Kuolimatta siitä, mitä olet kuullut, siitä on itse asiassa käyty paljon keskustelua.
Kristinuskon tärkein käsite on Jeesuksen hyväksyminen omaksi pelastajakseen. Kysy kaikilta maailman noin kahdelta miljardilta tunnustavalta kristityltä ja he todennäköisesti ovat samaa mieltä. Yleisesti ollaan yleensä yhtä mieltä myös siitä, että Kristuksen kautta ihmiskunta on jotenkin sovitettu Jumalan kanssa. Tätä kutsutaan sovitukseksi. Se on yksi harvoista selvästi englanninkielisistä teologian sanoista, jotka eivät ole peräisin hepreasta, kreikasta tai latinasta. Se on yhdistelmä sanoista ”yhtä”, kuten ”olla sopusoinnussa”. Jos olet ”yhtä” Jumalan kanssa, sovitat. Sovitus on siis ”ihmisen sovinto Jumalan kanssa Kristuksen uhrikuoleman kautta.”
Mitä paljon vähemmän sovitaan, on se, miten ja miksi tämä saavutetaan. Kristus toi meidät takaisin Jumalan luo, mutta miten? Miksi meidät alun perin erotettiin Jumalasta? Koskeeko Kristuksen sovitustyö Poikaa, Isää vai meitä? Näin tärkeään kysymykseen Raamattu ei oikeastaan anna selkeää vastausta. Toki jokaiselle teorialle voidaan löytää runsaasti tukea eri raamatunkohdista, aivan kuten mille tahansa muullekin teologiselle käsitteelle kristinuskossa.
Mulle tämä on kristinuskon tärkein kysymys: Miten ihmiskunta sovitti itsensä Jumalan kanssa Kristuksen kautta? ”Millään kristillisessä järjestelmässä”, kirjoitti John Wesley, ”ei ole suurempaa merkitystä kuin sovitusopilla”. Se, miten vastaamme tähän kysymykseen, muokkaa perustavanlaatuisesti sitä, miten näemme maailman ja miten elämme elämäämme.
Tässä lyhyessä esseessä esitän viisi teoriaa, jotka ovat muovanneet (lähinnä länsimaista) kristillistä ajattelua. Huomaa, että teorioita on paljon enemmän, ja paljon mustetta on käytetty tämän melko yksinkertaisen mutta uskomattoman monimutkaisen kysymyksen väittelyyn ja kumoamiseen. En yritä muuttaa mieltäsi siihen, mihin minä uskon, mutta toivon, että lukiessasi pohdit harkiten ja rukoillen omia vastauksiasi.
Kristinuskon ensimmäisten tuhannen vuoden ajan useimmat kristityt uskoivat, että Kristus oli lunnas, joka maksettiin Saatanalle vastineeksi siitä, että ihminen vapautettiin synnin orjuudesta. Saatana hallitsi ihmiskuntaa syntiinlankeemuksesta lähtien, ja vain täydellisen viattoman Jeesuksen sielu olisi hyväksyttävä maksu ihmiskunnan paluusta Isän luo. Mutta paholaisen tietämättä Jeesus oli myös Jumala. Niinpä kolmen päivän kuluttua Jeesus lähti helvetistä ja palasi taivaaseen istumaan Isän oikealle puolelle.
Vahvin raamatullinen tuki tälle teorialle, joka tunnetaan nimellä lunnaiden lunastusteoria, tulee Jeesuksen itsensä sanoista: ”Niin kuin Ihmisen Poika ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monien edestä.” – Matt. 20:28 (ks. myös Mark. 10:45 ja 1. Tim. 2:5-6).
Pyhä Gregorius Nyssalainen, joka eli 300-luvulla jKr. ja muokkasi syvällisesti tapaa, jolla yhä edelleen ajattelemme Kolminaisuudesta, kuvasi sitä eräänlaiseksi syötti- ja vaihtoehdoksi. Jumala ”kätkeytyi meidän luontomme verhon alle, jotta niin, niin kuin ahmatut kalat, koukku voisi ahmia alas yhdessä lihan syötin kanssa”. Käytän tässä Greggoryn sanoja osoittaakseni, että tämä ei ollut mikään marginaalinen näkemys. Tämä oli pääasiallinen näkemys sovituksesta, kirkon johtavien ajattelijoiden näkemys.
