Syksy ja talvi ovat loistavia vuodenaikoja oppia tuntemaan neulasia kantavat puut, joita useimmat ihmiset kutsuvat ”männyiksi”. Näillä puilla on neulasia, ja niitä voidaan kutsua myös ikivihreiksi. Useimmat kuuluvat mäntyjen heimoon (Pinaceae), mutta eivät kaikki. Näillä puulajeilla on useita yhteisiä piirteitä, mutta kaikkia lajeja ei voida helposti luokitella männyiksi. Nämä lajit voidaan jakaa ryhmiin ja kuvata melko helposti, mutta keskustellaan ensin joistakin yleisesti käytetyistä nimityksistä.
Evergreen (ikivihreä) on yleinen nimitys näille puille. Tätä nimitystä käytetään yleensä siksi, että useimmilla lajeilla on vihreät lehdet ympäri vuoden. Poikkeuksena on itäinen lehtikuusi eli tamarack (Larix laricina). ”Ikivihreän” yhteydessä on syytä huomata, että vaikka osa neulasista on vihreitä ympäri vuoden, kaikki lajit irtoavat tai pudottavat osan neulasista joka vuosi. Jossain vaiheessa neulaset ovat ruskeita ja kuolevat. Tämä on odotettavissa.
Conifer on toinen yleinen nimitys näille puille. Tässäkin tapauksessa tämä pätee yleensä siksi, että useimpien näiden lajien hedelmät ovat käpyjä. Kahdella setripuiden heimoon (Cupressaceae) kuuluvalla lajilla on kuitenkin hedelmä, joka useimpien mielestä näyttää marjalta. Itäisen punasepän (Juniperus virginiana) ja laidunkatajan (J. communis) hedelmä on teknisesti marjan kaltainen käpy, jossa on yhteen kasvaneita lihaisia suomuja.
Nämä neulasia kantavat puut kuuluvat mäntyjen ja setripuiden heimoon. Kaikki kasvit luokitellaan suvun sisällä suvun ja lajin mukaan. New Yorkissa ja suurimmassa osassa Koillismaata mäntyjen sukuun kuuluvat seuraavat suvut: mänty (Pinus spp.), kuusi (Picea spp.), kuusi (Abies spp.), puolukka (Tsuga spp.) ja lehtikuusi tai tamarack (Larix spp.). Samoin setripuiden heimoon kuuluvat setri (Thuja) ja kataja (Juniperus). Kullakin näistä suvuista on omat erityispiirteensä. Kaikilla näiden sukujen lajeilla on yleensä useampi kuin yksi yleisnimi. Missä tahansa hyvässä puiden tunnistuskirjassa luetellaan erilaisia yleisnimiä. Vastaavasti täydelliset yksityiskohdat lajitason tunnistamisesta jätetään hyvään kirjaan, kuten alla mainittuun.
Mänty
Kuva 1. Punamännyllä on kaksi neulasta per nuppu, pysyvä nupputuppi ja sipulimainen silmu Courtesy of Peter Smallidge.
Männyn tunnusomaisin piirre on se, että neulaset esiintyvät kahden, kolmen tai viiden neulasen rykelmissä. Männyn neulasryhmää kutsutaan männynneulasiksi (fascicle). Yksi mäntyjen alaryhmä ovat kovat männyt, joihin kuuluvat mänty (Pinus sylvestris), mänty (P. banksiana), mustamänty (P. nigra) ja punamänty (P. resinousa), joilla on 2 neulasta kiehkuraa kohti (kuva 1), ja mänty (P. rigida), jolla on 3 neulaa kiehkuraa kohti. Kovien mäntyjen nuppu on kääritty tyvestä paperinohuella kerroksella, joka säilyy koko nupun eliniän.
Kuva 2. Pehmeään mäntyyn kuuluvalla itäisellä valkomännyllä on lehtivihreä fascicle-kuori, joka antaa puulle pehmeän ulkonäön. Courtesy of Peter Smallidge.
Koillismaan ainoa pehmeä mänty on itäinen valkomänty (P. strobus). Pehmeillä männyillä on lehtivaippa, mutta se on lehtivihreä, joten se irtoaa lehtivaipan ensimmäisen kasvukauden aikana (kuva 2). Männyn kävyissä on suhteellisen vähän suomuja verrattuna muihin Pinaceae-sukuihin. Kaikki männyt eivät siedä varjoa tai sietävät sitä keskinkertaisesti, joten ne tarvitsevat yleensä kohtalaista tai runsasta auringonvaloa selviytyäkseen.
Kuusi
Kuva 3. Punakuusen (kuvassa) ja kaikkien kuusien lehdet liittyvät oksaan sterigmalla. Sterigmatat säilyvät neulasten pudottamisen jälkeen, ja ne näkyvät tappimaisina ulokkeina. Courtesy of Peter Smallidge.
