Beans”, hieno kappale, ja eklektinen ”The Greatest Man that Ever Lived (Variations on a Shaker Hymn)” on todella mielenkiintoinen, hauska kappale. Kappaleessa on ”segmenttejä”, jotka jäljittelevät tiettyä bändiä tai tyyliä, ja se on outoa vuoristorataa ja hieno uutuus. Loppujen lopuksi suurin osa albumin kappaleista on kuitenkin jotenkin vaikeasti läpikäytäviä; RED ALBUM on niin korkealla kuin se on ”Heart Songs” ja ”The Angel and the One” -biisien silkan kauneuden ansiosta.”

#8 – HURLEY (2010)

Lempikappale: ”Unspoken”

HURLEY:llä, kuten RADITUDE:lla, oli mukana yhtyeen ulkopuolisia lauluntekijöitä. HURLEY, toisin kuin RADITUDE, on mahtava poprock-levy. Se tuntuu edelleen yritykseltä ”päästä kiinni nuorisoon”, mutta sen tuloksena syntyvät popmelodiat ovat sen arvoisia. Jos RADITUDE oli albumi, jota kansoittivat nuoren pojan tai teinin ajatukset hulluna elämisestä ja hauskanpidosta, HURLEY on optimistinen mutta angstinen indie-teinireaktio. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kappaleet olisivat synkkiä, päinvastoin. Sanoitukset ovat vain hieman… juustoisen tunteikkaita. Ihan sama. HURLEYlla on silti paljon koskettavia repliikkejä, kuten esimerkiksi kappaleissa ”Unbroken”, ”Memories” ja ”Ruling Me”. Mukana on jopa muutamia itsetietoisia, hauskoja kappaleita ”Where’s My Sex?” muodossa. (alun perin ”Where’s My Socks?”), ”Smart Girls” ja ”Time Flies”. HURLEY on pohjimmiltaan Weezerin kolmantena siirtymävaiheena (nykyisestä neljästä) pitämäni albumin kohokohta, tarttuva albumi täynnä voimakkaita melodioita ja pop-hymnejä.

#7 – DEATH TO FALSE METAL (2010)

Lempikappale: ”I’m a Robot”

Luokittelen DEATH TO FALSE METALin mukaani hieman oudosti, sillä sitä ei useinkaan lasketa ”kanoniseksi” studioalbumiksi. Se on lähinnä kokoelma-albumi aiemmin julkaisemattomista Weezer-kappaleista, mutta Cuomo itse on sanonut, että se ”loogisesti seuraa HURLEYta”. Bändin pitkäaikainen ystävä ja historioitsija Karl Koch kuvailee sitä kuitenkin ”erityiseksi” albumiksi. Loppujen lopuksi se on mielestäni kokonainen albumi biisejä, joita ei ollut koskaan aiemmin kuultu, joten luokittelen sen täysin uudeksi albumiksi. Joka tapauksessa RADITUDEn tavoin DEATH TO FALSE METAL tuntuu yritykseltä päästä pop-listoille huolimatta siitä, että kappaleet eivät ole nykyaikaisia. Kappaleiden lyyrinen sisältö on vain hieman vähemmän karseaa, mutta suosikkikappaleeni ”I’m a Robot” on oikeasti hauska. Koko levyllä on parempia sanankäänteitä, ja se, mikä korotti RADITUDEa minusta (pop-koukut), on parantunut DEATH TO FALSE METALissa. Se on todella mielenkiintoinen jäänne; on pakko miettiä, oliko sen pakkaamat kappaleet yritys jähmettää sitä pop-pohjaista soundia, jonka parissa bändi tuolloin työskenteli.

