Tavoitteena on kuvata adenoviruspneumoniaa sairastaneiden imeväisikäisten kliiniset profiilit, keuhkojen toimintaprofiilit ja rintakehän tomografiaprofiilit 5-vuotisessa seurannassa ja määritellä tekijöitä, jotka vaikuttivat mahdollisesti keuhkoputkentulehduksen (bronchiolitis obliternans, BO) kehittymiseen. Arvioimme prospektiivisesti 45 sairaalahoitoon joutunutta adenoviruspneumoniaa sairastavaa imeväisikäistä, joita seurattiin lisäksi 5 vuoden ajan. Tutkimuksen lopussa 38 eloonjääneelle potilaalle (keski-ikä 5,7 vuotta) tehtiin keuhkojen toiminta impulssioskillometritekniikalla (IOS) ja rintakehän tomografia. Jaoimme populaation niihin, joille kehittyi rintakehän tomografiassa näyttöä BO:sta, ja niihin, joille ei kehittynyt. Suurin osa lapsista sai adenovirusinfektion ennen 2 vuoden ikää. Viiden vuoden seurannan aikana lähes puolet (47,4 %) sai BO:n. Lapsilla, joille kehittyi adenoviruskeuhkokuume, oli huomattavasti enemmän hengitysvaikeuksia (tehohoitoon joutuminen, mekaanisen ventilaation ja happihoidon tarve sekä systeemisten kortikosteroidien ja beeta-agonistien käyttö) adenoviruskeuhkokuumeen aikana kuin lapsilla, joille ei kehittynyt adenoviruskeuhkokuumetta. Vain 33,3 prosentilla lapsista, joilla oli BO, oli normaali impedanssi verrattuna 85 prosenttiin lapsista, joilla ei ollut BO:ta. Lapsilla, joille kehittyi BO, oli merkittävästi korkeammat Zrs-, R5- ja X5-arvot sekä ennustetut Zrs-, R5- ja X5-arvot ja taajuus. Beeta 2 -agonistivasteessa ei kuitenkaan ollut eroja niiden lasten välillä, joilla oli ja joilla ei ollut BO:ta (94 % vs. 80 %). Tämä tutkimus edustaa adenoviruskeuhkokuumeen spektriä, joka vaihtelee suhteellisen lievistä tapauksista vakaviin ja kuolemaan johtaviin tapauksiin. Lapset, joilla on vaikea keuhkojen vajaatoiminta, ovat yleensä alttiimpia sairastumaan BO:han.