Kahden viime vuosikymmenen kuuluisimman puolalaiselokuvan avauskohtauksessa ahdistunut, epätoivoinen ihmisjoukko kävelee sillalle kävellen, polkupyörillä ratsastaen, hevosia johdattaen ja säkkejä kantaen. Heidän suureksi yllätyksekseen he näkevät toisen, vastakkaisesta suunnasta tulevan joukon levottomia ja epätoivoisia ihmisiä, jotka kulkevat heitä kohti. ”Ihmiset, mitä teette?!” yksi mies huutaa. ”Kääntykää takaisin! Saksalaiset ovat takanamme!” Mutta toiselta puolelta joku toinen huutaa: ”Neuvostoliittolaiset hyökkäsivät kimppuumme aamunkoitteessa!” Ja molemmat osapuolet jatkavat kävelyä. Syntyy yleinen sekasorto.
Kohtaus sijoittuu 17. syyskuuta 1939, jolloin Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan; saksalaiset olivat hyökänneet kaksi ja puoli viikkoa aiemmin. Elokuva on Katyn. Ohjaaja, edesmennyt Andrzej Wajda, oli jo pitkään halunnut kuvata tuon kohtauksen sillalla, visuaalisena esityksenä siitä, mitä koko maalle tapahtui vuonna 1939, kun Puola joutui kahden hyökkäävän armeijan väliin, joiden diktaattorit olivat yhdessä sopineet pyyhkivänsä Puolan pois kartalta.
Jopa tuon yhteisen hyökkäyksen ollessa käynnissä molemmat diktaattorit valehtelivat jo siitä. Sopimus uuden saksalais-neuvostoliittolaisen rajan luomisesta keskelle Puolaa sekä Liettuan, Latvian, Viron ja Suomen liittämisestä ”Neuvostoliiton etupiiriin” oli osa Molotovin-Ribbentropin sopimuksen, Hitlerin ja Stalinin 23. elokuuta allekirjoittaman hyökkäämättömyyssopimuksen, salaista pöytäkirjaa. Salainen pöytäkirja löytyi natsien arkistoista sodan jälkeen, vaikka Neuvostoliitto jatkoi sen olemassaolon kieltämistä vuosikymmeniä.
Kumpikin osapuoli tehtaili myös omia erityisiä valheita. Saksalaiset sponsoroivat kokonaisen valeoperaation, johon osallistui väärennettyjä puolalaisia sotilaita – puolalaisiin univormuihin pukeutuneita SS-upseereita – jotka tekivät järjestetyn hyökkäyksen saksalaista radioasemaa vastaan ja lähettivät saksalaisvastaisia viestejä. Amerikkalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat kutsuttiin paikalle ja heille näytettiin ruumiita, jotka todellisuudessa kuuluivat vangeille, jotka oli murhattu erityisesti tätä tilaisuutta varten. Tämä ”rikos” ja muutamat muut lavastetut ”hyökkäykset” muodostivat Hitlerin virallisen tekosyyn Puolaan hyökkäämiselle. Elokuun 22. päivänä hän käski kenraaliensa olla huolehtimatta operaation laillisuudesta: ”Annan propagandistisen casus belli -perusteen. Sen uskottavuudella ei ole merkitystä. Voittajalta ei kysytä, kertoiko hän totuuden.”
Lisää tältä kirjoittajalta
Neuvostoliiton hyökkäystä Itä-Puolaan ei puolestaan koskaan virallisesti kuvattu lainkaan hyökkäykseksi. Sen sijaan Neuvostoliiton sotilaslehti Punainen Tähti -lehdessä kirjoittaneen joukko-osastokomissaari S. Kozhevnikovin sanoin ”puna-armeija ojensi veljellisen avun käden Länsi-Ukrainan ja Länsi-Valkovenäjän työläisille vapauttaen heidät lopullisesti yhteiskunnallisesta ja kansallisesta orjuudesta”. Neuvostoliitto ei koskaan myöntänyt valloittaneensa tai liittäneensä Puolan alueita: Nämä maat jäivät sodan jälkeen osaksi Neuvostoliittoa, ja ne ovat nykyäänkin osa nykyistä Valko-Venäjää ja Ukrainaa. Sen sijaan koko operaatio kuvattiin taisteluksi, joka käytiin ”Länsi-Ukrainan ja Länsi-Valko-Venäjän vapautettujen kansojen puolesta.”
