Kuinka Vince Guaraldi ajaton jazz-laulu tuli arvostettu amerikkalainen standardi koska Charlie Brown
Se on hienoa musiikkia kuunnella milloin tahansa, mutta erityisesti tähän aikaan vuodesta. Kyseessä on edesmenneen jazz-säveltäjän Vince Guaraldin iloinen musiikki Charlie Brown -tv-erikoisohjelmiin.
Hänen kappaleestaan ”Linus ja Lucy” on tullut kaikkien Charlie Brown -erikoisohjelmien pääteema, vaikka sitä käytettiinkin ensimmäisen kerran Charlie Brownin jouluspesiaalissa.
Kukaan ei ollut ennen tätä käyttänyt trendikkään pianojazzin sävyttämää soundtrackia animaatioelokuvassa. Säveltäjät, kuten suuri Carl Stalling, sävelsivät kyllä valtavan monimutkaista ja loistavaa musiikkia piirrettyihin elokuviin, mutta hänen Warner Brothersin piirrettyihin elokuviin tekemänsä partituurit olivat orkesteripartituuria ja kaikki klassisesti suuntautuneita. Tämä oli erilaista. Päämelodia on tarttuvaa ja aitoa iloa. Sitä kuunnellessa on vaikea olla tuntematta hyvää oloa. Hän sävelsi sen suloisen riemukkaan teeman ja esitti sen sielukkaasti. Sen sävy on iloinen, se ei ole syntynyt vaivalloisista vakavista sävellystunneista vaan itse jazzin valoisasta vapautuneisuudesta, suurten muusikoiden hetkestä, kun he jammailevat keskeisen teeman ympärillä. Se sopi täydellisesti tähän chikldhoodin maailmaan, jossa aikuisia ei koskaan täysin nähty tai kuultu.
Ajatus saapui elokuvalliseen ympäristöön, kuten Lee Mendelson muisteli. Sanfranciscolainen käsikirjoittaja/tuottaja/ohjaaja oli ajamassa Golden Gate -sillan yli kuunnellen KSFO:n jazz-ohjelmaa.
”Sitä ohjelmaa isännöi Al ’Jazzbo’ Collins”, hän sanoi…” Juuri silloin hän soitti ’Cast Your Fate to the Wind’. Se oli melodinen ja avoin, ja se tuli kuin tuulahdus lahdelta.”
Tuo lahden tuulahduksenomainen kappale, joka oli niin melodisesti kohottava, että sitä soitettiin popradiossa samoin kuin jazz-asemilla, oli Vince Guaraldi Triolta. Guaraldi oli sanfranciscolainen pianisti, joka tunnettiin trendikkäästä käytöksestään ja beatnik-parrastaan, mikä toi hänelle ajoittain lempinimen ”pixie”.
Kappaleesta tuli pop-listojen hitti, joskin lievä sellainen. Kun häneltä kerran kysyttiin, oliko hän tuntenut myyneensä itsensä luomalla kappaleen, hän vastasi: ”Ei, minä ostin itseni”. Se voitti Grammyn vuonna 1963 parhaasta jazz-sävellyksestä.
Mendelson ei kuitenkaan työskennellyt silloin Peanuts-sarjakuvan parissa. Hän rakasti Charlie Brownia, mutta enemmän häntä kiehtoi tämän luoja, toinen Bay Area -taiteilija Charles Schultz. Kun ensin Amerikka ja sitten koko maailma ihastui Peanuts-sarjakuviin, jotka silloin jäivät sanomalehtiin. Mendelson oli kehittämässä tv-dokumenttia Schultzista ja tästä sarjakuvailmiöstä, ja juuri tätä projektia varten hän värväsi Guaraldin säveltämään musiikin. Hän halusi jotain ”Cast Your Fate To The Windin” kaltaista.
Guaraldi syntyi San Franciscossa ja kasvoi North Beachin alueella. Hänen setänsä oli Muzzy Marcelino, rakastettu laulaja ja viheltäjä, joka näytti Vincelle tietä. Hänen unelmansa oli Muzzy-sedän kaltainen musiikkielämä. Palvelettuaan armeijassa Korean sodassa hän alkoi sekoittaa jazzia ja latinomusiikkia vibrafonisti Cal Tjaderin bändin sidemanina. Pian hän perusti omia yhtyeitään tutkiakseen tätä sekoitusta pidemmälle – bossa novan alueelle – ja työskenteli sukulaissielujen Mongo Santamarian, Willie Bobon ja Stan Getzin kanssa.
Vince Guaraldi livenä, kuten paikalla olleet muistavat, oli intohimoinen pianisti, joka sijoitti esitykseensä koko ilmaisunsa, sekä ruumiin että sielun.
Kirjoittaja Doug Ramsey muisteli NPR:lle esiintymistä Cal Tjaderin kanssa Seattlessa:
” oli hyvin intensiivinen pianisti – hän omistautui täysin sooloilleen. Hän soitti ylöspäin nousevaa arpeggiosarjaa ja soitti itsensä suoraan pianon penkin päältä lattialle, nousi ylös kuin mitään ei olisi tapahtunut ja palasi takaisin töihin, viimeisteli kappaleen.
”Myöhemmin puhuin siitä Tjaderin kanssa, ja hän sanoi: ’Joo, hän on tehnyt niin ennenkin’. ” Juuri tämä sitoutuminen musiikkiin ja hänen luontainen lahjansa kauniiseen melodisuuteen erotti Guaraldin.
”Hänellä oli molemmissa tapauksissa taito melodiaan”, Ramsey sanoo. ”Hän oli harmonisesti läpikotaisin maadoitettu pianisti, mutta hän kirjoitti loistavia melodioita – sekä silloin, kun hän pani ne paperille, että silloin, kun hän keksi niitä improvisoidessaan.”
