SiirtomaahistoriaEdit
Joulukuun 13. päivänä 1636, Massachusettsin lahden siirtokunnan yleinen tuomioistuin määräsi, että siirtokunnan hajallaan olevat miliisikomppaniat organisoitiin pohjoiseen, eteläiseen ja itäiseen rykmenttiin – tavoitteena oli lisätä vastuuvelvollisuutta siirtokuntahallitukselle ja reagointikykyä konfliktien aikana alkuperäisten pequot-intiaanien kanssa. Lain mukaan 16-60-vuotiailla valkoisilla miehillä oli velvollisuus pitää hallussaan aseita ja osallistua yhteisöjensä puolustamiseen osallistumalla yövartiointiin ja viikoittaisiin harjoituksiin. Massachusettsin armeijan kansalliskaartin nykyiset 101. kenttätykistörykmentti, 182. jalkaväkirykmentti, 101. pioneeripataljoona ja 181. jalkaväkirykmentti polveutuvat suoraan alkuperäisistä, vuonna 1636 perustetuista siirtomaarykmenteistä.
Amerikan vallankumouksellinen sota Muokkaa
Massachusettsin miliisi aloitti Amerikan vallankumouksellisen sodan Lexingtonin ja Concordin taisteluissa, Massachusettsin miliisiyksiköt mobilisoitiin joko edellä mainittujen taistelujen aikana tai pian niiden jälkeen, ja niitä käytettiin Rhode Islandin, Connecticutin ja New Hampshiren yksikköjen kanssa muodostamaan Bostonin piirityksen aikana tarkkailuarmeijaa. Heinäkuun 3. päivänä 1775 kenraali George Washington otti Manner-Euroopan kongressin valtuuttamana tarkkailuarmeijan komentoonsa, ja uudesta organisaatiosta tuli Manner-Euroopan armeija, josta Yhdysvaltain armeija on saanut alkunsa.
Kautta sodan ajan miliisiyksiköt mobilisoitiin, kun brittiläiset joukot tulivat niiden maantieteellisille alueille, ja ne osallistuivat useimpiin sodan aikana käytyihin taisteluihin.
1800-lukuEdit
Yhdysvaltojen varhaisvaiheessa suhtauduttiin epäluuloisesti pysyvään armeijaan – brittiläistä pitkään jatkunutta epäluottamusta jäljitellen – ja pidettiin ammattisotilaiden määrä pienenä. Luoteisen intiaanisodan aikana suurin osa sotilaista saatiin osavaltioiden miliiseistä. Vuoden 1812 sodasta on yhdeksäntoista armeijan kansalliskaartin yksikköä, joilla on kampanjaluottoja.
Markiisi de Lafayette vieraili Yhdysvalloissa vuosina 1824-25. New Yorkin 11. tykistön 2. pataljoona oli yksi monista miliisikomennuskunnista, jotka olivat tervetulleita. Tämä yksikkö päätti ottaa käyttöön nimityksen ”kansalliskaarti” Lafayetten ranskalaisen kansalliskaartin kunniaksi. Pataljoona, myöhemmin 7. rykmentti, oli näkyvästi mukana marssissa, kun Lafayette kulki viimeisen kerran New Yorkin läpi matkalla kotiin Ranskaan. Huomatessaan vanhan komentajakuntansa mukaan nimetyt joukot Lafayette nousi vaunuistaan, käveli linjaa pitkin ja puristi jokaista upseeria kädestä ohi kulkiessaan.
Militiayksiköt antoivat 70 prosenttia Meksikon ja Amerikan sodassa taistelleista sotilaista, ja ne antoivat myös suurimman osan sotilaista Yhdysvaltain sisällissodan alkukuukausina Suurin osa Espanjan ja Amerikan sodan sotilaista oli kansalliskaartista.
Teollistuminen ja työläisten levottomuudetEdit
Työläisten levottomuudet koillisen ja keskilännen teollisuus- ja kaivosalueilla johtivat vaatimuksiin vahvemmista asevoimista osavaltioissa. Vuoden 1877 suuren rautatielakon jälkeen vaatimukset työläislakkojen sotilaallisesta tukahduttamisesta voimistuivat, ja kansalliskaartin yksiköt lisääntyivät. Monissa osavaltioissa rakennettiin suuria ja taidokkaita asevarastoja, jotka usein muistuttivat keskiaikaisia linnoja, ja niihin sijoitettiin miliisiyksiköitä. Liikemiehet ja liike-elämän järjestöt lahjoittivat rahaa asevarastojen rakentamiseen ja paikallisten kansalliskaartiyksiköiden varojen täydentämiseen. Kansalliskaartin upseerit tulivat myös keski- ja yläluokasta.Kansalliskaartin joukkoja käytettiin lakkoilijoiden tukahduttamiseen joissakin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun verisimmistä ja merkittävimmistä konflikteista, kuten Homestead-lakossa, Pullmanin lakossa vuonna 1894 ja Coloradon työsodissa.
