Jalkanopeuden määräävä tekijä sprintissä on yhden eri lihassyytyypin ylivoima toiseen nähden, erityisesti nopean ja hitaan nykimisen lihasten suhde sprintterin fyysisessä koostumuksessa. Vaikka nopeasti nykivät lihakset eivät tuota supistuessaan enempää energiaa kuin hitaasti nykivät lihakset, ne tekevät sen nopeammin anaerobisen aineenvaihduntaprosessin avulla, mutta sen kustannuksella, että niiden tehokkuus on heikompi pidempien laukaisujaksojen aikana. Keskivertoihmisen lihaksissa on lähes yhtä paljon nopeasti ja hitaasti nykiviä kuituja, mutta huippusprinttereillä voi olla jopa 80 prosenttia nopeasti nykiviä kuituja, kun taas pitkän matkan huippujuoksijoilla niitä voi olla vain 20 prosenttia. Tämän suhteen uskotaan olevan geneettistä alkuperää, vaikka jotkut väittävät, että sitä voidaan säätää lihaskuntoharjoittelulla. ”Nopeusleirit” ja ”nopeusharjoittelukäsikirjat”, joiden väitetään tarjoavan murto-osittaista lisäystä maksimaaliseen juoksunopeuteen, ovat suosittuja aloittelevien ammattiurheilijoiden keskuudessa, ja jotkut lähteet arvioivat, että nopeudesta voidaan treenata 17-19 %.
Hyvä juoksumuoto on hyödyllinen nopeuden lisäämisessä, mutta nopeiden ja hitaiden juoksijoiden on osoitettu liikuttavan jalkojaan melkeinpä samalla vauhdilla – nopeat juoksijat ja hitaat juoksijat erottaa toisistaan jalan maata vasten kohdistama voima. Lyhyen matkan huippujuoksijat kohdistavat jopa neljä kertaa kehon painonsa verran painetta juoksupintaan. Tästä syystä jalkojen lihasmassa suhteessa kehon kokonaispainoon on keskeinen tekijä maksimoitaessa juoksunopeutta.