Vuoden 2018 lopussa reggae-tähti Buju Banton palasi Jamaikalle oltuaan lähes seitsemän vuotta yhdysvaltalaisessa vankilassa, ja Norman Manleyn kansainvälinen lentokenttä täyttyi tungoksesta. Hänen lentonsa myöhästyi, ”We want Buju” -huudot kiihtyivät, ja tullialueella pidetyn lyhyen rukouskeskustelun jälkeen hän tunkeutui saapumisaulaan pandemoniumiin. Tarvittiin joukko hiviin pukeutuneita lentokenttätyöntekijöitä hoputtamaan hänet odottavaan poliisisaattueeseen, mitä ei helpottanut työntekijöiden yritykset saada selfieitä päämiehensä kanssa.
Sankarin vastaanotto, sillä huolimatta siitä, että Banton on tuomittu Yhdysvalloissa kokaiinin levittämisen aikomuksesta, hän on jamaikalainen sankari. Hänen ensimmäiseen vankilan jälkeiseen konserttiinsa Kingstonin kansallisstadionilla pakkautui noin 30 000 ihmistä, ja monet muut nauttivat konsertista ulkopuolelta.
Se rakkaus, jonka Banton saa Jamaikan kansalta, on sellainen syvä kulttuurisidos, joka ulottuu paljon pidemmälle kuin hänen huomattavat saavutuksensa. Dennis Brownilla oli tämä suhde, samoin kuin Yellowmanilla ja Usain Boltilla, koska he edustavat ja juhlivat sitä Jamaikaa, joka ei pääse turistikirjallisuuteen – kuten Banton itse asian humoristisesti ilmaisee, ”ilman mitään muokkausta tai photoshoppailua”.
”En tiedä, kuinka monta ihmistä tuona iltana tuli paikalle”, hän sanoo. ”Luvuilla ei ole väliä – tärkeintä on juhlinta, ihmisten kokoontuminen. Rakastan kansaani, he tietävät sen, aivan kuten minä tiedän, että kansani rakastaa minua – he tietävät, että tapahtui vakava vääryys. Kansallisella stadionilla oli tuona iltana ihmisten synnyttämä magneettinen energia. Jos teillä olisi ollut mittari, olisitte voineet mitata sen!”
Kahden oikeudenkäynnin jälkeen – ensimmäisessä oikeudenkäynnissä valamiehistö ei kyennyt tekemään päätöstä – Banton todettiin syylliseksi ampuma-aseen laittomaan hallussapitoon ja salaliittoon 11 kilon kokaiinin hallussapidosta tarkoituksenaan levittää sitä. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi, jota lyhennettiin kahdella, kun asesyyte hylättiin. Juttu perustui nauhoituksiin, jotka oli tehnyt huumeviraston (Drug Enforcement Administration) ilmiantaja, joka sai 50 000 dollaria palveluksistaan; yhdellä oikeudelle esitetyllä videolla näytti siltä, että Banton maistoi huumetta. Hän kiisti osallistuneensa itse huumekauppaan ja väitti sen olleen pelkkää puhetta, ja syyttäjä hyväksyi, ettei hänellä ollut taloudellista osuutta.
Vapautumisensa jälkeisten 18 kuukauden aikana Banton ei ole koskaan puhunut tuomiosta tai vankila-ajastaan. Kun häntä on painostettu, hän kutsuu sitä ”improvisoiduksi helvetiksi”, josta hän selvisi lukemalla, meditoimalla ja pohtimalla elämää – omaa ja yleistä elämää. ”Aika ja tila ovat suhteellisia”, hän sanoo. ”Sinun on suojattava mielesi, ja toivon ja uskon miehenä näen, että maailma on tuolla ja minä olen tuolla, mutta voin olla poissa arkipäiväisestä olemassaolosta.” Hän vaikuttaa kokemuksesta koskemattomalta, fyysisesti ja henkisesti, samalta vastaanottavaiselta, anteliaalta ja huumorintajuiselta ihmiseltä, jonka olen tavannut aiemminkin.
Hän on jo pitkään kieltänyt Boom Bye Bye, murhanhimoisen homofobisen singlen, jonka hän kirjoitti ja levytti 16-vuotiaana ja joka julkaistiin hänen tietämättään, kun hän löi läpi. Muistuttaakseen ihmisiä hän antoi lausunnon vapautuessaan vankilasta: ”Myönnän, että kappale on aiheuttanut paljon tuskaa… Olen päättänyt jättää tämän kappaleen menneisyyteen ja jatkaa eteenpäin taiteilijana ja ihmisenä”. Vahvistan lopullisesti, että jokaisella on oikeus elää haluamallaan tavalla.”
