Uskonnonfilosofia

Vanha alkuperä

Voidaan sanoa, että filosofinen kiinnostus uskontoa kohtaan on saanut alkunsa lännessä antiikin kreikkalaisten myötä. He käsittelivät ensimmäisenä monia uskonnonfilosofian pysyviä kysymyksiä, ja heidän kehittämänsä väitteet ja kiistat toimivat kehyksenä myöhemmälle filosofoinnille yli 1 500 vuoden ajan. Platon (427-347 eaa.), joka kehitti metafyysisen teorian muodoista (abstrakteista kokonaisuuksista, jotka vastaavat tiettyjen esineiden ominaisuuksia), oli myös yksi ensimmäisistä ajattelijoista, jotka pohtivat ajatusta luomisesta ja yrittivät todistaa Jumalan olemassaolon. Platonin oppilas Aristoteles (384-322 eaa.) kehitti oman metafyysisen teoriansa maailmankaikkeuden ensimmäisestä eli liikkumattomasta liikuttajasta, jonka monet hänen tulkitsijoistaan ovat samaistaneet Jumalaan. Aristoteleen spekulaatiot aloittivat perinteen, joka myöhemmin tunnettiin nimellä luonnollinen teologia – pyrkimys osoittaa Jumalan olemassaolo rationaalisesti luonnonpiirteiden perusteella. Hellenistisen aikakauden (300 eaa. – 300 eaa.) stoalaisuudelle oli ominaista filosofinen naturalismi, johon kuului ajatus luonnonlaista (luonnolle luontaisena pidetty oikean tai oikeudenmukaisen toiminnan järjestelmä); sillä välin ajattelijat, kuten Titus Lucretius Carus 1. vuosisadalla eaa. ja Sextus Empiricus 3. vuosisadalla eaa., opettivat erilaisia skeptisiä oppeja. Vaikka roomalaisen valtiomiehen ja oppineen Marcus Tullius Ciceron De natura deorum (44 eaa.; ”Jumalten luonto”) ei olekaan alkuperäinen filosofinen teos, se on korvaamaton tietolähde antiikin uskontoa koskevista käsityksistä ja niistä syntyneistä filosofisista kiistoista.

Hellenistisellä aikakaudella filosofiaa ei pidetty niinkään teoreettisena pohdintakokonaisuutena ihmisen pysyviä kiinnostuksen kohteita koskevissa kysymyksissä, vaan tapana käsitellä sitä, miten ihmisen tulisi käyttäytyä elämässään turmeltuneisuuden ja kuoleman kohdatessa. Siksi oli luonnollista, että hellenististen filosofien erilaiset kannanotot sekä kilpailivat uskonnon kanssa että tarjosivat sille tukea. Näiden päällekkäisten ja kilpailevien filosofioiden luonteesta on elävä kuva apostoli Paavalin Ateenan Areopagitikassa pitämästä puheesta, joka on kirjattu Apostolien tekoihin. Stoikkojen, epikurolaisten ja epäilemättä muidenkin kohtaamana Paavali yritti samaistaa heidän ”tuntemattoman Jumalansa” Jeesuksen Kristuksen Jumalaan ja Isään.

Kolmannelle vuosisadalle tultaessa kristityt ajattelijat olivat alkaneet omaksua Platonin ja Plotinuksen kaltaisten neoplatonistien ajatuksia. Vaikutusvaltaisin näistä henkilöistä, pyhä Augustinus Hippolainen (354-430), selvitti Jumalan oppia Platonin muotojen avulla. Augustinukselle Jumala oli muotojen tavoin ikuinen, katoamaton ja välttämätön. Silti Augustinus näki Jumalan myös ylivoimaisena toimijana ja maailmankaikkeuden luojana tyhjästä. Se, että Augustinus muutti platonista ajattelua, osoittaa, että tällaiset ajattelijat eivät omaksuneet kreikkalaisia ajatuksia kritiikittömästi; heidän voidaan itse asiassa katsoa käyttäneen kreikkalaisia ajatuksia selventääkseen ja puolustaakseen pyhien kirjoitusten opetusta pakanallisia hyökkäyksiä vastaan. He lainasivat keskeisiä kreikkalaisia termejä, kuten persoona (soma; persona), luonto (physis; natura) ja substanssi (ousia; substantia), pyrkiessään selventämään omia oppejaan.