#6 – PACIFIC DAYDREAM (2017)

Lempikappale: ”Mexican Fender”

PACIFIC DAYDREAMin kuunteleminen oli minulle mielenkiintoinen kokemus. Kyseessä oli Weezerin jatko-osa WEEZER (WHITE ALBUM), joka oli ilmiömäinen albumi, joka oli… no, kerron myöhemmin kuinka hieno se oli. Mutta se ei myöskään ollut se ”musta albumi”, jota oli kiusoiteltu WHITE ALBUM -levyn julkaisun jälkeen (ja tosiaan, Cuomo on palannut kiusoittelemaan sitä Twitterissä). Sen sijaan se oli tavallaan jatkoa kesäiselle pop-soundille, johon bändi oli todella kaivautunut edellisellä levyllään. Ja se on todella hyvä… mutta ei yhtä hyvä kuin WHITE ALBUM. Ja jo pelkästään tuon vertailun perusteella se putoaa muutaman pykälän alaspäin. Toinen tekijä tässä on ehkä se, kuinka paljon aikaa olen levyn parissa viettänyt. En ole kuunnellut sen kappaleita läheskään yhtä monta kertaa kuin kirjaimellisesti mitä tahansa Weezerin kappaletta, mukaan lukien WHITE ALBUM, jota soitin repeatilla varmaan noin puoli vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Albumin ensimmäinen puolisko on loistava sarja bängereitä (niinkö lapset niitä kutsuvat?), mutta sen toinen puolisko on huomattavasti heikompi, ei yksinkertaisesti ole yhtä vahva pop-koukkujen ja tuotannon suhteen. Pohjimmiltaan kaikki muut tämän listan ylemmällä sijalla olevat albumit ovat paljon ”täydellisempiä” kokemuksia, ja niiden laatu on melko tasaista kaikissa kappaleissa, ja siksi PACIFIC DAYDREAM sijoittuu lähinnä keskikastiin.

#5 – MAKE BELIEVE (2005)

Lempikappale: ”Perfect Situation”

MAKE BELIEVE on Weezerille tärkeä siirtymävaiheen levy, sillä yhtye siirtyi 2000-luvun alun pop-vaikutteisesta tuotannostaan 2000-luvun lopun tuotantoonsa, jolloin se oli kriittisessä pohjalukemassaan. Massiivisessa, typerässä hitissä ”Beverly Hills” oli toki sävyjä. Niin paljon kuin Weezer-fanit yrittävätkin liittää kappaleeseen jonkinlaista ironiaa, se kertoo oikeastaan vain siitä, kuinka paljon Cuomo halusi olla osa tuota kulttuuria. Ei se mitään, biisi on uskomattoman tarttuva, välillä ärsyttävästi. Mutta albumin loppuosa on hieman vivahteikkaampi, sillä muut kevyet biitit, kuten ”My Best Friend” ja ”The Other Way”, kiilautuvat ”Perfect Situationin” kaltaisten soinnillisten, ”isojen” kappaleiden, ”Hold Me:n” kaltaisten kidutettujen kappaleiden ja MALADROITia muistuttavan kovan soundin ”We Are All on Drugs” väliin. MAKE BELIEVE on mielenkiintoinen siinä, miten eklektinen se on, ja niin paljon kuin luulin sen olevan keskitie, tajuan nyt, että se on vain hieno sarja vankkoja kappaleita. Se on aliarvostettu. Ja hitto, tuo kansi on vielä enemmän 2005 kuin GREEN ALBUM:in 2001.

#4 – EVERYTHING WILL BE ALRIGHT IN THE END (2014)

Lempikappale: ”Go Away”

Tämä oli se albumi, jota kaikki julistivat Weezerin ”paluuksi”. Sen lisäksi, että kyseessä oli heidän ensimmäinen albuminsa neljään vuoteen (yhtyeen pisin ajanjakso albumien välillä lukuun ottamatta dramaattista taukoa vuosina 1996-2001), monet arvostivat albumia sen paluusta kitaristisempaan, rock-painotteisempaan soundiin, joka juontaa juurensa yhtyeen kahteen ensimmäiseen albumiin. Ja minä olin yksi heistä, vaikka en ollut oikeastaan ajatellutkaan, että bändi olisi mennyt minnekään. Joka tapauksessa EWBAITE on uskomaton albumi, jotain, joka tuntui Weezerille täysin uudelta samalla kun se pysyi uskollisena bändin juurille. Ensimmäinen single, ”Back to the Shack”, julisti, että viimeaikaisemmat ponnistelut ovat saattaneet olla harhaanjohtavia (vaikka pidin niistäkin), mikä teki selväksi, että EWBAITE tulisi olemaan erilainen peto. Tämä Ric Ocasekin tuottama lämminhenkinen albumi palaa takaisin siihen raakaan poprock-soundiin, joka teki Weezeristä niin kuuluisan. Mutta on selvää, että Cuomo oli silti oppinut jotain bändin parjatusta kaudesta. Hän jatkoi työskentelyä ulkopuolisten lauluntekijöiden kanssa, ja hän upotti pop-ambitioitaan ja -vaikutteitaan aivan pinnan alle välittömämmän paluun kitararockiin, joka huipentuu albumin kolmessa loistavassa viimeisessä lähes instrumentaalisessa kappaleessa. ”Go Away”, yhteistyö Best Coastin Bethany Cosentinon kanssa, on hieno pop-duetto. Tämä albumi on täynnä voittajia; jokaisessa kappaleessa on loistava koukku. Ja näin jälkikäteen ajateltuna se taisi varmasti käynnistää Weezerin uran kiehtovan uuden vaiheen, joka kilpailee sen alkuhuipun kanssa.

#3 – PINKERTON (1996)

Lempikappale: ”El Scorcho”

Luulen, että yleisesti hyväksytty käsitys Weezerin diskografiasta on, että kaksi ensimmäistä albumia, PINKERTON ja BLUE ALBUM, ovat heidän parhaita. Ja WHITE ALBUMiin asti minäkin ajattelin niin. Joka tapauksessa PINKERTON on laskeutuminen nuoren Rivers Cuomon epävarmuuteen, heikkouksiin ja seksuaaliseen turhautumiseen (ja outouteen). Siinä mielessä se on osoitus 1990-luvun vaihtoehtorock-liikkeestä, mutta myös musiikillinen synteesi punkin ja heavy metalin herkkyyksistä ja popin DNA:sta. Tässä mielessä se ei poikkea BLUE ALBUMista, mutta jälkikäteen ajateltuna BLUE ALBUM kallistui hieman enemmän popin puolelle. PINKERTON menee tummemmaksi. Pahamaineinen, keskeneräinen SONGS FROM THE BLACK HOLE ja Cuomon oma vetäytyminen omaan mustaan aukkoonsa hyvin henkilökohtaisen PINKERTONin suhteellisen epäonnistumisen jälkeen ovat vain osa levyyn liittyvää tarua. Vaikka myöhemmät albumit käsittelisivät selvästi Cuomon elämää jossain vaiheessa, PINKERTON on ainutlaatuinen Cuomon näkökulman manifestina; monet myöhemmät kappaleet on kirjoitettu eri hahmosta käsin. On yleinen harhaluulo, että lauluntekijät kirjoittavat pelkästään omista kokemuksistaan, mutta PINKERTONilla, vielä enemmän kuin BLUE ALBUMilla, Cuomo käsitteli itseään aiheena. PINKERTON ei kuitenkaan ole vaikea kuunneltava, vaan itse asiassa se on edelleen hauska 90-luvun vaihtoehtorock-albumi. ”El Scorcho” on terhakka kappale, ja ”The Good Life” on optimistinen, joskin turhautunut hymni. Mutta ahdistus on aitoa, aina kyseenalaisesta mutta tuskallisen aidosta ”Across the Sea” -kappaleesta ”Tired of Sexiin”. PINKERTON on mestariteos, siitä ei ole epäilystäkään, mutta vain hieman vähemmän helposti lähestyttävä kuin kaksi seuraavaa albumia tällä listalla.

#2 – WEEZER (VALKOINEN ALBUMI)

Lempikappale: ”Jacked Up”

Niin hieno kuin EVERYTHING WILL BE ALRIGHT IN THE END olikin ja on, WHITE ALBUM tuntui minulle Weezerin todelliselta paluulta. Tällä tarkoitan sitä, että tunsin sen innostuksen ja ihastuksen tunteen, jonka olin tuntenut kuunnellessani BLUE ALBUMia ensimmäistä kertaa, sen löytämisen tunteen, joka puhutteli suoraan sieluani. Kuulostaa liioittelulta, mutta hyvä musiikki voi yhdistää tavalla, jota mikään muu väline ei voi yhdistää. Ja WHITE ALBUM on lähes täydellinen kokoelma musiikkia, oodi kalifornialaiselle kesälle rannalla, kevyt, ilmava ja hauska. Minulle tulee hyvä mieli kuunnellessani WHITE ALBUMia, nautiskellessani melodisten, popahtavien sävellysten auringosta ja muistellessani yksinkertaisempia aikoja… huolimatta siitä, että albumi ilmestyi vaikeaan aikaan elämässäni. Jokainen kappale tällä albumilla on uudelleensoittamisen arvoinen kerta toisensa jälkeen, eikä mikään muu kuin ”Jacked Up”, hohtava, mutta kireä kappale, joka on valitettavan lyhyt. ”Thank God for Girls” on mieletön irtiotto bändille (hyvällä tavalla) ja ”Summer Elaine and Drunk Dori” pakottaa minut laulamaan mukana, vaikka en osaakaan sanoja superhyvin. EWBAITE viestitti, että Weezerissä on jotain uutta, mutta WHITE ALBUM ajoi kotiin ajatuksen siitä, että nyt on kyseessä bändi, joka on nostanut itsensä uudelle tasolle.

#1 – WEEZER (BLUE ALBUM)

Lempikappale: Öö…kaikki niistä? Miten olisi ”My Name Is Jonas” tai ”Say It Ain’t So”? Voi paska, joo, ”Buddy Holly”. Okei, hyvä on, ”Only in Dreams.”

Mutta totta kai. WHITE ALBUM on lähes täydellinen, mutta BLUE ALBUM on täydellinen. Joka kerta kun kuuntelen sitä, olen ihmeissäni siitä, miten uskomaton albumi se on, debyyttialbumista puhumattakaan. Se on musiikillisesti niin edistyksellinen ja raaka, yliampuva ja tarttuva mutta hillitty, ja niin sopusoinnussa sen teini-ikäisen neuroosien kanssa, joka minä kerran olin. Yleinen kritiikki albumia kohtaan on, että se on epäkypsä. Duh. BLUE ALBUM, kuten PINKERTONkin, mutta vähemmässä määrin, tutkii Cuomon asioita ja ajatusmaailmaa grunge-vaikutteisten Beach Boys -homagioiden kautta. Jokainen tämän levyn kappale ansaitsee analyysin ja ymmärryksen, mutta ennen kaikkea paikan lähes millä tahansa kaikkien aikojen parhaiden vaihtoehtorock-kappaleiden soittolistalla. BLUE ALBUM on kaikkien aikojen suosikkialbumini, kaikkien aikojen suosikkibändiltäni, ja minun on vaikea pukea sanoiksi, kuinka paljon rakastan sitä. Riittää kun sanon, että sen pariin pakeneminen ei tunnu koskaan väärältä. Ainoastaan sitä miettiessäni joudun ihmettelemään, miten kaikki saattoi järjestyä ja sallia Rivers Cuomon, Matt Sharpin, Brian Bellin ja Patrick Wilsonin (ja Jason Cropperin) kokoontua yhteen, ei vähempää kuin The Carsin Ric Ocasekin johdolla, ja tehdä tällaista musiikkia.

Nautiskele pieni Spotify-soittolista jokaisen albumin suosikkikappaleista täällä.