1900-luku Muokkaa
Yhdysvaltojen vakinainen armeija oli 1800-luvulla pieni, ja osavaltioiden miliisit muodostivat suurimman osan joukoista Meksikon ja Amerikan sodan, Yhdysvaltain sisällissodan ja Espanjan ja Amerikan sodan aikana. Vuoden 1903 miliisilain (Militia Act of 1903) myötä miliisi organisoitui paremmin ja nimitystä ”kansalliskaarti” suositeltiin. Vuonna 1933 liittovaltion tunnustamat osavaltioiden kansalliskaartiyksiköt velvoitettiin liittymään Yhdysvaltojen kansalliskaartiin, joka on Yhdysvaltain armeijan reserviyksikkö; tämä on nykyisen kansalliskaartin virallinen perustaminen. Ensimmäisessä maailmansodassa kansalliskaartin sotilaat muodostivat 40 prosenttia miehistä Yhdysvaltain taisteluosastoissa Ranskassa. Toisessa maailmansodassa kansalliskaarti muodosti 18 divisioonaa. Korean sodan aikana liikekannallepanoon otettiin sata neljäkymmentätuhatta kansalliskaartilaista ja operaation Aavikkomyrsky aikana yli 63 000. He ovat osallistuneet myös Yhdysvaltain rauhanturvaoperaatioihin Somaliassa, Haitissa, Saudi-Arabiassa, Kuwaitissa, Bosniassa ja Kosovossa sekä luonnonkatastrofeihin, lakkoihin, mellakoihin ja olympialaisten turvaamiseen, kun he ovat olleet Yhdysvalloissa.
Toisen maailmansodan jälkeen kansalliskaartin ilmailuyksiköt, jotka olivat aiemmin kuuluneet Yhdysvaltain armeijan ilmavoimiin ja sen seuraajaorganisaatioon U.S. Army Air Forces -organisaatioon, muodostettiin ilmavoimien kansalliskaarti (Air National Guard, ANG), joka oli yksi vastaperustetun Yhdysvaltain ilmavoimien kahdesta reservikomponentista.
Syyskuun 24. päivänä 1957 presidentti Dwight D. Eisenhower liittovaltion asevoimiin koko Arkansasin kansalliskaartin varmistaakseen Little Rockin yhdeksän hengen turvallisen sisäänpääsyn Little Rockin keskuslukioon seuraavana päivänä. Kuvernööri Orval Faubus oli aiemmin käyttänyt kaartin jäseniä estääkseen oppilailta pääsyn kouluun.
Kuvernööri Nelson A. Rockefeller määräsi New Yorkin kansalliskaartin vastaamaan Rochesterin vuoden 1964 rotumellakoihin saman vuoden heinäkuussa. Kalifornian kuvernööri Edmund Gerald Brown Sr. kutsui Kalifornian armeijan kansalliskaartin liikekannalle Wattsin mellakoiden aikana elokuussa 1965 tarjoamaan turvallisuutta ja auttamaan järjestyksen palauttamisessa.
Ohion kuvernööri Jim Rhodes määräsi osia Ohion armeijan kansalliskaartista Kent State Universityyn tukahduttamaan Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia, mikä huipentui siihen, että he ampuivat opiskelijajoukkoon 4. toukokuuta 1970, jolloin neljä kuoli ja yhdeksän haavoittui. Verilöylyä seurasi vuoden 1970 opiskelijalakko.
Vietnamin sodan aikana palvelus kansalliskaartissa oli erittäin haluttua. Ilmoittautuminen kaartiin esti yleensä henkilön lähettämisen taisteluihin. Vuonna 1968 kansalliskaartissa oli vain 1,26 prosenttia mustia sotilaita.
Vietnamin sodan aikana puolustusministeri Robert McNamara perusti lokakuussa 1965 valikoivat reservijoukot (Selective Reserve Force, SRF). Koska rahoitusta ei ollut käytettävissä koko kansalliskaartin riittävään kouluttamiseen ja varustamiseen, SRF olisi 150 000 kansalliskaartilaisen ydinryhmä, joka olisi tarvittaessa käytettävissä ja valmis välittömään ulkomaankomennukseen. SRF:n yksiköille oli tarkoitus antaa lupa 100 prosentin vahvuuteen, niiden oli tarkoitus saada ensisijaisesti koulutusmäärärahoja ja nykyaikaista kalustoa, ja niiden oli määrä saada enemmän koulutusta ja suorittaa 58 tunnin nelituntisia harjoituksia vuodessa tavanomaisen 48 tunnin sijaan.