Ajatus siitä, että Jeesuksen kuolema oli lunnaat paholaiselle, saattaa meistä tuntua hullulta, mutta se ei olekaan niin hullu, jos tarkastellaan kulttuuria, joka sen tuotti. Kuten eräs historioitsija toteaa, myöhäisantiikissa ei ollut harvinaista, että ”ryöstelevät jengit” vaelsivat ympäriinsä ”vangiten matkustajia ja vaatien maksua heidän vapauttamisestaan”. Siellä oli myös hyvin todellinen tunne hyvän ja pahan välisestä kaksinaisuudesta, joka saattaa tuntua hyvin vieraalta nykypäivän päälinjan ja liberaalien protestanttien, ellei peräti nykyajan evankelisten mielestä. Kirjoittaa eräs teologian historioitsija: ”Varhaiskristityt olivat niin tietoisia saatanan innoittaman pahan läpitunkevuudesta (ks. Ilmestyskirja), että he kehittivät voimakkaita dualistisia taipumuksia: Jumala toisella puolella, paholainen toisella, eikä mitään neutraalia maaperää niiden välissä.”
Tämä dualismi on se, mikä huolestuttaa useimpia lunnasteorian arvostelijoita. Eräs kirjoittaja kutsui tuota dualismia vaaralliseksi, koska se ”muun muassa uhkaa itse Jumalan suvereniteettia”. Pohjimmiltaan se tekee Saatanasta joiltakin osin Jumalan vertaisen. Miksi Jumalan pitäisi maksaa Saatanalle mitään? Miksi Hän olisi velkaa Saatanalle?
# 2 – Keskiaikainen näkemys: Kristus sijaiskärsijänä
Näiden kysymysten askarruttamana eräs mies esitti ankaraa kritiikkiä lunnaiden sovituksesta kirjassa, jonka vaikutus tuntuu vielä nykyäänkin. Vuonna 1099 Canterburyn pyhä Anselm kirjoitti Cur Deus Homo eli ”miksi Jumala tuli ihmiseksi”. Se otti lunnaiden lunastusteorian niskoilleen. ”Anselmille”, kirjoittaa eräs historioitsija, ”ajatus siitä, että paholaisen alullepanija, hänen luojansa, voisi koskaan olla hänelle velkaa, oli absurdi. Jumalallisen olennon absoluuttinen vapaus saadaan takaisin, koska Anselmille Jumalalla on oikeus toimia omassa luomakunnassaan juuri niin kuin hän haluaa.”
Tässä teoriassa syntimme loukkaa Jumalan kunniaa. Ja tuo loukkaus ei voi jäädä ilman vastausta, Jumalan kunnia on palautettava. Mutta ihminen, joka on niin paljon pienempi kuin Jumala, ei voi koskaan palauttaa tuota kunniaa omin voimin. ”Velka on täysi, velvollisuus maksaa se, täysi, voima maksaa se, nolla.” Vastaus löytyy siis Kristuksen uhrista: täysin inhimillinen, hän voi sovittaa ihmisen, täysin Jumala, hän voi palauttaa Jumalan kunnian. Tämä on sijaissovitus.”
Anselm kuvaa sitä näin tässä vuoropuhelussa Cur Deus Homosta, jonka hän käy toisen munkin nimeltä Boso kanssa:
Anselm:
Boso: Siitä seuraa.
Anselm: Mutta kenenkään muun kuin ihmisen ei pitäisi tehdä sitä – muuten ihmiskunta ei ole tehnyt tyydytystä.
Boso: Mikään ei voisi olla oikeudenmukaisempaa.
Anselm: … Jos siis kukaan muu kuin Jumala ei voi tehdä sitä eikä kenenkään muun kuin ihmisen pitäisi tehdä sitä, täytyy olla Jumala-ihminen, joka tekee sen.
Boso: Siunattu olkoon Jumala.
Hupaisa sivuseikka: Boso on Anselmin päävastustaja Cur Deus Homossa, joka jatkuvasti erehtyy ja jota Anselm jatkuvasti korjaa. Jotkut ovat hypoteesanneet, että Bozo-klovnin nimi on peräisin siitä.
