Triggerivaroitus: lapsen menetys
Neljäkymmentäkolme vuotta sitten anoppini sai kuolleena syntyneen tyttärensä 40 raskausviikolla. Hän eli kulttuurissa ja aikana, jolloin häntä ei rohkaistu antamaan tyttärelleen nimeä. Hänelle ei kerrottu, minne hänet on haudattu.
Hän kertoi minulle tästä menetyksestä vain siksi, että olimme sairaalassa vierailemassa appiukkoni luona, ja kuolema oli mielessämme. Se on tullut puheeksi keskustelussa vain harvoin sen jälkeen. En ole koskaan kysynyt, eikä hän ole koskaan tarjoutunut. Miksi puhua siitä, mitä hän oli menettänyt, kun hänellä oli kaksi elossa olevaa lasta myöhempinä vuosina?
Mutta sen jälkeen, kun hän kertoi minulle tuon tarinan, tunsin hieman enemmän kunnioitusta häntä kohtaan. Hän oli synnyttänyt kolme kertaa, mutta saanut vain kaksi lasta. Hän oli synnyttänyt ja synnyttänyt kuolleen vauvan. Mikä voisi olla naiselle tuskallisempaa – sekä fyysisesti että emotionaalisesti – kuin tuon käsittämättömän prosessin läpikäyminen? Oli tietysti parasta, ettei hän nähnyt lastaan. Hän ei tietenkään puhunut kokemuksestaan. Kuinka paljon tuskaa yksi sydän kestää?
Vuonna 2014, neljä vuotta keskustelumme jälkeen, tulin raskaaksi. Ja kuka minä olin murehtimaan mitään? Hänen kuolleena syntymänsä oli tapahtunut 70-luvulla, ja ajat olivat muuttuneet.
Sort of. Yhdysvalloissa on edelleen 24 000 kuolleena syntynyttä lasta vuosittain, mikä on 10 kertaa enemmän kuin SIDS-tapausten määrä. Mutta todennäköisyys oli meidän puolellamme – poikamme ei kuulunut niihin.
Viime vuonna sitten tulin raskaaksi vauvalla numero kaksi. Tyttö tällä kertaa. Suhteellisen helppo raskaus. Lääkärin vastaanotto 37 viikolla, jossa minulle vakuutettiin, että kaikki on hyvin. Odota vain.
Ja sitten, viikolla 38, tyttäreni lakkasi liikkumasta. Jätimme taaperomme naapuriin. Sanoimme, että palaamme pian. Ajattelin ottaa puhelimen laturin mukaan, mutta päätin, ettemme tarvitsisi sitä. Lähdimme autolla sairaalaan.
Lääkäreiden ei tarvinnut sanoa niitä neljää pelättyä sanaa – ”Sydän ei sykähdä” – koska pystyimme heti näkemään sen itse ultraäänikuvan näytöltä. Vasta 14 tuntia myöhemmin, synnytyksen jälkeen, pystyimme näkemään harvinaisen tiukan solmun, joka oli muodostunut hänen napanuoraansa.
Synnytin (tuo ilmaisu ei vieläkään kuulosta oikealta, mutta se on parempi kuin ”synnytin kuoleman”) kulttuurissa ja aikana, jolloin yleisesti ajatellaan, että vauvan näkeminen auttaa surussa. Annoimme vauvalle nimen, otimme valokuvia ja saimme viettää hänen kanssaan tuntikausia synnytyksen jälkeen. Joissakin sairaaloissa on jopa erityisiä jäähdytyssänkyjä, jotta vanhemmat voivat viettää päiviä vauvansa kanssa.
Anoppini toiminta oman kuolleena syntymänsä jälkeen oli muistuttanut enemmän sitä, miten hän olisi saattanut reagoida varhaiseen keskenmenoon: ei valokuvia, ei jalanjälkiä, ei hautajaisia.
Kumpikaan tapa käsitellä tätä sydäntä särkevää surua ei ole oikea – me molemmat suremme – mutta ero korostaa kuolleena syntymän tuntemattomuutta. Se ei ole keskenmeno, jota valitettavasti tapahtuu ainakin neljänneksessä kaikista raskauksista. Se ei ole elävän ihmisen kuolema. Se on sellaisen vauvan kuolema, joka ei koskaan hengittänyt, vaikka olisi voinut hengittää. Se on sellaisen ihmisen kuolema, jonka vain yksi ihminen koko maailmassa oikeastaan tunsi.