Banton jakaa monien jamaikalaisten kanssa äärimmäisten vaikeuksien taustan – hän kutsuu sitä ”putkiköyhyydeksi”, sillä hänen Kingstonin kaupunginosassaan sijaitsevissa taloissa ei ollut juoksevaa vettä – mutta hänen erityinen kiintymyksensä kotimaahansa johtuu myös hänen maroonien syntyperästään. Hän voi jäljittää juurensa suoraan karkuun karanneiden orjien ja alkuperäiskansojen muodostamaan kapinallisryhmään, joka 1700-luvulla vetäytyi vuoristoiseen sisämaahan ja kävi 10-vuotisen kampanjan brittejä vastaan. Maroonien sissitaktiikka onnistui niin hyvin, että heille myönnettiin oma maa-alue ja autonomia siirtomaavallasta. Nykyään maroonien Accompongin kylä on edelleen erillään hallituksesta, ja sillä on suuri rooli mustien jamaikalaisten psyykessä: kapinalliset, jotka kieltäytyivät taipumasta.
”Marooniperintöni on minulle hyvin tärkeä, koska se piti minut lähellä juuriani ja alkuperääni”, Banton sanoo. ”Ajattelen sitä joka päivä. Se piti minut lujana viime vuosina, koska tiedän, kuinka kansani kärsi pitkään ja taisteli kovasti vapauden puolesta. Se asettaa kamppailuni perspektiiviin ja osoittaa, miksi jokaisen mustan miehen on taisteltava.” Bantonilla on viihtyisän Kingston-kotinsa pihapiirissä pyöreä Maroon-mökki. ”Tabernaakkeli! Se on rakennettu katoksesta ja puusta, ja se on meditaation ja mietiskelyn paikka, paikka, joka sopii juurilleni ja siihen, miten suhtaudun maailmaan.”
Proosallisemmalla tasolla Bantonin läheisyys Jamaikan kansaan juontaa juurensa hänen sound system -ajoiltaan 80-luvun lopulla, aikana, jolloin saaren tanssipaikat saivat uutta kulttuurista valuuttaa taiteilijasukupolven priorisoidessa kotimaista yleisöä kansainvälisen yleisön sijaan. Banton oli 15-vuotiaasta lähtien oppipoikana Rambo International -äänentoistojärjestelmässä, joka kiersi ympäri saarta.
”Minulla oli tapana ratsastaa kuorma-auton takapenkillä ympäri Jamaikan seurakuntia. Sijoittauduimme kaikkialle, minne saimme kerättyä väkeä. Ja ne yleisöt saattoivat olla vaativia! Joka ilta piti olla uusi laulu tai ei kestänyt. Ei rohkeutta, ei kunniaa – se on syntyperäni. Se piti sinut aina luovana ja tyylikkäänä ja pelottomana.”
Nauhoittaminen oli ilmeinen seuraava askel. ”Nauhoitin ensimmäisen lauluni, kun olin 16-vuotias. Clement Irie oli vienyt minut Blue Mountain -studioihin Kingstoniin, luullakseni vain siksi, että voisin nähdä, miltä äänitysstudio näyttää. Heti aloin hermostua, koska näin kaikki nämä ihmiset, jotka tunsin vain levyltä, ja heillä kaikilla oli auton vanteen kokoiset kultaketjut – tai isommat! Sitten he laittoivat minut koppiin kuulokkeet päässä ja sanoivat, että kun punainen valo syttyy, se on merkkini. Aloin tehdä numeroa enkä lopettanut ennen kuin kolme minuuttia oli kulunut.” Tästä tuli The Ruler. ”En oikeastaan muistanut tekeväni sitä, muistan vain, kuinka he kaikki olivat vaikuttuneita, koska he eivät olleet koskaan nähneet kenenkään laulavan kappaleen alusta loppuun virheettömästi.”
Parissa vuodessa Banton oli saaren ykkösartisti; vuoteen 1992 mennessä hän oli lyönyt Bob Marleyn ennätyksen jamaikalaisten listaykkösten määrässä, ja Penthouse Records -levy-yhtiön pomo Donovan Germain antoi Bantonille studion hallintaoikeuden. Siellä yhdessä tuottajien Dave ja Tony Kellyn kanssa luottamus kohtasi musiikillisen älykkyyden Mr Mention -albumin luomiseksi.
