Tällä klassikkoalbumilla R&B:n piinattu runoilija käsitteli muun muassa rasismia, ekologiaa, sotaa ja huumeiden väärinkäyttöä. Gaye tuskin oli tällä tavoin poikkeusyksilö. Hänen ympärillään muut soul- ja R&B-artistit ottivat protestilaulujen viestikapulan rockilta ja käsittelivät musiikissaan uusia ja entistäkin kiireellisempiä huolenaiheita. (Taloudellinen epätasa-arvo oli yksi tärkeä aihe: Kuusikymmenluvun lopulla neljä kymmenestä mustasta amerikkalaisesta oli köyhyysrajan alapuolella). Tässä on kierros siitä, miten musta musiikki käsitteli tuon ajan hyvin todellista ja yhä epätoivoisempaa amerikkalaista verilöylyä.
Löydä tämä soittolista Spotifysta täältä.
Stevie Wonder, ”Living for the City” (1973)
Aloittaessaan pehmeillä, mutta aavistuttavilla sähköpianon soinnuilla Wonderin tarinallinen laulu on vanhan koulukunnan protestimusiikkia: Mississippiläinen poika, joka kuuluu perheeseen, joka on uppoutunut vaikeuksiin, uskaltautuu urbaaniin viidakkoon vain päätyäkseen vankilaan rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Sovittamalla kappaleen jylhään, kiireelliseen funkiin, elokuvamaisella dialogilla ja riemukkailla syntetisaattoreilla Wonder muokkasi ajankohtaisen tyylilajin omaksi kuvakseen. Varmista, että tutustut alkuperäiseen, seitsemänminuuttiseen versioon Innervisions-levyllä, jonka lopussa Wonder luopuu kerronnasta ja puhuu suoraan kuulijalle: ”This place is cruel, nowhere could be much colder/If we don’t change, the world will soon be over.”
Curtis Mayfield, ”Future Shock” (1973)
Hetkestä lähtien, jolloin hän jätti Impressions-yhtyeen ja lähti omille teilleen, Mayfield käsitteli sekä kaupunkien sisäisiä painajaisia (”Pusherman”) että pyrkimyksiä (”Miss Black America”). Kunnianhimoisena levytyksen tekijänä hän kätki nämä tunteet usein upeasti sovitettuun orkestraaliseen souliin. Mutta tässä Back to the Worldin kappaleessa mikään määrä jousia ja räjähtäviä torvia ei voi peittää Mayfieldin äänessä olevaa tuskaista kipua, kun hän panee merkille soppajonot ja ”huumeet kadulla”. Hänen kaksoisraitainen falsettinsa ja wah-wah-kitaransa ovat katkeransuloinen avunhuuto yhä ahdistuneemmassa maisemassa. Yksi hänen parenteistaan – ”We got to stop all men/From messing up the land/When won’t we understand/This is our last and only chance” – vihjaa myös, kaukonäköisesti, ilmastonmuutoksen tuhoon.
Marvin Gaye, ”Cloud Nine” (1969)
Kaksi vuotta ennen What’s Going Onia Gaye koetteli yhteiskuntatietoisuuden vesiä tällä versiolla Temptationsin edellisvuoden psykedeelis-soul-hitistä. Gaye ei tehnyt kappaleesta täysin omaa kappalettaan, mutta hän liittyi selvästi mielikuviin slummissa kasvavasta suurperheestä, jolla on vähän ruokaa ja vähän pakosuunnitelmaa. Cover-versio tuntuu nyt tärkeältä askeleelta matkalla hänen omien tunteidensa ilmaisemiseen What’s Going On -kappaleella.
The O’Jays, ”For the Love of Money” (1973)
Anthony Jacksonin kupliva vedenalainen bassolinja, joka on yksi tuon aikakauden helpoimmin tunnistettavia koukkuja, tuo mieleen yläluokkaiset diskot ja niihin liittyvän rahakkaan elämäntavan. Seuraavat seitsemän minuuttia O’Jays jatkaa tätä tunnelmaa tuomitsemalla taloudellisen ahneuden pahan vaikutuksen (”People will steal from their mother/People will rob their own brother”). Tuottajat Kenny Gamble ja Leon Huff eivät anna grooven laulaessaan joskus kuulostaa saarnaajilta, jotka riffaavat teemaa, vaan tuottajat Kenny Gamble ja Leon Huff eivät anna grooven laantua seitsemän soisen minuutin aikana: Voit tanssia ja paheksua kapitalismia samaan aikaan.
Bill Withers, ”Another Day to Run” (1972)
Kotimaisempi ja musiikillisesti monimutkaisempi kuin hänen helmensä ”Lean on Me” ja ”Ain’t No Sunshine”, tämä Withersin syvä raita asettaa hänen äänensä uupumuksen aivan uuteen, rytmikkäämpään yhteyteen. Samalla kun hän maalaa muotokuvan runnellusta yhteiskunnasta (”Kauniit naiset seisovat jonossa odottamassa tarkastusta / rähjäiset vanhat miehet juovat viiniä yrittäen hukuttaa hylkäämisen”), Withers muuttuu joka säkeistöllä närkästyneemmäksi ja jännittyneemmäksi. Jopa wah-wah-kitarat (jotka ovat tälle genrelle yhtä tärkeitä kuin mandoliini bluegrassille) kuulostavat kappaleen edetessä yhä epävakaammilta. ”Another Day to Run” voi olla säyseä, mutta se ei löydä mitään, edes toivoa, johon nojata.