Kuolleena syntynyt lapsi on lapsen kantamisen ja lapsen saamisen välimaastossa. Se on kuilu, jonka läpi me putosimme. Se on kuin hyppäämistä rupusakkelista lippuun, mutta putoamista pohjattomaan kuoppaan: selvisimme loppuun asti, mutta hävisimme kuitenkin.
Sikiösynnyttäjän kohdalla ei useinkaan ole syntymätodistusta. Kuolintodistusta ei ole. Silti useimmissa osavaltioissa ruumiin hävittäminen on perheen vastuulla, jos vauva synnytetään 20 raskausviikon jälkeen. Tämä tarkoittaa hautausta tai polttohautausta, niihin liittyviä kustannuksia (mutta ei verohyvitystä, joka on saatavissa vain vauvoista, jotka hengittävät ainakin yhden hengenvedon), ja usein jumalanpalvelusta, jossa luetaan runoja ja vuodatetaan kyyneleitä.
Sellainen on kuolleena syntyneen vanhemman dilemma. Jäämme keskenmenon ja elävän ihmisen kuoleman väliin. Meillä on valokuvia, mutta emme näytä niitä. Me synnytimme, mutta syntymäpäivää ei juhlita. Tuotimme maitoa, mutta ei ollut vauvaa, joka olisi juonut sitä. Maksoimme sairaalalaskut, mutta lähdimme tyhjin käsin. Me tuhkasimme vauvan, joka ei koskaan ollut virallisesti elossa. Kun ihmiset kysyvät, kuinka monta lasta meillä on, epäröimme.
Minulta kysyttiin hiljattain, onko taaperollani sisaruksia. Jos vastaan, että tyttäremme kuoli, annetaan ymmärtää, että hän myös eli. Silti sanomalla, että meillä oli synnytystä edeltävä menetys (tai jättämällä se kokonaan mainitsematta) vähätellään tragedian painoarvoa.
Tappiomme jälkeen saimme osanottokortin ystävän äidiltä, jonka oma aikuinen tytär oli kuollut onnettomuudessa viime vuonna. Hän toivotti minut tervetulleeksi menetysäitien kerhoon. Hän kunnioitti tytärtäni kirjoittamalla hänen nimensä ja tunnustamalla hänen olemassaolonsa.
Samaan aikaan yritimme mieheni kanssa ymmärtää kokemustamme ja pohdimme ääneen, miten menetyksemme erosi keskenmenosta. Oliko menetyksemme yhtä traaginen kuin ystäväni äidin, kun emme olleet tehneet muistoja? Oliko se traagisempi, koska tyttärellämme oli koko elämä edessään? Mikä oli oikea määrä surua? Pitäisikö meidän pitää vapaata töistä kuin olisimme menettäneet lapsen, vai pitäisikö meidän kiirehtiä takaisin ja jatkaa elämää?
Tämä kyvyttömyys luokitella kuolleena syntynyttä, selittää selittämätöntä, vaikuttaa osaltaan siihen, ettemme ymmärrä sitä. Eräs ystäväni kertoi minulle, että kun hänen tyttärensä syntyi kuolleena täysiaikaisena neljä vuotta sitten, hänen ystävänsä, joka oli juuri valmistunut lääketieteellisestä tiedekunnasta, kysyi: ”Kutsummeko tätä siis kuolleena syntymäksi?”
Mm, kyllä. Kutsumme sitä kuolleena syntymäksi.”
Ja sanomme äänekkäästi, että sitä tapahtuu – sitä tapahtuu edelleen. Kuolleena syntyminen ei jäänyt 70-luvulla, kuten olin luullut. Yhdysvalloissa kuolleena syntyneiden määrä ei ole laskenut kahteen vuosikymmeneen. Tässä maassa syntyy valitettavasti joka vuosi kymmeniä tuhansia uusia kuolleena syntyneitä vanhempia, jotka ovat samanaikaisesti täynnä rakkautta mutta tuntevat itsensä tyhjiksi.
Jotkut meistä pitivät vauvojamme sylissä. Jotkut meistä pitivät hautajaisia. Kun meiltä kysytään, kuinka monta lasta meillä on, jotkut meistä ovat epävarmoja siitä, mitä sanoa tai miten sanoa se. Mutta kuukausia tai vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin me kaikki suremme vauvojamme ja niitä lapsia, joita heistä olisi tullut.