Tämä oli kokeilu, joka syntyi siitä, että ”halusin tulla dancehalliin täydellisen teoksen kanssa. Olimme nuoria miehiä, juuri koulusta valmistuneita, ja meillä oli studio käytössämme, aivomme kuohuivat, pursuivat. Halusimme tehdä musiikkia, joka toimisi dancehallissa. Meillä oli aito kiinnostus lähteä matkalle.”
Mr Mentionista tuli Jamaikan historian myydyin albumi. Sen seuraaja, Voice of Jamaica vuodelta 1993, teki vieläkin laajemman kannanoton vaihtelemalla rakkauslaulujen, dancehall-biisien, hiphop-mausteiden (Busta Rhymes mukana) ja sosiaalisten huolenaiheiden välillä. Sitten tulivat ’Til Shiloh ja Inna Heights, upeasti muotoillut melodisen Rasta reggaen albumit, jotka syntyivät hänen kääntyessään Rastafariin. ”Ne olivat valtavia teoksia, viestejä, jotka sain herätessäni: Rastafari ja reggae-musiikki ovat yhdessä.” Musiikilla pyrittiin ”valistamaan massoja uudelleen” uskonnosta ja kulttuurista: ”Olemme jakaneet musiikkiamme maailmalle, ja näemme monilla ihmisillä olevan rastat, mutta he eivät ymmärrä opetuksia.”
Tämä levoton luovuus toi hänelle viisi Grammy-ehdokkuutta, ennen kuin hän voitti parhaan reggae-albumin Before the Dawnilla vuonna 2011 – seremonia tuli päiviä ennen hänen vangitsemistaan, eikä hän päässyt osallistumaan sinne – ja se näkyy yhä hänen ensimmäisellä vankilakauden jälkeisellä albumillaan Upside Down 2020. John Legendin ja Pharrellin kaltaisten tähtien myötävaikutuksella se sekoittaa jamaikalaisen musiikin menneisyyden ja nykyisyyden tyylejä, nyökkää hiphopiin ja R&B:hen, ja pariin otteeseen se vie countrya dancehalliin. Jälkimmäisen ei pitäisi olla kovin yllättävää – kantri oli aikoinaan valtavaa Jamaikalla – mutta Bantonin vaikutteiden kirjo on silti huomattava.
”Sinun on mentävä eteenpäin – se on vapautumista”, hän sanoo. ”Menneisyydessä ei ole tulevaisuutta. Anna sen toimia ohjaavana voimana, mutta siinä kaikki. Musiikki on veressäni. En voi lukita itseäni yhteen huoneeseen; evoluutio on se, mitä pitää tehdä.”
46-vuotiaana ja viime vuosien helvetistä vapautuneena Banton on ansainnut paikkansa reggaen vanhimpana valtiomiehenä, ja hän on aito inspiraation lähiaikoina syntyvälle jamaikalaisartistien avarakatseiselle sukupolvelle, jollaisia ovat muun muassa Chronic Law, Jaz Elise ja Leno Banton, joka on tähti-deeJey Burro Bantonin poika, jolle Bujun näyttämönä oleva sukunimi on kunnianosoitus. Hän pitää reggaen juuret siellä, missä maaperä on aina ollut hedelmällisin: tavallisten jamaikalaisten keskuudessa. Kulttuuriministeri Babsy Grangen mukaan he ”olisivat rakastaneet häntä aivan yhtä paljon, vaikka hän olisi palannut käsiraudoissa”.
– Buju Bantonin uusi albumi Upside Down 2020 on nyt julkaistu.
– Tätä artikkelia on muutettu 14. heinäkuuta 2020. Väite, jonka mukaan salaliitto ”edellyttää vain, että joku puhuu jollekin toiselle jostain laittomasta asiasta”, poistettiin, koska se oli ristiriidassa Yhdysvaltain (ja Ison-Britannian) lain määritelmän kanssa.
{{topLeft}}
{{bottomLeft}}
{{{topRight}}
{{bottomRight}}
{{/goalExceededMarkerPercentage}}
{{/ticker}}
{{heading}}
{{#paragraphs}}
{{.}}
{{{/paragraphs}}{{highlightedText}}
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä