Lyhyt paastonajan historia

Varhaisin maininta paastosta kirkon historiassa on peräisin Nikean konsiilista vuodelta 325 jKr. Nikean konsiili tunnetaan parhaiten uskontunnustuksesta – ”Nikean uskontunnustuksesta” – joka lausutaan edelleen useimmissa seurakunnissa joka sunnuntai heti saarnan jälkeen. Konsiili antoi kuitenkin myös kaksikymmentä käytännön kaanonia, jotka käsittelivät kirkon elämän eri näkökohtia, ja viidennessä näistä kaanoneista puhutaan paastosta.

Sana, jota käytetään paastosta tässä viidennessä kaanonissa, on tessarakonta (alkuperäisessä kreikankielessä), joka tarkoittaa ”neljääkymmentä”. Ensimmäistä kertaa kirjatun historian aikana mainitaan, että tämä pääsiäiseen valmistautumisen aika kestää neljäkymmentä päivää. Paljon aikaisemmin kristityt olivat ottaneet käyttöön pääsiäissunnuntain Kristuksen ylösnousemuksen juhlistamiseksi. Pian sen jälkeen eri kristilliset yhteisöt olivat ottaneet käyttöön kaksi- tai kolmipäiväisen valmistautumisjakson, jonka aikana muistettiin erityisesti Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ja joka on nykyään paastonajan ”pyhä viikko”. Ensimmäinen maininta neljäkymmentä päivää kestävästä valmistelujaksosta on kuitenkin peräisin tästä Nikean viidennestä kaanonista.

Ajan pituus otettiin käyttöön jäljitelläkseen niitä neljääkymmentä päivää, jotka Jeesus vietti autiomaassa julkisen palvelutyönsä alussa:

Silloin Henki vei Jeesuksen erämaahan paholaisen kiusattavaksi. Hän paastosi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja oli sen jälkeen nälissään. (Matt. 4:1-2)

Monissa kielissä paastoa tarkoittava sana merkitsee ’neljäkymmentä’: Quaresima juontuu italiaksi sanasta quaranta (neljäkymmentä); Cuaresma tulee espanjaksi sanasta cuarenta; Carême juontuu ranskaksi sanasta ’quarante’. Englanninkielisellä sanalla ”Lent” on toinen, hyvin kaunis johdannainen. Se tulee anglosaksisesta (varhaisenglannin) sanasta, joka tarkoittaa ”pidentää”. Paastonaika osuu aikaan, jolloin tunnit tai päiväaika ”pitenee” kevään lähestyessä, ja niinpä se on aikaa, jolloin mekin voimme ”pidentyä” hengellisesti, jolloin voimme venyä ja kasvaa Hengessä.

Meidän ei siis pitäisi korostaa liikaa omia ponnistuksiamme. Aivan kuten auringon ajateltiin tekevän työtä päivien ’pidentämiseksi’ alkukevään aikana, niin aurinko – Jumalan lämmön ja valon merkityksessä – tekee tämän työn meidän ’pidentyessämme’ ja kasvaessamme Kristuksessa. Englannin kielessä meillä onkin kaunis leikki sanoilla ’sun’ ja ’son’, jotka lausutaan identtisesti. Aivan kuten auringon nähtiin tekevän työtä ”pidentääkseen” päiviä keväällä, niin Jumalan Poika, Jeesus Kristus, tekee työtä ”pidentääkseen” meidän hengellisessä kasvussamme. Tämä kuva lohduttaa meitä kiireisessä nykymaailmassa, jossa hyperaktiivisuudesta voi tulla normi. Paastonaikana tehtävämme on tehdä yhteistyötä Jumalan armon ja aloitteiden kanssa, tavallaan rentoutua Jumalan läsnäolossa sen sijaan, että pakottaisimme tahtia omilla ponnisteluillamme.