Jälleen kerran, on tärkeää ymmärtää kulttuuri, jossa Anselm kirjoitti. Suunnilleen samaan aikaan kun Anselm kiteytti teoriaansa siitä, että Jumala vaatii tyydytystä, feodaalijärjestelmä oli syntymässä Eurooppaan myöhäiskeskiajalla. Tässä uudessa järjestelmässä yhteiskunnan järjestys rakentui ajatukselle, että olit jollekin jotakin velkaa. Maata viljelevät surffarit olivat suojelunsa velkaa maata omistaville herroille ja ritareille, jotka olivat lojaalisuutensa velkaa alueelliselle herralle tai hallitsijalle. Järjestysjärjestelmä perustui pikemminkin henkilökohtaisiin (tai ainakin puolipersoonallisiin) suhteisiin kuin tiukkoihin lakeihin. Jos teit jotain väärin, loukkasit yläpuolellasi olevan henkilön kunniaa. Mitä jalompaa henkilöä loukkasit, sitä suurempi oli hyvityksesi oltava.
Jos tämä ajatus Kristuksesta sijaisena kuulostaa sinulle jokseenkin tutulta, se johtuu siitä, että näet kohta, miten se kehittyy.
#3 – Reformoitu näkemys: Kristus vastaanottaa rangaistuksesi
Viisisataa vuotta sen jälkeen, kun Anselm esitti, että Kristuksen sovitustyö oli sijaistekoa, uskonpuhdistuksen ajattelijat, erityisesti Johannes Calvin, menisivät vielä pidemmälle. Heidän mielestään kyse ei ollut siitä, että Jumalan kunniaa olisi loukattu. Kyse oli siitä, että Jumala, maailmankaikkeuden perimmäinen tuomari, ei voi jättää ihmisen syntiä rankaisematta. Mutta kuten Anselmin teoriassa, ihminen on jäänyt niin jälkeen Jumalasta, että hän ei voi mitenkään päästä lähellekään hyvittämään Jumalalle syntejään, vain Jumala voi. Niinpä Kristus tulee maan päälle täysin inhimillisenä ja täysin Jumalana, ottaa vastaan rangaistuksemme, ja Jumalan vaatimus oikeudenmukaisuudesta täyttyy.
Nykyaikainen konservatiivinen teologi kuvaa asiaa näin: ”Isä lähetti ihmisrakkautensa tähden Poikansa (joka tarjosi itsensä vapaaehtoisesti ja ja ilomielin) täyttämään Jumalan oikeudenmukaisuuden, niin että Kristus otti syntisten paikan. Ansaitsemamme rangaistus ja rangaistus langetettiin Jeesuksen Kristuksen niskoille meidän sijastamme, niin että ristissä ilmenee sekä Jumalan pyhyys että rakkaus.”
Tätä kutsutaan Penal Substitutionary -teoriaksi sovituksesta. Sitä termiä Calvin ei tietenkään itse käyttänyt, vaan sitä käytettiin myöhemmin 1800-luvulla. Vaikka tämä teoria oli lujasti kodifioitu kaikkiin protestanttisiin uskontunnustuksiin uskonpuhdistuksen loppuun mennessä, sen jatkokehitys oli suurelta osin reaktio valistukseen. Se on edelleen useimpien evankelikaalien vallitseva näkemys sovituksesta.
Konservatiivisten teologien mukaan todisteita tälle teorialle löytyy sekä Vanhasta että Uudesta testamentista. Vanhassa testamentissa he viittaavat Jesaja 53:een (kärsivän palvelijan kohta) ja 3. Mooseksen kirjassa kuvattuihin erilaisiin eläinuhrijärjestelmiin ja sovituspäivään. Uudessa testamentissa, kuten suuri osa uskonpuhdistuksen luterilaisista perusajatuksista, tukea rangaistuksen korvaamiselle löytyy Paavalin sanoista Roomalaiskirjeessä. He siteeraavat erityisesti Room. 3:21-26, joka kuuluu osittain seuraavasti: ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat jääneet vaille Jumalan kirkkautta; he ovat nyt vanhurskautetut hänen armostaan lahjana sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut sovitusuhriksi (tai sovituspaikaksi) verensä kautta.”