Kaiken kuusen tunnusmerkki on sterigmojen esiintyminen. Sterigmatat ovat varren pylväsmäisiä rakenteita tai ulokkeita, joihin neulaset kiinnittyvät (kuva 3). Nämä rakenteet ovat helpoimmin havaittavissa lähimpänä päärunkoa olevissa oksien osissa sen jälkeen, kun neulaset ovat pudonneet. Ne ovat paljain silmin nähtävissä noin 1 mm (1/32″) pituisina. Kuusen tunnistaa myös nelisivuisista neulasista ja siitä, että neulaset ovat yksittäin sterigmoissa (eivät ryppäinä kuten männyillä). Kuusen kävyissä on tiheämmin suomuja kuin männyn, ja käpyjen pituus auttaa erottamaan lajit toisistaan. Kotimaisia kuusia ovat pienimmästä suurimpaan seuraavat: mustakuusi (Picea mariana), punakuusi (P. rubens) ja valkokuusi (P. glauca). Muilta alueilta kotoisin olevia ja pihoilla yleisiä ovat sinikuuset (P. pungens) ja lehtikuuset (P. abies). Kuusen hajua kuvataan yleisesti pistäväksi tai haisevaksi. Kuuset sietävät yleensä paremmin varjoa kuin männyt, vaikka ne kasvavatkin hyvin auringonvalossa.
Kuvio 4. Kuuset. Palsamikuusen käpy on pysty, ja kypsyessään suomut irtoavat ja jättävät keskimmäisen varren. Courtesy of Bill Cook, Michigan State University.
Kuusi
Kuusen neulaset muistuttavat kuusen neulasia, sillä ne kiinnittyvät yksittäisinä, ei ryhmittyneinä, oksaan. Kuuselle on ominaista, että neulaset kiinnittyvät suoraan oksaan, ja pudotessaan ne jättävät jälkeensä hieman koholla olevan pyöreän tyynyn. Toinen suvun ja siten New Yorkin ainoan kotoperäisen ja tavallisen kuusen, palsamikuusen (Abies balsamea), tunnusmerkki on 3 tuuman pystysuora käpy, jossa on lehtivihreitä suomuja (kuva 4). Käpyjen kypsyessä ne näkyvät pystyssä tai pystyasennossa oksilla, mutta kypsinä suomut putoavat pois jättäen käpyjen varren paljaaksi. Neulaset ovat litteitä ja tyypillisesti kaksirivisiä tai oksan sivuille kiinnittyneitä kuin siivet tasossa. Kuusen tuoksu on usein sitrushedelmän tuoksu, vaikkakin balsamin tuoksussa on vähemmän sitruksinen komponentti kuin muiden suvun lajien tuoksussa. Jopa muutaman sentin rungon halkaisijaltaan olevien balsamikuusten rungossa on hartsirakkuloita, jotka sisältävät tahmeaa ja aromaattista pikeä. Balsamikuusi sietää varjoa ja kasvaa usein aluskasvillisuudessa.
Hemlock
Kuva 5. Courtesy of Peter Smallidge.
Itäinen puolukka (Tsuga canadensis) on yleinen suuressa osassa New Yorkia, ja sitä esiintyy kaikissa osavaltion osissa. Hemlock muistuttaa palsamikuusta lukuun ottamatta kolmea erottavaa ominaisuutta. Ensinnäkin puolukan kävyt ovat marmorin kokoisia, riippuvia, ja niiden suomut pysyvät kiinni. Toiseksi lehdet tuoksuvat mäntyltä (itse asiassa hemlockilta), mutta eivät lainkaan sitrushedelmiltä. Kolmanneksi neulaset, erityisesti itäisen puolukan neulaset, ovat kaksirivisiä, mutta niissä on myös miniatyyrikokoisia neulasia, jotka kiinnittyvät satunnaisesti oksan yläpuolelle (kuva 5). Keskijuoksu on usein roikkuva, ja kuorikerroksia erottaa purppuranpunainen vyöhyke. Hemlokki on saanut paljon mainetta kotiutuneen hemlock woolly adelgid -kasvintuhoojan vuoksi. Hemlock, kuten palsamikuusi, sietää varjoa.
lehtikuusi
Kuva 6. Idänlehtikuusi, jonka lehdet ovat versoissa. Kohteliaisuus: Joseph O’Brien.
