Ilmestysuskontojen pyhät tekstit voivat olla ikuisia ja muuttumattomia, mutta ajassa elävät ihmiset ymmärtävät ja soveltavat niitä. Kristityt eivät uskoneet ainoastaan, että juutalaiset olivat ymmärtäneet kirjoitukset väärin, mikä oikeutti juutalaisten kirjoitusten kristillisen uudelleentulkinnan, vaan myös, että kaikki juutalaiset kirjoitukset oli ymmärrettävä siten, että ne sisälsivät vain osatotuuden. Koko totuus oli ymmärrettävissä vain silloin, kun juutalaista Raamattua tulkittiin oikein, tavalla, jota kristityt kutsuivat ”hengelliseksi” eikä pelkästään ”lihalliseksi”.
Vaikka varhaiset kristilliset tekstit ja myöhemmät paavilliset käskyt olivat kieltäneet juutalaisten vainon ja pakkokäännyttämisen, näitä oppeja noudatettiin vähemmän tarkasti 1100-luvulta alkaen. Ensimmäisen ristiretken aikana sekä Euroopassa että Lähi-idässä toimeenpantujen pogromien myötä syvempi ja laajemmalle levinnyt juutalaisvastaisuus alkoi leimata suurta osaa Euroopan historiasta vuoden 1100 jälkeen. Tänä aikana syntyi myös se, mitä jotkut historioitsijat ovat kutsuneet ”kimeeriseksi” antijuutalaisuudeksi, eli käsitys, jonka mukaan juutalainen ei ole ainoastaan tietämätön hengellisestä totuudesta ja vastustaa itsepintaisesti kristillistä saarnaa, vaan myös aktiivisesti kristinuskon vihamielinen ja syyllistynyt rumentaviin rikoksiin kristittyjä lapsia vastaan, kuten kristittyjen lasten rituaalimurhiin ja messun pyhitetyn isännän ruumiinpyhän häpäisemiseen. Tämä juutalaisvastaisuuden muoto johti juutalaisten joukkomurhiin, jotka tapahtuivat yleensä silloin, kun kristillisissä yhteisöissä oli suuria sosiaalisia jännitteitä. Yksi parhaiten dokumentoiduista joukkomurhista tapahtui Yorkissa, Englannissa, vuonna 1190.
Ennen 1100-lukua juutalaisia ei juurikaan vainottu, he elivät kristittyjen keskellä ja harjoittivat jopa samoja ammatteja kuin kristityt. Juutalaisten rajoitettu asema tuon ajan jälkeen rohkaisi monia heistä kääntymään rahan lainaamiseen, mikä vain lisäsi kristittyjen vihamielisyyttä (kristittyjä kiellettiin lainaamasta rahaa toisille kristityille). Koska juutalaiset tekivät usein hallitsijoiden puolesta töitä, joita kristityt eivät suostuneet tekemään tai joihin heitä ei kannustettu, kuten toimivat lääkäreinä ja talousvirkamiehinä, juutalaisia vihattiin sekä uskontonsa että yhteiskunnallisten tehtäviensä vuoksi.
Juutalaisten identiteetti oli myös visuaalisesti merkitty. Juutalaisia kuvattiin taiteessa erityisellä tavalla, ja vuonna 1215 kokoontunut neljäs Lateraanikokous vaati juutalaisia käyttämään vaatteissaan tunnistusmerkkejä. Jopa silloin, kun juutalaisia ei vainottu raa’asti, heitä pidettiin Euroopan aluehallitsijoiden omaisuutena, ja heitä voitiin rutiininomaisesti riistää taloudellisesti ja jopa karkottaa, kuten heidät karkotettiin Englannista vuonna 1290, Ranskasta vuonna 1306 ja Espanjasta vuonna 1492.
Kristityt uskoivat kuitenkin myös, että juutalaisten oli välttämätöntä jatkaa olemassaoloaan kääntymättöminä, koska kristillisen Raamattun viimeisessä kirjassa Apokalypsiassa, eli Johanneksen ilmestyskirjassa, todettiin juutalaisten kääntyvän aikojen lopulla. Siksi juutalaisten ”pelastavan jäännöksen” täytyi olla olemassa, jotta Raamatun profetia toteutuisi.
Muslimeilla taas ei ollut juutalaisten historiallista asemaa eikä heidän paikkaansa pelastushistoriassa (tapahtumien kulku luomisesta viimeiseen tuomioon). Monien kristittyjen ajattelijoiden mielestä muslimit olivat entisiä kristittyjä harhaoppisia, jotka palvoivat islamin profeetta Muhammadia ja olivat syyllistyneet Pyhän maan miehittämiseen ja kristinuskon uhkaamiseen sotilaallisella voimalla. Ensimmäinen ristiretki oli aloitettu Pyhän maan vapauttamiseksi islamin vallasta, ja myöhemmät ristiretket aloitettiin alkuperäisen valloituksen puolustamiseksi.
Ristiretkeläisliike epäonnistui monista syistä, mutta pääasiassa siksi, että materiaaliset vaatimukset sotilaallisen ja poliittisen etuvartioaseman ylläpitämiseksi niin kaukana Länsi-Euroopan ydinalueesta eivät täyttyneet. Mutta eurooppalaisen kulttuurin osana ristiretki-ideaali pysyi näkyvästi esillä jopa 1400- ja 1500-luvuilla, jolloin mahtava Osmanien valtakunta todellakin uhkasi pyyhkäistä Välimeren ja Kaakkois-Euroopan yli. Vasta Carlowitzin sopimuksessa vuonna 1699 luotiin vakaa raja Ottomaanien valtakunnan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan välille.
Islamin halveksunta ja pelko muslimien sotilaallisesta voimasta eivät kuitenkaan estäneet vilkasta ja laajamittaista kaupallista ja teknologista tiedonsiirtoa näiden kahden sivilisaation välillä tai niiden ja Bysantin valtakunnan välillä. Kaupallinen ja henkinen vaihto islamilaisten maiden ja Länsi-Euroopan välillä oli huomattavaa. Muslimien merenkulku-, maatalous- ja teknologiainnovaatiot sekä suuri osa Itä-Aasian teknologiasta kulkeutui muslimimaailman kautta Länsi-Eurooppaan yhdessä maailmanhistorian suurimmista teknologiansiirroista. Sen, mitä eurooppalaiset eivät keksineet, he lainasivat ja mukauttivat mielellään omaan käyttöönsä. Läntisen Euraasian ja Pohjois-Afrikan kolmesta suuresta sivilisaatiosta kristillisen Euroopan sivilisaatio alkoi vähiten kehittyneenä lähes kaikilla aineellisen ja älyllisen kulttuurin osa-alueilla ja jäi selvästi jälkeen islamilaisista valtioista ja Bysantista. 1300-luvun loppuun mennessä se oli alkanut päästä tasoihin, ja 1400-luvun loppuun mennessä se oli ohittanut molemmat. 1400-luvun lopun löytöretket eivät olleet mitään uutta vaan kunnianhimoisempaa jatkoa eurooppalaiselle kiinnostukselle maailman kaukaisia osia kohtaan.