Ero Anselmin sijaissovituksen ja uskonpuhdistuksen rikosoikeudellisen sijaissovituksen välillä on vähäinen mutta tärkeä. Eräs teologi kuvaa sitä näin: ”Teoriassa rangaistus vältetään. Rangaistussubstituutiossa rangaistus absorboidaan.”
Kriitikoiden pääasiallinen vastalause kohdistuu kuitenkin Jumalan luonteeseen, joka molemmissa teorioissa oletetaan. Eräs moderni teologi kuvailee Anselmin Jumalaa ”statusparanoidiksi vallanpitäjäksi, joka oikeudenmukaisuuden varjolla tarkoituksellisesti nöyryyttää ja lapsellistaa ihmisiä”. Edelleen eräs Anselmin aikoihin elänyt ajattelija ja teologi, ranskalainen filosofi ja eetikko Peter Abelard, kirjoitti näin:
Kuinkahan julmalta ja pahalta näyttää, että joku vaatisi viattoman ihmisen verta hinnaksi jostakin, tai että häntä millään tavoin miellyttäisi se, että viaton ihminen surmataan – ja vielä vähemmän se, että Jumala pitäisi Poikansa kuolemaa niin miellyttävänä, että hän sen kautta sovittaisi itsensä koko maailman kanssa?
Abelard kehitti aivan toisenlaisen näkemyksen sovituksesta, ja hänen omaan teoriaansa siirrymme nyt.
#4 – Eettinen näkemys: Kristus esimerkkinä
Huomionarvoista on, että edellä oleva lainaus Abelardilta on peräisin hänen omasta Roomalaiskirjeen kommentaaristaan. Ilmeisesti Abelard päätyi aivan erilaisiin johtopäätöksiin samoista kohdista, joita konservatiivit myöhemmin eksegetoivat rangaistussubstituution tueksi. Hänen ajatuksistaan kehitettiin sovituksen moraalisen vaikutuksen teoria, jossa Kristuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus osoittaa ihmisille rakkauden todellisen luonteen ja kääntää heidät takaisin Jumalan puoleen. Näin ollen risti puhuttelee meitä, mutta sen voima riittää vetämään meidät puoleensa ja sovittamaan – Jumala ei vaadi meiltä mitään transaktiota. Kristuksesta tulee silloin ”pikemminkin esimerkki ihmisen parhaasta kuin ihmisen pahimman kantaja.”
Eräs teologi kuvaa asiaa näin:
Kristuksen työ koostuu ennen kaikkea siitä, että hän osoittaa maailmalle Jumalan rakkauden hämmästyttävän syvyyden synnillistä ihmiskuntaa kohtaan… Jumalassa ei ole mitään luontaista, joka on lepytettävä, ennen kuin hän on halukas antamaan anteeksi ihmiskunnalle. Ongelma on syntisessä, paatuneessa ihmissydämessä, jossa on pelkoa ja tietämättömyyttä Jumalaa kohtaan… Jeesuksen Kristuksen inkarnaation ja kuoleman kautta Jumalan rakkaus loistaa kuin majakka, joka kutsuu ihmiskuntaa luokseen ja yhteyteen.
Ja aivan kuten jokaisella teologilla on raamatunkohta ajatustensa tueksi, niin myös esimerkkiteoreetikoilla (toinen nimitys tälle teorialle on moraalinen esimerkki), erityisesti 1. Piet. 2:22: ”Siihen te olette kutsutut, sillä Kristuskin on kärsinyt teidän edestänne, jättäen teille esimerkin, jotta te seuraisitte hänen jälkiään”, sekä erilaiset Johanneksen kirjeen kohdat (vrt. Joh. 13:13-16 ja Joh. 15:9-17).
Moraalivaikutteisen sovituksen kriitikot väittävät, että parhaimmillaan se ei kuulosta lainkaan sovitukselta ja pahimmillaan ajautuu vaarallisesti muinaiseen pelagianismin harhaoppiin. Pelagius ja hänen seuraajansa 400-luvulla jKr. väittivät pohjimmiltaan, että kristityt voivat pelastua hyvillä teoillaan ilman jumalallista apua (hänen tärkein ja äänekkäin vastustajansa oli pyhä Augustinus).
