Kommentti Parashat Vayigash, 1. Mooseksen kirja 44:18 – 47:27
Me kaikki uneksimme. Ja joskus unelmamme toteutuvat. Unelmien toteutuminen on ihana asia, melkein liian hyvä ollakseen totta. Mutta on aikoja, jolloin unelman täyttymys on niin erilainen kuin mitä ajattelimme sen olevan. Kun se lopulta toteutuu, ajat ovat muuttuneet, me olemme muuttuneet, ja niin ovat myös olosuhteet. Tai sitten kyse voi olla vain siitä, ettemme koskaan oikeastaan ymmärtäneet, mistä unelmoimme, emmekä ymmärtäneet unelmiemme kaikkia seurauksia. Todellisuus, kuten käy ilmi, on niin paljon monimutkaisempi kuin se, mistä unelmat on tehty.
Sarah, rakas matriarkkamme, oli toivonut tulevansa äidiksi aivan kuten kuka tahansa muukin vastanaine. Kun se kesti hieman kauemmin, hän rukoili ja itki ja unelmoi. Vuodet kuluivat ja unelma pysyi hänen mukanaan. Kun Jumala toteutti hänen unelmansa niin monen vuoden jälkeen ja Iisak syntyi, hän oli erilainen nainen kuin se, joka hän oli ollut niin monta vuotta aiemmin. Hän ei ollut koskaan uneksinut olevansa vastasyntyneen äiti 90-vuotiaana. Juuri hänen unelmansa täyttymys osoittautui enemmän haasteeksi kuin häämatkaksi. Eikö niin usein olekin niin? Ei sillä, etteikö hän – tai me – haluaisimme olla siunattuja unelman täyttymisestä näin myöhäisessä vaiheessa, on vain niin, että se, mikä olisi voinut olla niin suloista … on pikemminkin katkeransuloista.
Täyttyneet unelmat asettavat usein elämämme aivan uuteen ja odottamattomaan kontekstiin. Kun hänen veljensä kumartuvat hänen eteensä kuin niin monet vehnänkorret, Joosefin nuoruuden unelma on nyt todellisuutta. Mutta se ei ole sellaista kuin hän oli ajatellut sen olevan. Se, mikä niin monta vuotta sitten oli näyttänyt varmalta lupaukselta vallasta ja arvovallasta, on muuttunut täysin uudelleen. Hänen ainoa vehnänkorsi on yhä pystyssä, ja hänen päällensä sysätään taakka huolehtia koko suurperheen toimeentulosta. Ympäröivät vehnänkorret eivät ole niinkään alisteisia hänelle, vaan riippuvaisia hänestä selviytymisensä kannalta.
Jooseph vastaa haasteeseen. Hän luopuu lapsuuden unelmiensa lapsellisesta tulkinnasta ja sen sijaan paneutuu ruokkimaan nälkäisiä tähkäleipiä, jotka ovat nyt ilmestyneet hänen eteensä.
Käsittely käsittämättömän vastuun kanssa, joka yhtäkkiä lankeaa meidän harteillemme, ei ole ainoa haaste, jonka toteutuneet unelmat toisinaan vaativat meitä kohtaamaan.
Unelmiemme toteutuminen paradoksaalisesti vie ne meiltä pois. Kun unelmista tulee todellisuutta, ne eivät ole enää unelmia. Kun oma onni pakottaa meidät siirtymään ylevien toiveiden valtakunnasta todellisuuden arkeen, saatamme laiminlyödä vanhojen unelmiemme korvaamisen uusilla. Liian usein unohdamme, miten unelmoida.
Mutta meidän on aina jatkettava unelmointia. Meidän kannattaa aina elää elämää, jossa on visio, riippumatta siitä, kuinka monta unelmaa on jo toteutunut. Meidän on aina vaalittava vielä toteutumattomia unelmia.
Jooseph jatkoi unelmointia. Hän ei nuorena tiennyt, että hänen unensa ennustivat koko liiton klaanin siirtolaisuutta Egyptin maahan. Mutta kun se toteutui, hän otti sen ja sen haasteet vastaan vaalien samalla uutta unelmaa. Kun hänen loppunsa lähestyy, hän paljastaa sisimmän näyn, joka oli sykkinyt hänen sydämessään.
”Jumala on totisesti lunastava teidät”, hän sanoo veljilleen kuolinvuoteellaan, ”ja hän vie teidät tästä maasta siihen maahan, jonka hän vannoi Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille”. Ja sitten hän lisää: ”Varmistakaa, että otatte luuni täältä”, kun lähdette. Mies, joka lähti Israelin maasta 17-vuotiaana ja toi sitten koko perheensä mukanaan maanpakoon, ruokki aina toivoa paluusta.
Joosefin kohdalla todellisuus oli nopeasti saavuttanut hänen unelmansa, mutta se oli vain luonut pohjan uusille unelmille. Ei ole muuta tietä.