Billy Paul, ”Am I Black Enough for You” (1972)
Paulin merkkihitti oli hänen pettämislaulunsa ”Me and Mrs. Jones”, elegantti pätkä illallisklubisoulia, joka oli yhtä viettelevä kuin kertojansa. Mutta kappale ei valmistanut ketään sen vauhdikkaampaan ja itsevarmempaan jatko-osaan. ”Am I Black Enough for You” oli kovaääninen ja ylpeä, ja sen positiivinen ja ennakoiva viesti oli yhtä hellittämätön kuin Gamblen ja Huffin portteja rynnistävä tuotanto. Groove tuo mieleen Stevie Wonderin ”Superstitionin” – mutta rikkoo myös oman tiensä.
Gladys Knight and the Pips, ”This Child Needs Its Father” (1973)
Knight teki maineensa sarjalla koskettavia, usein surumielisiä sinkkuja – ”Midnight Train to Georgia”, ”Neither One of Us (Wants to Be the First to Say Goodbye)” -, jotka ottivat kaiken hyödyn irti hänen lämminsävyisestä, rakeisesta äänestään. Knight kuulostaa haavoittuneemmalta ja ahdistuneemmalta kuin normaalisti, ja hän eläytyy täysin kumppaninsa paluuta anelevan yksinhuoltajaäidin rooliin: ”Yritän tehdä parhaani/But I refuse to let this baby hold another man”, hän valittaa. Kappaleen taustalla oli yksinhuoltajatalouksien yleistyminen 70-luvulla, ja niiden määrä kaksinkertaistui 80-luvun alkuun mennessä.
Ohio Players, ”What’s Going On” (1974)
Merkkinä siitä, miten syvästi Gayen kappale vaikutti poppiin heti ilmestymisensä jälkeen, Ohio Players – joka tavallisesti antautui ”Fire”- ja ”Love Rollercoaster”-biisien kaltaisille kiihottaville funk-hiteille – vyörytti lämpimän, kunnioitusta herättäneen coverin kappaleesta vuosi Gayen oman kappaleen jälkeen. Jos Gayen versio tuntui henkilökohtaiselta ja intiimiltä, Ohio Playersin versio teki kappaleesta moniäänisen julistuksen yhteishengestä, ja se oli myös raskaampi backbeatilla. Heidän ”What’s Going On” -kappaleensa oli kunnianosoitus sekä Gayelle että musiikin parantavalle voimalle, varsinkin tuohon aikaan.
Nina Simone, ”The Pusher” (1974)
Klassisen rockin kärkiporukat tuntevat tämän biisin, jonka on kirjoittanut lauluntekijä ja näyttelijä Hoyt Axton (”Gremlins”), Steppenwolfin versiosta, joka soi elokuvan ”Helppo ratsastaja” huumeiden salakuljetusta käsittelevän avauskohtauksen aikana. Simone hidasti kappaleen vihaiseksi ja sylkäisi sanat ulos, mikä teki sen kovien huumeiden välittäjää vastaan suunnatusta hyökkäyksestä entistäkin paheksuvamman. Simone tulkitsi tuona aikana useita pop- ja rock-kappaleita Beatlesista ja Dylanista Bee Geesiin, mutta harva oli yhtä oikeudenmukainen ja närkästynyt kuin tämä kappale, erityisesti se hetki, jolloin hän valittaa: ”The pusher is a monsta!”.
Diana Ross, ”Strange Fruit” (1972)
Ensimmäisessä pääroolissaan, Billie Holidayn roolissa elokuvassa Lady Sings the Blues, Ross suoriutui hyvin sekä näyttelijänä että Holidayn jazzpainotteisen materiaalin tulkitsijana. Elokuvan ilmestyessä ihmiset olivat jo alkaneet unohtaa ”Strange Fruitin”, etelävaltioiden lynkkauksesta kertovan räikeän laulun, jonka Holiday oli tehnyt uudeksi amerikkalaiseksi klassikoksi 30-luvun lopulla. Rossin coverissa luodaan uudelleen alkuperäisen äänitteen aavemaisen hiljainen sovitus, ja Ross ponnistaa mukavuusalueensa ulkopuolelle tarttumalla Holidayn huojuvaan fraseeraukseen.
Sly and the Family Stone, ”Babies Makin’ Babies” (1973)
Enemmänkin jammailu kuin pidennetty sosiaalis-taloudellinen tutkielma ei-toivotuista teiniraskauksista, tämä raita Freshiltä, Slyn viimeiseltä loistavalta albumilta, löytää hänet enimmäkseen riffailemassa sanoituksellisesti otsikkolauseen päälle. On silti hienoa kuulla Slyn ja hänen bändinsä – johon kuuluivat edelleen hänen veljensä Freddie kitaristina, Rose-sisko kosketinsoittimissa ja trumpetisti Cynthia Robinson – vampingia, ja kappaleen levoton tunnelma heijastaa tuon ajan tunnelmaa.
The Spinners, ”Ghetto Child” (1973)
Nämä michiganilaiset pop-soulin mestarit eivät yleensä olleet tunnettuja sosiaalisesti tiedostavista lauluistaan, mutta he tekivät poikkeuksen tällä tarinalla teini-ikäisestä karkurista, joka lähtee kaupungista, joka on ”täynnä ahdasmielisyyttä ja vihaa”, muttei koskaan löydä uutta kotia. Tuottaja Thom Bell, Philly Soul -soundin keulahahmo, työskentelee heidän takanaan tuttuun tapaansa sulavasti. Niin myrskyisä kuin sen tarina onkin, kappale – ja yhteislaulajat Philippé Wynne ja Henry Fambrough – liukuvat vaivattomasti myrskyisillä vesillä.