Kun Lee Mendelson kuuli ensimmäisen kerran Guaraldin heittävän musiikillista kohtaloaan radioaalloille, hän soitti kuuluisalle musiikkikriitikolle Ralph Gleasonille, joka yhdisti hänet ensimmäistä kertaa Vinceen, yhteys, joka muutti molempien miesten elämän.
Mendelsonin kutsumana luomaan kappaleen, jossa olisi sama iloinen jazz-henki kuin ”Cast Your Fate To The Windissä”, Guaraldi ryhtyi työstämään kappaletta, josta tuli ”Linus and Lucy”, eikä ainoastaan luonut samanlaista tunnelmaa, vaan kopioi suuren osan alkuperäisestä. Ketään ei tuntunut haittaavan. Se oli niin hyvä. Kun siihen yhdistettiin Melendezin dokumentissa käytettäväksi luomat animaatio-osuudet, vaikutus oli ilahduttavan täydellinen.
Vaikka dokumenttielokuvaa ei koskaan tuotettu, se antoi kaikille osallisille mahdollisuuden tunnustaa, millainen taika heillä oli. Mendelsonille ja muille oli kiistatonta, että Melendezin animoimat Schultz-hahmot Guaraldin säestyksellä olivat taikaa. Vaikka tuotanto, jota varten heidät oli koottu, oli hajonnut, Mendelson piti tiimin kasassa ja keskittyi sen sijaan ensimmäiseen animaatio-TV-erikoisohjelmaan, ” A Charlie Brown Christmas”.
Elävöittääkseen Shultzin nyt jo ikonisiksi muodostuneet hahmot – kuten Charlie Brown, Lucy, Linus, Pigpen ja tietenkin Snoopy – hän kääntyi animaattori Bill Melendezin puoleen. Meksikon Sonorassa syntynyt Melendez työskenteli monien Disney-klassikoiden, kuten Jumbon ja Fantasian, parissa. Hän oli sekä näyttelijä että animaattori, ja hän antoi sekä Snoopyn että Woodstockin äänet kussakin tuotannossa. Tämä tapahtui, kuten New York Times kirjoitti, koska ” Schulz ei hyväksynyt ajatusta siitä, että beagle lausuisi englanninkielistä dialogia, herra Meléndez lausui siansaksaa nauhuriin, nopeutti sitä ja laittoi tuloksen ääniraidalle.”
Musiikki, jonka Guaraldi loi dokumenttia varten, oli kaikkien rakastamaa jo ennen kuin siitä tuli maailmankuulua. Läheisyys alkuperäiseen ei ollut koskaan esteenä, ja ehkä sen menestyksen salaisuus. Se sopi niin hyvin Peanutsin henkeen. Sekä Schultz että Melendez rakastivat sitä ja olivat yhtä mieltä siitä, että sen oli oltava osa jokaista esitystä.
”Monia yksityiskohtia jäljitellään tarkasti”, kirjoitti pianisti/kirjailija Ethan Iverson The New Yorkerissa. ”’Kohtalon’ pääargumentti on vahva, synkopoitu, tasainen kahdeksasosamelodia, joka on harmonisoitu diatonisiin kolmisointuihin, jotka leijuvat vasemman käden säkkipillin ja jousitetun basson yllä, ja jota seuraa gospel-sointujen vastakutsu, jota kaunistavat Horace Silveriltä lainatut vasemman käden jyrinät. Tätä yleistä kaavaa noudatetaan myös ’Linus and Lucy’ -kappaleessa, jopa samaa sävelkorkeutta, as-duuria, myöten.”
Guaraldi osallistui Melendezin tavoin myös hahmojen ääniin. Paitsi että he olivat sopineet, että aikuisia ei nähtäisi kokonaan, he päättivät myös, että aikuisten äänetkin rekisteröidään vain järjettömäksi kohinaksi. Mutta millaista melua? He kääntyivät Vincen puoleen. Koska hän tarvitsi ilmeikkään inhimillisen mutta sanattoman äänen, hän sovitti ja vääristeli joitakin mykistettyjä pasuunan linjoja, joiden taajuus sopi täydellisesti opettajalle tai muulle satunnaiselle aikuiselle.
Se on nykyään arvostettu ja varmasti sentimentaalinen osa amerikkalaisen kulttuurin sanastoa, yhtä lailla kuin Ozin velho, ja Guaraldin musiikki on määrittänyt ikuisesti sen ainutlaatuista henkeä, samoin kuin Harold Arlenin musiikki Ozissa.
Tiimi jatkoi yli 45 muun animaatiosarjan luomista, ja yksi monia palkintoja, kuten Peabodyt ja Emmyt.
Guaraldi loi Peanuts-jengille monia muitakin sävellyksiä, kuten ”The Great Pumpkin Waltz”. Hän kirjoitti myös kauniin joulustandardin ”Christmastime is Here”, jota hän käytti Peanuts-jengin kanssa ja myös levytti kauniisti albumilleen Vince Guaraldi at Grace Cathedral.
Surettavasti hän kuoli äkillisesti vain 47-vuotiaana. Kyynelehtivä Lee Mendelson ilmoitti pian sen jälkeen, kun suru-uutinen Guaraldin poismenosta oli tullut julki, että hänen musiikkinsa olisi ikuisesti osa jokaista Peanuts-tuotantoa. Ja vaikka mies on ollut poissa jo vuosikymmeniä, hänen ajaton musiikkinsa ja sen sisältämä ilo on yhtä nuorta ja iloista kuin aina ennenkin.