Kentuckyn maavoimien kansalliskaartin 2. pataljoona 138. kenttätykistöpataljoona komennettiin palvelukseen Vietnamiin vuoden 1968 lopulla. Yksikkö palveli säännöllisen 101. ilmarynnäkködivisioonan tukena. Pataljoonan C-patteri menetti yhdeksän miestä kaatuneena ja kolmekymmentäkaksi haavoittuneena, kun pohjoisvietnamilaiset joukot valtasivat Tomahawkin tulitukikohdan 19. kesäkuuta 1969.
Kalifornian ja Mainen kuvernöörit kieltäytyivät 1980-luvun alkupuolella sallimasta osavaltioidensa kansalliskaartin yksiköiden lähettämistä Keski-Amerikkaan. Vuonna 1986 kongressi hyväksyi Montgomeryn lisäyksen, joka kielsi osavaltioiden kuvernöörejä epäämästä suostumustaan. Vuonna 1990 korkein oikeus antoi tuomion Minnesotan kuvernöörille, joka oli nostanut kanteen osavaltion kansalliskaartin yksiköiden lähettämisestä Keski-Amerikkaan.
Vuonna 1992 Los Angelesin mellakoiden aikana, kun Los Angelesin eteläisen keskustan osa puhkesi kaaokseen ja Los Angelesin poliisilaitoksen kyky hillitä väkivaltaa ylittyi, Kalifornian maavoimien kansalliskaarti ja Kalifornian ilmavoimien kansalliskaarti ja sen valikoituja yksikköjä kutsuttiin liikekannalle auttamaan järjestyksen palauttamisessa. Kansalliskaartin syyksi luettiin viisi ampumavälikohtausta, joissa ammuttiin ihmisiä, joiden epäiltiin rikkoneen kaupungille asetettua ulkonaliikkumiskieltoa.
Vuonna 1993 Wacossa tapahtuneen Branch Davidiansin piirityksen aikana Alabaman ja Teksasin maavoimien kansalliskaartin osia kutsuttiin avustamaan ATF:ää ja liittovaltion poliisin (Federal Bureau of Investigation) jatkotoimia; kansalliskaartin osallistuminen rajoitettiin useisiin erityisiin osa-alueisiin: valvonta- ja tiedustelualueet, kuljetuskalustoon liittyvät tehtävät, huolto- ja korjaustyöt, kouluttaminen ja opettaminen, helikopterien käyttö ja aseistamattomat maavoimat. Armeijan kansalliskaartin helikoptereita käytettiin myös valokuvaustiedusteluun. ATF:n agenttien koulutukseen kuului muun muassa lähitaistelua ja taistelulääketieteellistä opetusta, ja Fort Hoodiin, Texasiin, rakennettiin harjoituksia varten Mount Carmel -kompleksin jäljitelmä. ATF sai myös useita ylijäämäkypäriä, rintaliivejä, ruokakuppeja, ensiapupakkauksia, tyhjiä lippaita ja jonkin verran pimeänäkölaitteita MRE:n ja dieselpolttoaineen lisäksi. FBI pyysi ja sai käyttöönsä Bradley-panssaroituja taisteluajoneuvoja ja panssarivaunujen noutoajoneuvoja sekä ylilentoja UH-1- ja CH-47-helikoptereilla.
Bottom Up Review’n ja kylmän sodan jälkeisten joukkojen leikkausten seurauksena armeijan kansalliskaartin manööverijoukot supistettiin kahdeksaan divisioonaan (kymmenestä; 26. jalkaväkidivisioona ja 50. panssaroitu divisioona yhdistettiin koillisosavaltioissa) ja viidentoista ”tehostettuun prikaatiin” (enhanced brigades), joiden piti olla valmiita taisteluoperaatioita varten aktiivisten joukkojen täydennykseksi 90 päivän kuluessa.
2000-luvullaEdit
Kansalliskaartin yksiköillä oli merkittävä rooli turvallisuudesta huolehtimisessa ja toipumispyrkimysten avustamisessa syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001 ja hirmumyrsky Katrinan jälkeen vuonna 2005.