Kuten mainittiin, itäinen lehtikuusi (Larix laricina) erottuu lehtipuidensa perusteella. Mustakuusen tavoin sitä voi löytää kasvamassa soiden kyllästyneissä maaperissä. Lehdet voivat näyttää olevan ryhmittyneinä kannoille, niin sanotuille kannusversoille (kuva 6). Lehtiryhmittymä johtuu kuitenkin siitä, että oksa ei ulotu; lehdet, jotka muuten olisivat yksittäisinä rungossa, on puristettu rykelmäksi versoon. Käpyjen koko on suunnilleen sama kuin itäisellä puolukalla, mutta ne ovat pystyssä. New Yorkin entisillä maatiloilla on paljon lehtikuusiistutuksia, mutta nämä istutukset ovat useimmiten eurooppalaista lehtikuusta (L. decidua) tai japaninlehtikuusta (L. kaempferi), joilla molemmilla on paljon isommat käpyjä kuin kotoperäisillä lajeilla.
Seetri
Kuva 7. Lehtikuusi (L. decidua). Pohjoisen valkosedrin lehdistö on kiiltävä ja mehevän näköinen. Courtesy of Peter Smallidge.
Pohjoisvalkoinen setri (Thuja occidentalis), kuten kaikki setriheimon jäsenet, eroaa mäntyheimosta muunneltujen neulastensa perusteella. Muunneltuja neulasia kuvataan kölimaisiksi, mikä tarkoittaa, että neula on litistynyt ja taittunut niin, että se muodostaa reunan neulasen keskelle (kuva 7). Kirjallinen kuvaus, joka tarjoaa havainnollistamisen, on haastava; ajatelkaapa vaikka tiheää säiettä vihreitä vahamaisia helmiä, jotka on sulatettu ja puristettu litteiksi. Kartiot ovat omaleimaisia, ja joidenkin mielestä ne näyttävät miniatyyrikokoisilta puuruusuilta. Pohjoinen valkoselkätikka on yleinen soilla ja kuivalla maalla, ja se sietää varjoa. Se voi kasvaa tiheissä metsiköissä, jotka tarjoavat peuroille talvipeitteen, ja peurat syövät sitä runsaasti. Puu on kevyttä ja havupuista lahonkestävintä. Atlantin valkoselkätikka (Chamaecyparis thyoides) rajoittuu osavaltion rannikkoalueille.
Kuva 8. Punasydänpuun lehdistö voi olla vasemmanpuoleisen oksan yläpään tapaan suomumainen tai awl-muotoinen. Courtesy of Peter Smallidge.
Kataja
Katajilla on kahdenlaisia neulasrakenteita, joista toinen on lineaarinen ja awl-mallinen ja toinen suomumallinen (kuva 8). Nuorilla ja elinvoimaisilla versoilla on yleensä awl-malliset lehdet. Itäinen punametsä (Juniperus virginiana) saavuttaa puun koon, ja sitä esiintyy useimmissa Yhdysvaltojen itäisten osavaltioiden maakunnissa. Laidunkataja (J. communis) esiintyy vain pensaana, yleensä hedelmättömällä maaperällä, ja sillä on vain nokkamaiset lehdet, ja niitä on kolme kiehkuraa. Laidunkatajan marjamainen käpy voi olla kaksi kertaa suurempi kuin itäisen punatädykkeen.
Puiden tunnistaminen voi tarjota lukemattomia tunteja hauskanpitoa ja ehkä myös hieman turhautumista. Aloita hyvällä kirjalla, harjoittele tuntemillasi yksilöillä ja tee kokoelma numeroituja oksia, joita voit testata itsellesi ja vierailulle tuleville ystävillesi.
Tämän ohjeen on laatinut Peter Smallidge, NYS:n metsänhoitoyhdistyksen metsänhoitoyhdistyksen neuvonantaja (NYS Extension Forester) ja Arnotin opetus- ja tutkimusmetsän johtaja (Arnot Teaching and Research Forest), luonnonvarojen laitos (Department of Natural Resources), Cornellin yliopiston neuvonantajaosuuskunta (Cornell University Cooperative Extension), Ithaca, NY 14853. ForestConnectia tukevat Cornellin yliopiston College of Agriculture and Life Sciences ja USDA NIFA.
Muut resurssit
- Lukuisat julkaisut ovat saatavilla ForestConnect.com-sivuston kautta Omistajille on tarjolla myös sosiaalinen verkosto osoitteessa CornellForestConnect.ning.com, ja se sisältää tapahtumasivun, blogeja, kysymyksiä ja vastauksia sekä paikan, jossa voi julkaista kuvia siitä, mitä teet metsässäsi.
- Puiden tunnistusta käsittelevien webinaarien arkistot ovat saatavilla osoitteessa youtube.com/ForestConnect Etsi hakusanalla ”identification”.
- Cornell Cooperative Extensionin julkaisema ilmainen verkkokirja ”Know Your Trees” on osoitteessa cortland.cce.cornell.edu/resources/know-your-trees tai päivitetyn version voi ostaa osoitteesta smallfarms.cornell.edu/dnrcce/
- Donald J. Leopold. New Yorkin osavaltion puut: Native and Naturalized. 2003. Syracuse University Press. 322 sivua.