Jumalisuudella ominaisuutena on kaksi erilaista käyttöä:
- Jumalallinen voima tai voima – voimat tai voimat, jotka ovat universaaleja tai ylittävät inhimilliset kyvykkyydet
- Kuolevaisiin sovellettu jumalisuus – sellaisten yksilöiden ominaisuudet, joilla katsotaan olevan jonkinlainen erityisyhteys tai -suhde jumalallisuuteen.
Näiden käyttötapojen välillä esiintyy päällekkäisyyksiä, koska jumaluudet tai jumalalliset entiteetit ovat usein identtisiä niille uskottujen voimien ja voimien kanssa tai ne identifioidaan niiden avulla – monissa tapauksissa jumaluus on pelkkä voiman tai voiman ruumiillistuma – ja näitä voimia ja voimia saatetaan sitten laajentaa tai myöntää kuolevaisille yksilöille. Esimerkiksi Jehova liitetään tiiviisti myrskyihin ja ukkoseen suuressa osassa Vanhaa testamenttia. Hänen sanotaan puhuvan ukkosella, ja ukkosta pidetään hänen vihansa merkkinä. Tämä voima ulotettiin sitten Mooseksen ja Samuelin kaltaisiin profeettoihin, jotka saivat ukkosmyrskyt satamaan vihollistensa päälle (ks. 2. Moos. 9:23 ja 1. Samuel 12:18). Jumaluuteen liittyy aina konnotaatioita hyvyydestä, kauneudesta, hyväntekeväisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja muista myönteisistä, yhteiskuntaa edistävistä ominaisuuksista. Monoteistisissa uskontokunnissa on vastaava kohortti pahanlaatuisia yliluonnollisia olentoja ja voimia, kuten demonit, paholaiset, afreet jne., joita ei tavanomaisesti kutsuta jumalallisiksi; sen sijaan käytetään usein ilmaisua demoninen. Panteistiset ja polyteistiset uskomukset eivät tee tällaista eroa; jumalilla ja muilla transsendenttisen vallan omaavilla olennoilla on usein monimutkaisia, häpeällisiä tai jopa irrationaalisia motiiveja tekojensa taustalla. Huomaa, että vaikka termejä demoni ja demoninen käytetään monoteistisissa uskontokunnissa jumalallisen antonyymeinä, ne itse asiassa ovat peräisin kreikan kielen sanasta daimón (δαίμων), joka itsessään kääntyy jumalallisuudeksi.
Uskonnollisessa keskustelussa on kolme erilaista jumalallisuuden ja jumalallisen käyttöä:
EntiteettiMuokkaa
Monoteistisissa uskontokunnissa sanaa jumaluus käytetään usein viittaamaan kyseiselle uskolle keskeiseen singulaariseen Jumalaan. Usein sanaan liitetään määräinen artikkeli ja se kirjoitetaan isolla alkukirjaimella – ”jumaluus” – ikään kuin kyse olisi varsinaisesta nimestä tai lopullisesta kunnianimestä. Divine – isolla alkukirjaimella – voidaan käyttää adjektiivina viittaamaan tällaisen jumaluuden ilmenemismuotoihin tai sen voimiin: esim. ”paistattelemassa jumalallisessa läsnäolossa…”
Termit divinity ja divine – isolla alkukirjaimella kirjoittamattomina ja ilman määriteartikkelia – käytetään joskus tarkoittamaan ’jumalaa (jumalia) tai tiettyjä muita olentoja ja entiteettejä, jotka eivät ole absoluuttisen jumalallisuuden veroisia, mutta jotka ovat ihmismaailman ulkopuolella. Näihin kuuluvat (luettelo ei suinkaan ole tyhjentävä):
Jumalallinen voima tai voimaEdit
Kuten aiemmin todettiin, jumaluudet ovat läheisessä yhteydessä niille uskottuihin transsendentteihin voimiin tai voimiin, jopa siinä määrin, että joissakin tapauksissa voimiin tai voimiin voidaan vedota itsenäisesti. Tämä johtaa sanan jumalallinen toiseen käyttötapaan (ja jumalallisuuden harvinaisempaan käyttöön): viittaamaan transsendentin voiman toimintaan maailmassa.