Kirjoitukset ja alkukirkko ehdottivat erilaisia tapoja, joilla tämä ”pidentyminen” voisi tapahtua, erilaisia tapoja, joilla voimme tehdä yhteistyötä Jumalan armon kanssa. Juuri mainitussa Matteuksen evankeliumin 4. luvun kohdassa korostetaan paaston merkitystä. Nikean kirkolliskokouksen kaanonissa 5 korostettiin pikemminkin anteeksiannon ja sopusoinnun merkitystä kristillisen yhteisön sisällä. Niinpä synodi (paikallinen kirkolliskokous) oli pidettävä ”ennen paastonaikaa, jotta Jumalalle tarjottu lahja olisi tahraton, kun kaikki pikkumaisuus on jätetty syrjään”. Erilaiset muutkin paastonajan piirteet tulivat mukaan, kuten tulemme näkemään.

Paastonaika on hyvin ekumeeninen. Nikean konsiilin aikaan kirkko oli vielä yhtenäinen, itä ja länsi. Olemme kauan ennen kirkon surullista jakautumista katolilaisiin ja ortodokseihin, joka tapahtui yhdellätoista vuosisadalla. Nikean kirkolliskokous kuuluikin pääasiassa itäiseen kirkkoon: kaupunki sijaitsee nykyisessä Turkissa. Useimmat protestanttiset kirkot tunnustavat ensimmäisten kirkolliskokousten auktoriteetin ja siten ainakin hiljaisesti Nikean kaanonit. Englannin kirkon kolmekymmentäyhdeksän artiklan 21 artiklassa, sellaisena kuin se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1563, todetaan nimenomaisesti, että Nikean kirkolliskokousta on kunnioitettava. Paastonaikaa pitäessään kristityt voivat siis juhlia uskonsa itäisiä juuria. He voivat myös iloita siitä, että huolimatta edelleen vallitsevista surullisista erimielisyyksistä heidän välillään vallitsee perustavanlaatuinen yhtenäisyys. Kristityt ovat paljon enemmän yhdistyneet kuin jakautuneet.

On tärkeää muistaa, että paastonaika on iloista aikaa. Paastonaikaisen messun ensimmäinen esipuhe tuo asian hyvin tyylikkäästi esille:

Joka vuosi annat meille tämän iloisen kauden
jolloin valmistaudumme juhlimaan pääsiäissalaisuutta
mieleltään ja sydämeltään uudistuneina.
Lahjotat meille rakkaudellisen kunnioituksen hengen sinua, Isäämme, kohtaan
ja vapaaehtoisen lähimmäisen palvelemisen hengen.
Muistellessamme niitä suuria tapahtumia, jotka antoivat meille uuden elämän Kristuksessa,
te saatatte meissä täydelliseksi Poikanne kuvan.

Ei ehkä ole tarpeellista korostaa tätä paastonajan iloista puolta, mutta iäkkäämmät keskuudessamme muistavat ehkä negatiivisemman painotuksen. Koulupoikina meitä kehotettiin luopumaan makeisista paaston aikana, ja helmi- ja maaliskuu olivat muutenkin varsin synkkää aikaa. Erilaiset nautinnot, kuten elokuvien katselu, peruttiin. Jonkinlainen askeettisuus on tietysti tärkeää, mutta on olennaista sijoittaa kuri oikeaan ja myönteiseen yhteyteen: puhdistumiseen, jotta voimme ottaa Jumalan lahjat vastaan täydellisemmin.

Tätä paastonajan kaksitahoista ulottuvuutta – iloa ja valmistautumista – käsitellään tarkemmin Vatikaanin II kirkolliskokouksen liturgia-asetuksessa (Sacrosanctum concilium, 109-10). Kohta on syytä lainata kokonaisuudessaan:

109. Paastonaika on luonteeltaan kaksitahoinen: ensisijaisesti muistuttamalla tai valmistautumalla kasteeseen ja katumuksella se valmistaa uskovia, jotka kuuntelevat ahkerammin Jumalan sanaa ja omistautuvat rukoukseen, juhlimaan pääsiäissalaisuutta. Tätä kaksitahoista luonnetta on korostettava sekä liturgiassa että liturgisessa katekeesissa. Näin ollen:
a) Paastonajan liturgialle ominaisia kastepiirteitä on hyödynnettävä enemmän; jotkin niistä, jotka kukoistivat menneinä aikoina, on palautettava niin kuin hyvältä näyttää.
b) Sama koskee katumuksellisia elementtejä. Opetuksen osalta on tärkeää painaa uskovien mieleen paitsi synnin sosiaaliset seuraukset myös se katumuksen hyveen ydin, joka johtaa synnin inhoamiseen rikoksena Jumalaa vastaan; kirkon roolia katumusharjoituksissa ei saa ohittaa, ja kansaa on kehotettava rukoilemaan syntisten puolesta.
110. Paastonaikana katumuksen ei pitäisi olla vain sisäistä ja yksilöllistä, vaan myös ulkoista ja sosiaalista. Katumuksen harjoittamista on edistettävä sellaisilla tavoilla, jotka ovat mahdollisia omana aikanamme ja eri alueilla, ja uskovien olosuhteiden mukaan; sitä on kannustettava art. 22 .
Pääsiäispaasto on kuitenkin pidettävä pyhänä. Se vietettäköön kaikkialla pitkäperjantaina ja jatkukoon mahdollisuuksien mukaan koko pyhän lauantain ajan, jotta ylösnousemussunnuntain ilot voidaan saavuttaa kohotettuna ja kirkkaalla mielellä.

Nikaian konsiili vuonna 325 ja Vatikaanin toinen kirkolliskokous voidaan nähdä paastonajan historian kahtena napana: Nikeassa tunnustettiin sen olemassaolo, kun taas Vatikaanin II kirkolliskokous vahvisti sen merkityksen. Näiden kahden konsiilin välisenä kuudentoista vuosisadan aikana kristittyjen tapa viettää paastonaikaa on kehittynyt monin tavoin.

Varhaisessa vaiheessa paastonajan viimeisestä viikosta – ”pyhästä viikosta” – tuli selkeä, ja se keskittyi Kristuksen maanpäällisen elämän viimeisiin päiviin, joita seurasi hänen ylösnousemuksensa. Tämä oli ilmiselvää kehitystä sikäli, että viikko liittyi evankeliumikirjoittajien ehdottamaan yleiseen kronologiaan (tutkijat kiistelevät tarkasta kronologiasta). ”Viikko” alkaa palmusunnuntailla, jolla muistetaan Jeesuksen Jerusalemiin tuloa (Matt. 21:1-9; Mark. 11:1-10; Luuk. 19:21-38; Joh. 12:12-18). Siitä siirrytään ”viimeiseen ehtoolliseen” hänen opetuslastensa kanssa suurtorstaina – ”Maundy” tulee latinan mandatum-sanasta, joka tarkoittaa käskyä, Kristuksen kehotuksesta: ”Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niin kuin minä olen teitä rakastanut” (Joh. 13,34) – ja hänen rukoukseensa Getsemanen puutarhassa, jota seurasi hänen pidättämisensä ja oikeudenkäynnin alkaminen. Pitkäperjantaina – joka on ”hyvä” siinä mielessä, että se on päivä, jolloin lunastuksemme toteutuu – muistellaan Kristuksen kärsimyksen katkeria yksityiskohtia: hänen ruoskimistaan ja orjantappuroilla kruunaamistaan, hänen tuomitsemistaan Pontius Pilatuksen toimesta, hänen matkaansa Golgatalle, hänen kuolemaansa ristillä ja hänen hautaamistaan. Pääsiäislauantaina muistellaan hiljaa Kristuksen aikaa haudassa, ja pääsiäissunnuntaina iloitaan hänen ylösnousemuksestaan ”kolmantena päivänä” – ”kolmantena” siinä mielessä, että perjantai, lauantai ja sunnuntai lasketaan mukaan.

