Toimittajan huomautus: Osana CMN:n meneillään olevaa musiikkijournalismin ohjelmaa pyysimme musiikinkirjoittajatiimiämme tutkimaan yhtä keksintöä, joka muutti musiikin historiaa.
Syntetisaattori, josta joskus käytetään nimitystä ”syntetisaattori”, on hybridisoitin, jossa yhdistyvät piano ja elektroninen tekniikka. Sitä on käytetty musiikin eri tyylilajeissa – huipullaan monissa 80-luvulla luoduissa kappaleissa – ja se oli käänteentekevä keksintö musiikin historiassa.
Vuonna 1929 ranskalaiset Armand Givelet ja Eduard Coupleaux yhdistivät paperinauhanlukijan ja elektronisen virtapiirin luodakseen jotain, joka kuulosti neljältä ääneltä yhteenlaskettuna. Virallisen nimensä ”syntetisaattori” se sai vuonna 1956, kun RCA Electronic Music Synthesizer Mark I julkaistiin. Tässä laitteessa käytettiin virityshaarukoita ja paperinauhaa, jotta musiikkia saatiin soitettua kovien kaiuttimien kautta. Sen jälkeen laite kehittyi edelleen useiden vuosien ajan, kun ihmiset ja insinöörit löysivät siitä lisää.
Siltä osin, mistä osa-alueista ja moduuleista syntetisaattori koostuu, se käyttää oskillaattoria, näppäimistöä, suodattimia ja efektejä. Oskillaattori tuottaa alkuäänen, kun taas näppäimistön avulla esittäjä voi hallita sointia ja nuotteja. Lopuksi suodattimet ja efektit muuttavat nuottien alkuperäistä sointia.
Syntetisaattori sai ensimmäisen kerran suosiota nykysäveltäjien keskuudessa, jotka alkoivat luoda elektronista musiikkia 1960-luvulla. Tämä johti elektronisen musiikin studioiden luomisen ja perustamisen lisääntymiseen ympäri maailmaa. Yhden ensimmäisistä laajasti käytetyistä syntetisaattoreista loi Robert Moog. Hänen Moog-syntetisaattorinsa oli varustettu näppäimistöliitännällä, ja myöhemmät mallit olivat ensimmäisiä kohtuuhintaisia elektronisia soittimia, joita oli laajalti saatavilla.
Kaikki The Doors ja Rolling Stones kokeilivat syntetisaattoreita 1960-luvun puolivälin ja lopun levytyksissään.
1970- ja 1980-luvuilla syntetisaattorit alkoivat kehittyä entisestäänkin, ja niissä käytettiin mikrotietokoneita. Käytössä oli lukuisia erilaisia syntetisointitekniikoita, ja juuri tänä aikana ääninäytteenotto alkoi yleistyä ja tulla yhä suositummaksi.
Syntetisaattoreiden varhaiset mallit olivat analogisia järjestelmiä, jotka sen sijaan perustuivat lopulta tietokoneohjelmistoihin. Samalla kun tekniikka kehittyi edelleen, taiteilijat kokeilivat syntetisaattoreita ja tekivät niistä keskeisen osan populaarimusiikkia erityisesti 1980-luvulla.
Jos olet kuunnellut sellaisia kappaleita kuin Cyndi Lauperin ”Time After Time”, Princen ”1999” tai Eurythmicsin ”Sweet Dreams (Are Made Of This)”, olet luultavasti niiden syntetisaattoririffien ansiosta naputtanut jalkojasi ja heiluttanut päätäsi.
Syntetisaattoria on käytetty myös nykyaikaisissa populaarikappaleissa, kuten The 1975:n kappaleessa ”Somebody Else” ja Ellie Gouldingin ”Lights”. On jopa olemassa genre nimeltä ”syntetisaattoripop”, joka on 1980-luvulla alkanut liike, jonka taiteilijat ovat saaneet vaikutteita muun muassa saksalaisen Kraftwerk-yhtyeen uraauurtavasta työstä.
Nykyaikaiset taiteilijat, kuten LANY, Bleachers ja The Wombats, käyttävät edelleen voimakkaasti syntetisaattoreita musiikkinsa rakentamiseen.
Nykyaikainen musiikki olisi paljon erilaista ilman tätä keksintöä, ja populaarimusiikissa edelleen käytetyistä monista erilaisista soittimissa syntetisaattorilla näyttäisikin olevan edelleen potentiaalia kekseliäiden äänien luomiseen.