Elokuvaohjaajat ja -tuottajat yrittivät lisätä elokuviin ääntä 1890-luvulla. Yleensä se oli vain musiikkia alussa tai satunnaisia äänitehosteita siellä sun täällä. Useimmat yritykset päättyivät epäonnistumiseen, koska äänet eivät sopineet yhteen toiminnan kanssa. 1920-luvun lopulla tekniikka vihdoin mahdollisti äänen ja toiminnan saumattoman yhdistämisen. Alan Croslandin katsotaan tehneen ensimmäisen onnistuneen ”puhuvan elokuvan.”
Hiljaiset elokuvat
Virginian yliopiston amerikkalaistutkimuksen laitoksen mukaan elokuvat olivat 1920-luvulla suosittuja, mutta ne eivät olleet yhtä suosittuja kuin muut viihdemuodot, ennen kaikkea siksi, ettei niissä ollut ääniraitoja. Teatterinomistajat yrittivät korjata tätä palkkaamalla eläviä orkestereita istumaan teattereihin ja tuottamaan musiikkia, mutta vasta kun Western Electric loi Vitaphone-äänentoistojärjestelmän – joka mahdollisti äänien tallentamisen vahalevyille – täydelliset ääniraidat integroitiin täysin elokuviin. Ääniraidat tallennettiin levyille, jotka soitettiin, kun elokuva heijastettiin valkokankaalle. Koska projektori ja Vitaphone-järjestelmä käyttivät samaa moottoria, ääniraita voitiin synkronoida elokuvan kanssa. Aluksi äänitettiin vain musiikkia ja äänitehosteita. Myöhemmin lisättiin puhuttua dialogia.
Näkemyksellinen ohjaaja
Kun Warner Brothers lähti esittelemään ensimmäistä Vitaphone-tekniikkaa käyttävää elokuvaansa, he tarvitsivat ohjaajan, joka pystyi käsittelemään odottamattomat mutkatilanteet, joita prosessin aikana saattoi tulla vastaan. Niinpä he valitsivat Alan Croslandin, joka tunnettiin kyvystään tulla toimeen lähes kaikkien kanssa, myös temperamenttisten näyttelijöiden ja epäilevien sijoittajien kanssa. Vaikka Warner Brothersia pidettiin tuohon aikaan ”vanhentuneena” studiona, Crosland suostui ottamaan vastaan haasteen tehdä ensimmäinen elokuva, jossa oli täysin integroitu ääni.
Ensimmäinen puhuva elokuva
Ensimmäisen synkronoidulla ääniraidalla varustetun elokuvan nimi oli ”Don Juan”. Vuonna 1926 julkaistun elokuvan ohjasi Alan Crosland. Elokuva tuotettiin nimenomaan Vitaphone-äänijärjestelmän esittelyä varten. ”Don Juanissa oli synkronoitu musiikki ja äänitehosteet, mutta ei puhuttua dialogia, ja sitä pidettiin kohtalaisena menestyksenä. Silti teatterinomistajat ja monet elokuvatuottajat eivät olleet vakuuttuneita siitä, että yleisö halusi nähdä elokuvia, jotka sisälsivät nauhoitettuja ääniä.
Filmivallankumous
”The Jazz Singer” oli Warner Brotherin toinen Vitaphone-äänentoistojärjestelmällä toteutettu elokuva, ja se oli valtava menestys. Tämä oli Warner Brothersin onni, sillä he olivat panostaneet elokuvaan kaikki jäljellä olevat resurssinsa. Alan Crosland valittiin jälleen ohjaajaksi, ja tällä kertaa ääniraitaan lisättiin jotain uutta – puhuttua dialogia. IMDb:n mukaan elokuva oli ”osittainen talkie”, sillä se sisälsi vain noin 281 puhuttua sanaa. Yleisö kuitenkin piti siitä, ja elokuva tuotti yli 3 miljoonaa dollaria – valtava summa tuohon aikaan. Tämän seurauksena Crosland tuli nopeasti tunnetuksi Hollywoodin kokeneimpana ääniohjaajana.