Mutta yleisemminkin kriitikot sanovat, että moraalisen vaikutuksen teologia ei vastaa kysymykseen: ”Miltä me tarvitsemme pelastusta”? Eräs teologi kuvasi vastauksen puuttumista moraalisen vaikutuksen sovituksesta näin. Kuvittele, että istut turvallisesti laiturilla aurinkotuolissa, kun yhtäkkiä, tyhjästä, mies heittäytyy mereen ja hukkuu. Myöhemmin saat tietää, että hän teki sen, koska hän rakasti sinua. Luultavasti pitäisit miestä hulluna. Mutta jos toisaalta olisit itse hukkumassa mereen, ja mies tulisi pelastamaan sinua, onnistuisi siinä, mutta hukkuisi itse, ymmärtäisit, että kyllä tämä on rakkautta.
Moraalisen vaikutuksen sovituksen elpyminen tuli kuitenkin 1800-luvulla. Tämä tapahtui myös reaktiona valistuksen rationalismille sekä sellaisille liberaaleille aatteille kuin postmillennialismi ja sosiaalinen evankeliumiliike. Kaikki korostivat Jumalan hyvyyttä, Kristuksen eettistä esimerkkiä ja ihmisen kykyä parantaa itseään. Itse asiassa ilmaisu ”Mitä Jeesus tekisi?” syntyi näistä ajatuksista, ja sen popularisoi vuonna 1896 ilmestynyt romaani In His Steps (jälleen 1. Piet. 2:22). Ja kuten suuri osa liberaalista protestanttisesta teologiasta, se hylättiin suurelta osin ensimmäisen maailmansodan seurauksena ja tuhoutui täysin toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Koko ihmiskunnan historian kahden tuhoisimman ja tappavimman konfliktin jälkeen populaariteologia alkoi jälleen kerran korostaa oikeudenmukaista Jumalaa rakkauden Jumalan sijaan.
#5 – Taistelukentänäkymä: Kristus voittajana
Tähän maailmaan, jossa oli jyrkästi erilainen näkemys ihmisluonnosta, saapui lopullinen teoriamme sovituksesta. Vuonna 1930 ruotsalainen teologi Gustaf Aulén julkaisi teoksen Christus Victor (se julkaistiin englanniksi vuotta myöhemmin). Latinasta käännettynä Christus victor tarkoittaa ”Kristus voittajana” tai ”Kristus voittajana”, ja tämä ajatus on Aulénin tämän nimen saaneen teorian ytimessä.
Aulén tulkitsi suurelta osin uudelleen ensimmäisen sovitustutkimuksemme, lunnausteorian. Tuossa teoriassa osoitettu dualismi palaa. Maa ja taivas ovat lukittuneet kosmiseen taisteluun hyvän (Jumala) ja pahan (Saatana) välillä. Kristus lähetettiin taistelemaan pimeyden elementtejä vastaan ja voittamaan ne valtakunnassaan. Me kaikki seisomme keskellä kosmista sota-aluetta.
Uusi testamentti kutsuu useissa kohdissa Saatanaa tämän maan hallitsijaksi, ja ”kaikessa, mitä Jeesus käsitteli, keskityttiin tämän valtakunnan kukistamiseen, saatanan kaappaaman maailman takaisin ottamiseen ja sen laillisten sijaishallitsijoiden – ihmisten – palauttamiseen asemaansa maan vartijoina”, kirjoittaa eräs teologi. Lisäksi kannattajat viittaavat moniin motiiveihin, joita esiintyy eri kohdissa koko Uudessa testamentissa, kuten Saatanan ja hänen demonisten joukkojensa valtaan (esimerkki: Luuk. 13:10-16) ja orjuuteemme synnille (Joh. 8:34). Puhumattakaan kirjaimellisesti koko Ilmestyskirjasta, jossa lopunajat esitetään lopullisena ja lopullisena taisteluna hyvän ja pahan välillä.