Suorimmassa muodossaan transsendentin voiman toiminta merkitsee jonkinlaista jumalallista väliintuloa. Pan- ja polytheistisissä uskomuksissa tämä merkitsee yleensä yhden tai toisen jumalan suoraa vaikutusta inhimillisten tapahtumien kulkuun. Esimerkiksi kreikkalaisessa legendassa Poseidon (meren jumala) nostatti myrskyt, jotka veivät Odysseuksen veneen pois kurssilta hänen paluumatkallaan, ja japanilaisen perinteen mukaan jumalan lähettämä tuuli pelasti heidät mongolien hyökkäykseltä. Rukouksia tai sovitusrukouksia esitetään usein tietyille panteismien jumalille, jotta he saisivat suotuisia toimia tietyissä yrityksissä: esimerkiksi turvalliset matkat, menestys sodassa tai runsaan sadon kausi. Monissa uskontokunnissa eri puolilla maailmaa – japanilaisesta shintolaisuudesta ja kiinalaisesta perinteisestä uskonnosta tiettyihin afrikkalaisiin käytäntöihin ja Karibian alueelta peräisin oleviin uskontokuntiin sekä Amerikan alkuperäisväestön uskomuksiin – uskotaan, että esi- tai kotijumalat tarjoavat päivittäistä suojelua ja siunausta. Monoteistisissa uskonnoissa jumalallinen väliintulo voi saada hyvin suoria muotoja: ihmeitä, näkyjä tai siunattujen hahmojen esirukouksia.
Transsendenttinen voima tai voima voi toimia myös hienovaraisempien ja epäsuorempien polkujen kautta. Monoteistiset uskontokunnat kannattavat yleensä jonkinlaista versiota jumalallisesta kaitselmuksesta, jossa tunnustetaan, että uskon jumaluudella on syvällinen mutta tuntematon suunnitelma, joka on aina kehittymässä maailmassa. Ennalta arvaamattomat, ylivoimaiset tai näennäisen epäoikeudenmukaiset tapahtumat heitetään usein ”jumalallisen tahdon” piikkiin, kuten muslimien inshallah (”niin kuin Jumala tahtoo”) ja kristittyjen ”Jumala toimii salaperäisillä tavoilla”. Usein tällaiset uskomukset pitävät sisällään myös jumalallisen koston mahdollisuuden, jossa jumaluus yllättäen saattaa pahantekijät oikeuden eteen maailman tavanomaisen toiminnan kautta; tämä ulottuu pienten henkilökohtaisten vääryyksien hienovaraisesta korjaamisesta niinkin laajamittaiseen tuhoon kuin Sodoman ja Gomorran tuhoaminen tai raamatullinen suuri vedenpaisumus. Toiset uskontokunnat ovat vielä hienovaraisempia: buddhalaisuuden ja hindulaisuuden jakama karma-oppi on jumalallinen laki, joka muistuttaa jumalallista kostoa, mutta ei sisällä rangaistusta: tekomme, hyvät tai pahat, tahalliset tai tahattomat, heijastuvat takaisin meihin osana maailmankaikkeuden luonnollista toimintaa. Filosofisessa taolaisuudessa ehdotetaan myös transsendenttia toimintaperiaatetta – englanniksi käännettynä tao tai dao, joka tarkoittaa ”tietä” – joka ei ole mikään entiteetti tai olento sinänsä, vaan heijastaa maailman luonnollista jatkuvaa prosessia. Nykyaikainen länsimainen mystiikka ja new age -filosofia käyttävät usein termiä ”jumalallinen” substantiivina tässä jälkimmäisessä merkityksessä: ei-spesifinen periaate tai olento, joka synnyttää maailman ja toimii elämän lähteenä tai lähteenä. Näissä jälkimmäisissä tapauksissa uskonnot eivät suosittele kunnioitusta, kuten monoteismissa tapahtuu; pikemminkin kukin ehdottaa toimintapolkua, joka tuo harjoittajan yhdenmukaiseksi jumalallisen lain kanssa: ahimsa – ’ei vahinkoa’ – buddhalaisessa ja hindulaisessa uskossa; de tai te – ’hyveellinen toiminta’ – taolaisuudessa; ja mikä tahansa lukuisista rauhan ja rakkauden käytännöistä new age -ajattelussa.