Pitkän paastonajan alkupuolella pyrittiin suoremmin eläytymään Kristuksen neljäänkymmeneen päivään erämaassa, jolloin kristityt saivat sopivasti aikaa hiljaisuuteen, rukoukseen ja puhdistumiseen. Jumalanpalveluksen muodostavat psalmit ja raamatunluvut – seitsemän ”tuntia”: Matins (aamurukous), Laudes (ylistys), Terce (kolmas tunti auringonnousun jälkeen), Sext (kuudes tunti), None (yhdeksäs tunti), Vesper (iltarukous) ja Compline (loppurukous) – valittiin siten, että ne sopivat yhteen tämän ”paastonajan” hengen kanssa. Pyhän viikon aikana luetut tekstit noudattivat tarkasti evankeliumeissa esitettyä tarinaa yhdessä Vanhan testamentin ja Uuden testamentin muiden osien sopivien lukukappaleiden kanssa. Erityisen huomionarvoisia ovat neljä ”kärsivän palvelijan laulua” Jesajan kirjasta (42:1-9, 49:1-7, 50:4-9 ja 52:13-53:12), jotka ovat maanantain, tiistain, keskiviikon ja perjantain ensimmäiset lukukappaleet tämän viikon maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja perjantaina pidettävissä messuissa.

Pappien ja muiden juhlijoiden liturgisissa jumalanpalveluksissa käyttämiin pukineisiin tuli myös valita sopivat värit. Paastonaikana vallitsee violetti väri, joka merkitsee sekä katumusta että toivoa; pitkäperjantaina valitaan punainen väri, joka merkitsee Kristuksen verenvuodatusta ja hänen marttyyrikuolemaansa; kun taas suurtorstain sekä pääsiäisvigilian ja itse pääsiäisen väriksi valitaan valkoinen väri, jolla juhlistetaan Kristuksen voittoa. Näissä väreissä kiinnitetään asianmukaista huomiota liturgian ja ihmiselämän näkyviin ja herkkiin ulottuvuuksiin.

Monet nykyisen paastonajan liturgian yksityiskohdista – mukaan lukien englannin ja muiden kansankielisten kielten käyttö latinan sijasta – ovat syntyneet Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen aloittamien uudistusten ansiosta, mistä voimme olla todella kiitollisia. Pyhän viikon liturgian uudistus oli kuitenkin suurelta osin paavi Pius XII:n työtä Vatikaanin II kirkolliskokousta edeltäneellä vuosikymmenellä. Toinen viimeaikainen palautus alkukirkosta on katekumeenien vastaanottaminen kirkkoon suurtorstaina, joka viimeisen ehtoollisen juhlapäivänä on erityisen sopiva päivä katekumeeneille ottaa ehtoollinen (eukaristia) vastaan ensimmäistä kertaa. Minulle oli hieno tilaisuus, kun Malesiassa opettamisen aikana minulla oli etuoikeus olla todistamassa noin sadan aikuisen katekumeenin vastaanottamista ja heidän ensimmäistä ehtoollisvastaanottoaan suurtorstain liturgian aikana Pyhän Fransiskus Xavierin seurakuntakirkossa Petaling Jayassa.

Vatikaani II yhdisti nimenomaisesti katekumenaatin ja paastonajan. Voimme siis sopivasti päättää tämän lyhyen paastonajan historian lainaamalla neuvoston lähetystoimintaa koskevasta dekretistä:

On toivottavaa, että paasto- ja pääsiäisaikojen liturgia palautetaan sellaiseksi, että katekumeenien sydämet ovat valmiit juhlimaan pääsiäisen mysteeriä, jonka juhlallisissa seremonioissa he syntyvät uudelleen Kristukselle kasteen kautta.
Mutta tästä kristillisestä initiaatiosta katekumeenissa ei pitäisi huolehtia vain katekumeenien tai pappien, vaan koko uskovien yhteisön, jotta katekumeenit tuntisivat heti alusta alkaen kuuluvansa Jumalan kansaan. Ja koska kirkon elämä on apostolinen, myös katekumeenien on opittava osallistumaan vilpittömästi evankeliumin levittämiseen ja kirkon rakentamiseen elämänsä todistuksella ja uskonsa tunnustamisella. (Ad gentes, 14).

Norman Tanner SJ opettaa kirkkohistoriaa paavillisessa Gregoriaanisessa yliopistossa Roomassa.

Paavillinen Gregoriaaninen yliopisto