Tämä näkemys sovituksesta on jyrkässä ristiriidassa muiden näkemysten kanssa, sillä siinä korostetaan Kristuksen kosmista merkitystä henkilökohtaisen pelastuksen merkityksen sijaan. ”Meidät on sovitettu, koska kosmos on sovitettu. Koska kapinalliset voimat on pantu paikoilleen, meidät voidaan esittää ’pyhinä ja nuhteettomina’ Jumalan edessä.”
Sen lisäksi, että samaa kritiikkiä esitetään lunnausteorian dualismista (Saatanan rinnastaminen Jumalaan), tämän teorian polttavin kysymys ei ole miksi, vaan miten? Miten Kristus voitti Saatanan ristin kautta? Mikä ristissä oli sellaista, joka voitti kaikki pahan elementit koko maailmankaikkeudessa? Ja edelleen, jos meidät on vapautettu pahasta ja synnistä, miksi sitten teemme jatkuvasti syntiä? Eräs kriitikko kirjoittaa, että tämä teoria, kuten lunnausteoria, hajoaa, kun sitä painostetaan liikaa yksityiskohtiin.
Pitäisikö meidän painostaa liikaa yksityiskohtiin?
Ollaksemme reiluja, useimmilla, ellei kaikilla, näistä teorioista on taipumus hajota, kun niitä painostetaan liikaa. Mikään teoria sovituksesta ei vaikuta täydelliseltä tai ehdottoman oikealta, ainakaan inhimillisen ymmärryksen mukaan. Itse asiassa useimmat teologit, jotka äänekkäästi kannattavat jotakin teoriaa, myöntävät helposti, että muilla teorioilla on jonkin verran paikkansa. Esimerkiksi eräs eteläbaptistien teologi, joka tukee kiihkeästi rangaistuksen korvaamista, ei kiellä Kristuksen ristillä saavuttaman voiton kosmista merkitystä eikä Jeesuksen merkitystä eettisenä mallina koko ihmiskunnalle.
Mutta ei, mielestäni meidän ei pitäisi lakata painostamasta yksityiskohtia. Meidän ei pitäisi lakata esittämästä kysymyksiä tai kaivamasta vastauksia tähän, kristinuskon tärkeimpään kysymykseen. Näin tehdessämme tulemme uskoakseni lähemmäs Jumalaa, Kristuksen kautta, Pyhän Hengen kautta. Tiedän, että monille liberaalimmissa kirkoissa ajatus rangaistuksen korvaamisesta on täysin vastenmielinen. Myönnän, että löysin Jeesuksen ja hyväksyin hänet pelastajakseni juuri liberaalimman teologian kautta. Jos rangaistuksen korvaaminen olisi ainoa vastaus kysymykseemme, olisin luultavasti hylännyt Kristuksen jo kauan sitten, kuten oletan monien tehneen.
Mutta se ei ole ainoa vastaus. Kirjoitan tätä pääsiäissunnuntaina 2020. Kun pohdin kaikkia mahdollisia teorioita sovituksesta (ja myönnän jälleen kerran, että niitä on enemmänkin, joita ei ole käsitelty tässä), olen kunnioituksesta ristin voimaa ja Kristuksen sovitustyötä kohtaan. Sillä huolimatta tai itse asiassa juuri sen salaperäisyydestä, tästä keskustelusta ja näistä loputtomista kysymyksistä huolimatta ihmiset löytävät edelleen vastauksen, kuten he ovat tehneet jo kahden tuhannen vuoden ajan, Jeesuksesta.
Huomautus lukijalle: Olen tarkoituksella jättänyt mainitsematta siteerattujen teologien ja kirjailijoiden nimet – lukuun ottamatta tärkeimpiä muistamisen arvoisia – lukemisen helpottamiseksi. Suurin osa siteeratuista lainauksista on peräisin kahdesta kirjasta: The Nature of Atonement: Four Views edited by James Beilby and Paul Eddy, InterVarsity Press, 2009, ja Atonement Theories: A Way Through the Maze by Ben Pugh, Cascade Books, 2014. Jos joku kaipaa sivunumeroa tai muuta, laittakaa minulle viestiä, niin etsin sen muistiinpanoistani. Lisäksi kaikki käännökset ovat Raamatun Uudesta tarkistetusta standardiversiosta.