KuolevaisetMuokkaa
Kolmannessa käyttötavassa jumaluuden ja jumalallisen voiman laajennukset luetaan eläviin, kuolevaisiin yksilöihin. Poliittisten johtajien tiedetään väittäneen eräissä varhaisissa yhteiskunnissa – muinaiset egyptiläiset faaraot ovat merkittävin tapaus – olevan varsinaisia jumalolentoja, jotka ovat ottaneet roolin palvonnan kohteina ja joille on uskottu yli-inhimillinen asema ja voimat. Yleisemmin ja lähihistoriaa paremmin koskien johtajat vain väittävät, että heillä on jonkinlainen jumalallinen mandaatti ja että heidän hallintonsa on Jumalan tahdon mukaista. Oppi kuninkaiden jumalallisesta oikeudesta otettiin käyttöön vielä 1600-luvulla, ja siinä ehdotettiin, että kuninkaat hallitsisivat jumalallisin määräyksin; Japanin keisarit hallitsivat jumalallisin valtuuksin toisen maailmansodan jälkeiseen Japanin perustuslain syntyyn saakka.
Vähemmänkin poliittisesti useimmissa uskontokunnissa on mikä tahansa määrä henkilöitä, joiden uskotaan joutuneen jumalallisten voimien koskettamiksi: pyhimyksiä, profeettoja, sankareita, oraakkeleita, marttyyreja ja valaistuneita olentoja, muiden muassa. Katolisuudessa pyhän Franciscus Assisilaisen sanotaan saaneen opetuksen suoraan Jumalalta, ja hänen uskotaan myöntävän täydellisen armahduksen kaikille, jotka tunnustavat syntinsä ja käyvät hänen kappelissaan sopivana päivänä. Kreikkalaisessa mytologiassa Akhilleuksen äiti kylvetti hänet Styx-joessa antaakseen hänelle kuolemattomuuden, ja Herkules – Zeuksen poikana – peri lähes jumalalliset voimat. Uskonnollisessa taolaisuudessa Lao Tsu:ta kunnioitetaan pyhimyksenä, jolla on omat voimansa. Buddhalaisuuden eri henkilöitä Siddharthasta alkaen pidetään valaistuneina, ja buddhalaisuuden uskonnollisissa muodoissa heille uskotaan jumalallisia voimia. Raamatun Kristuksen sanotaan olevan Jumalan poika, ja hänen kerrotaan tehneen jumalallisia ihmeitä.
Yleisesti ottaen kuolevaiset, joilla on jumalallisia ominaisuuksia, erotetaan huolellisesti oman uskontonsa pääpantheonin jumaluudesta tai jumaluuksista. Jopa kristinusko, joka yleensä pitää Kristusta identtisenä Jumalan kanssa, erottaa toisistaan Isä-Jumalan ja Kristuksen, syntyneen Pojan. On kuitenkin olemassa tiettyjä esoteerisia ja mystisiä koulukuntia, joita esiintyy monissa uskontokunnissa – islamin sufit, kristinuskon gnostikot, hindujen advaitit, zen-buddhalaiset sekä useat new age -filosofiassa kehitetyt epäspesifit näkökulmat – jotka katsovat, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan jumalallisia tai että he ovat yhdistyneet jumalallisuuden kanssa muulla kuin triviaalilla tavalla. Näissä uskomuksissa tällainen jumalallisuus ilmenisi luonnollisesti, jos sosiaalinen ja fyysinen maailma, jossa elämme, ei peittäisi sitä; se on tuotava esiin sopivien hengellisten käytäntöjen avulla.