Vuonna 2005 kansalliskaartilaisten ja reserviläisten sanottiin muodostavan suuremman prosenttiosuuden etulinjan taistelujoukoista kuin missään sodassa Yhdysvaltain historiassa (noin 43 prosenttia Irakissa ja 55 prosenttia Afganistanissa). Yhdysvaltain puolustusministeriön tilastojen mukaan maanlaajuisesti aktiivisessa palveluksessa oli yli 183 366 kansalliskaartilaista ja reserviläistä, jotka jättivät jälkeensä noin 300 000 huollettavaa. Vuonna 2011 armeijan esikuntapäällikkö kenraali George W. Casey Jr. totesi, että ”jokainen kaartin prikaati on lähtenyt Irakiin tai Afganistaniin, ja yli 300 000 kaartilaista on osallistunut tähän sotaan.”
Tammi- ja helmikuussa 2007 kansalliskaartin joukot kahdeksasta osavaltiosta aktivoitiin auttamaan lumen lapioinnissa, pudottamaan heinää nälkää näkeville karjoille, viemään elintarvikkeita ja tarvikkeita koteihinsa loukkuun jääneille henkilöille sekä auttamaan liikenteen ohjaamisessa ja auttaessaan autoliikennepalvelussa loukkuun jääneiden autoilijoiden pelastamiseksi lumimyrskyssä, joka levitti lunta pitkin koko maata.
Vuoden 2007 ensimmäisellä vuosineljänneksellä Yhdysvaltain puolustusministeri Robert M. Gates ilmoitti muutoksista kaartin komennuspolitiikkaan, jonka tarkoituksena on lyhentää ja ennakoida kansalliskaartin joukkojen komennuksia. ”Gates sanoi, että hänen tavoitteenaan on, että kaartin jäsenet suorittaisivat yhden vuoden mittaisen komennuksen enintään joka viides vuosi…. Gates asettaa kansalliskaartin sotilaiden komennusten pituudelle yhden vuoden rajoituksen, joka tulee voimaan välittömästi.” Ennen tätä ajankohtaa kaartijoukot, jotka lähetettiin tavanomaiseen yhden vuoden mittaiseen komennukseen Irakiin tai Afganistaniin, palvelivat vähintään 18 kuukautta, mukaan lukien koulutus- ja kauttakulkuaika. Siirryttäessä uuteen toimintatapaan, joka koskee kaikkia valmisteilla olevia, sijoitettuja tai lähiaikoina sijoitettavia joukkoja, jotkut joutuvat komennukselle nopeammin kuin viiden vuoden välein. ”Yhdestä viiteen vuoden sykli ei sisällä aktivointeja valtion hätätilanteiden vuoksi.”
Ennen Yhdysvaltoihin 11. syyskuuta 2001 kohdistuneita iskuja kansalliskaartin yleinen liikekannallepanoa koskeva politiikka oli se, että kaartilaisilta vaadittaisiin enintään yksi vuosi kumulatiivista aktiivipalvelusta (enintään kuusi kuukautta ulkomailla) jokaista viittä säännönmukaista harjoitusvuotta kohti. Hyökkäysten jälkeen aktiivipalveluksessa oleviin yksiköihin kohdistuneiden rasitusten vuoksi mahdollista mobilisointiaikaa pidennettiin 18 kuukauteen (enintään yksi vuosi ulkomailla). Irakin maihinnousun aiheuttamat lisäkuormitukset sotilasyksiköille lisäsivät kaartilaisen mobilisointiaikaa entisestään 24 kuukauteen. Nykyinen puolustusministeriön politiikka on, että ketään kansalliskaartilaista ei aktivoida vapaaehtoisesti yli 24 kuukaudeksi (kumulatiivisesti) kuuden vuoden aikana.
Perinteisesti suurin osa kansalliskaartilaisista palvelee ”yhden viikonlopun kuukaudessa, kaksi viikkoa vuodessa”, vaikkakin erittäin operatiivisissa tai vaativissa yksiköissä palveleva henkilöstö palvelee paljon useammin. Tyypillisiä esimerkkejä ovat lentäjät, navigaattorit ja lentohenkilökunta aktiivisissa lentotehtävissä, pääasiassa ilmavoimien kansalliskaartissa ja vähemmässä määrin maavoimien kansalliskaartissa, sekä erikoisoperaatioiden lentäjät ja sotilaat molemmissa. Merkittävä määrä palvelee myös kokopäiväisesti esimerkiksi aktiivikaartin ja -reservin (AGR) tai lentoreserviteknikon tai maavoimien reserviteknikon (ART) tehtävissä.
”Yksi viikonloppu kuukaudessa, kaksi viikkoa vuodessa” -lausahdus on menettänyt suurimman osan merkityksestään Irakin sodan jälkeen, kun vuoden 2007 lopussa lähes 28 prosenttia kaikista Irakissa ja Afganistanissa olevista yhdysvaltalaisista joukoista koostui kansalliskaartin ja muiden reserviläisosastojen mobilisoidusta henkilöstöstä. Heinäkuussa 2012 armeijan ylin kenraali ilmoitti aikovansa nostaa vuotuisen harjoitusvaatimuksen kahdesta viikosta vuodessa jopa seitsemään viikkoon vuodessa.
Ennen vuotta 2008 maatalouden kehittämisryhmien tehtävät kuuluivat Yhdysvaltain hallituksen maakunnallisiin jälleenrakennusryhmiin. Nykyään ADT:t koostuvat armeijan kansalliskaartin ja ilmavoimien kansalliskaartin sotilaista ja lentäjistä. ADT:t tarjoavat nykyään ”tehokkaan foorumin vuoropuhelun lisäämiseksi, luottamuksen rakentamiseksi, etujen jakamiseksi ja yhteistyön lisäämiseksi Afganistanin erilaisten kansojen ja heimojen välillä”.” Nämä ryhmät eivät ole vain sotilaallisia, vaan ne työskentelevät usein virastojen välillä, esimerkiksi USAID:n ja ulkoministeriön kanssa. ADT-joukot tarjoavat koulutusta ja asiantuntemusta paikan päällä ja huolehtivat samalla turvallisuudesta ja järjestyksestä, joka on perinteisesti liitetty armeijaan. Nämä ryhmät ovat olleet olennaisen tärkeitä Afganistanin kapinallisten vastaisissa ponnisteluissa julkisuusdiplomatian välineenä, jonka avulla on voitu rakentaa suhteita paikallisiin ihmisiin maan heimoissa ja maakunnissa.
ADT:t antavat afganistanilaisille luokkahuoneopetusta ja opetusta siitä, miten he voivat parantaa maanviljelykäytäntöjään muina kuin kausiluonteisina kasvatuskuukausina, jolloin maanviljelijät pystyvät käyttämään talven aikana hankkimiaan taitoja valmistautuakseen kesän ja syksyn viljelyyn. Tämä parantaa maataloustuotantoa ja koko Afganistanin taloutta. Maatalouskoulutus parantaa myös viestintäyhteyksiä ja rakentaa luottamusta ihmisten, Yhdysvaltojen hallituksen ja isäntämaan välillä. Lisäksi maakunnissa levitetään suusanallisesti ajatuksia, jotka kertovat näistä viljelytekniikoista muille, jotka eivät välttämättä ole olleet suoraan tekemisissä ADT:n kanssa. Kansalliskaartin ADT:t esittelevät myös yhdysvaltalaisia siviilikollegoitaan afganistanilaiselle yliopistohenkilökunnalle, mikä lujittaa entisestään suhteita ja luottamusta Yhdysvaltojen ponnisteluihin Afganistanissa.
ADT:t lisäävät myös julkisuusdiplomatiaa Afganistanissa tarjoamalla turvallisuutta paikallisissa maakunnissa, joissa ne toimivat. Tämä väline on tarjonnut ryhmille siviili- ja sotilaskumppanuuden, jota tarvitaan julkisen diplomatian harjoittamiseen ja kapinallisten kukistamiseen Afganistanissa. Presidentti Barack Obama sanoi, että Yhdysvallat aikoo edistää maatalouden kehittämistä suurten jälleenrakennushankkeiden sijasta Afganistanin talouden rakentamiseksi, jotta sillä olisi välitön vaikutus Afganistanin kansaan. Nykyään näihin hankkeisiin kuuluvat ”…peruspuutarhaviljelykäytännöt suuriin valuma-alue- ja kasteluhankkeisiin. On myös hankkeita, joissa opetetaan mehiläishoitoa ja kotieläintuotantoa: kaikki nämä vaikuttavat myönteisesti työttömyyteen, nälkään ja kykyyn elättää tulevia sukupolvia.”
Yhä useammat afganistanilaiset heimojohtajat ovat pyytäneet lisää ADT-hankkeita, mikä osoittaa, kuinka tärkeää julkisen diplomatian käyttö on ollut pyrkimyksissä voittaa afganistanilaisten luottamus. Afganistanin Nangarharin maakuntaa koskeva tapaustutkimus toimii erinomaisena esimerkkinä. Tämä maakunta on yksi Afganistanin vakaimmista ja turvallisimmista maakunnista. Maakuntaan on esimerkiksi palannut yli 100 000 afganistanilaista, ja YK on myös julistanut maakunnan vuonna 2007 unikosta vapaaksi. Lisäksi useimmissa maakunnan piirikunnissa on päällystetyt tiet, ja se on myös yksi Afganistanin tuottavimmista maatalousalueista.