Lukijat antavat toivottavasti anteeksi tämän pitkän retken menneisyyteen, mutta se on välttämätön tausta sarjalle outoja ja muutenkin selittämättömiä lausuntoja, joita Venäjän presidentti Vladimir Putin antoi useissa kokouksissa joulukuun lopulla. Yhden viikon aikana Putin otti esille Puolan vastuun toisesta maailmansodasta peräti viisi kertaa. Hän kertoi venäläisten liikemiesten ryhmälle, että hän konsultoi historioitsijoita ja perehtyi Puolan 1930-luvun diplomatiaan voidakseen esittää tämän väitteen. Venäjän puolustusministeriössä pidetyssä kokouksessa hän julisti raivokkaasti, että Puolan suurlähettiläs natsi-Saksassa 1930-luvulla – ei oikeastaan, kuten voisi ajatella, kovin merkittävä henkilö – oli ollut ”saasta” ja ”antisemitistinen sika”. Vielä toisen presidentin kanssa pidetyn tapaamisen jälkeen Venäjän parlamentin duuman puhemies vaati julkisesti Puolaa pyytämään anteeksi sodan aloittamista.
Anne Applebaum: Venäjän väärä romantiikka
Jos kyseessä olisi jonkinlainen päähänpisto, vain pieni ekskursio kaukaisen menneisyyden hämäriin tapahtumiin, kukaan ei välittäisi. Mutta tällaisilla valheilla on ollut tapana päättyä katastrofiin. Neuvostoliiton etninen puhdistus Itä-Puolassa ja Baltian maissahan alkoi heti maihinnousun jälkeen, kun satojatuhansia puolalaisia ja baltteja pidätettiin ja karkotettiin siirtokuntiin ja keskitysleireille itään. (Myös Länsi-Puolan natsien etninen puhdistus alkoi välittömästi, kun yliopistoprofessorit pidätettiin joukoittain Krakovassa, kaupungissa, josta oli tarkoitus tulla etnisesti saksalainen, ja – ennen kaikkea – rakennettiin ensimmäiset ghettot Puolan juutalaisille.)
Takana Gorbatshovin aikana Venäjän valtio itse asiassa pyysi anteeksi Neuvostoliiton roolia näissä julmuuksissa. Vuonna 1989 Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi jopa julisti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen mitättömäksi. Tunnelma on kuitenkin muuttunut jo jonkin aikaa. Hitlerin ja Stalinin liiton akateemiset puolustukset alkoivat jälleen ilmestyä Venäjällä vuonna 2009 vuoden 1939 70-vuotispäivään ajoittuen; eräässä tuolloin julkaistussa esseekokoelmassa oli jopa Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin kirjoittama hyväksyvä johdanto.
Tämän vuoden tapahtumat, jotka merkitsivät 80-vuotisjuhlavuotta, ovat saattaneet myös innostaa Venäjän presidenttiä uudelleen. Syyskuussa Euroopan parlamentti hyväksyi päätöslauselman, jossa se tuomitsi sopimuksen sekä kaksi totalitarismia, jotka tuhosivat niin paljon Eurooppaa 1900-luvulla. Tällainen lausunto ärsyttää Putinia, joka nyt juhlii vuosittain toisen maailmansodan voitonpäivää ja käyttää sotaa yhtenä symbolisena oikeutuksena omalle autoritaarisuudelleen. Hän haluaa tehdä Venäjästä ei vain jälleen suuren, vaan ”suuren” juuri niin kuin se oli ”suuri” vuonna 1945, kun puna-armeija miehitti Berliinin.
Mutta siitä on kolme kuukautta. Miksi aiheuttaa ongelmia? Miksi luoda pahaa verta juuri nyt? Kyllähän Putinilla menee aika hyvin, ainakin suhteissa länsimaihin. Yhdysvaltain presidentti on fani; Venäjä-myönteiset, äärioikeistolaiset poliittiset puolueet kukoistavat Saksassa, Italiassa, Itävallassa ja Ranskassa; jopa maltilliset eurooppalaiset ovat kyllästyneet viileään suhteeseen Venäjän kanssa ja ovat kyllästyneet pakotteisiin. Puola puolestaan on eristyksissä enemmän kuin 30 vuoteen. Puolan nykyinen populistinen ja nativistinen hallitus, jonka jäsenistä osa on enemmänkin Euroopan kuin Venäjän vastaisia, on tuhonnut vuosikymmenten aikana rakennetun ainutlaatuisen puolalais-saksalaisen suhteen lähes täysin. Lisää jännitteitä on tulossa. Kun perustuslakituomioistuin on saatu täyteen, Puolan parlamentti valmistautuu nyt tässä kuussa äänestämään laista, joka voisi antaa hallitukselle mahdollisuuden sakottaa tai jopa erottaa tuomareita, jotka kyseenalaistavat hallituksen oikeuslaitoksen uudistuksen tai harjoittavat minkäänlaista poliittista toimintaa. Tämä laiton, perustuslain vastainen hyökkäys oikeuslaitoksen riippumattomuutta sekä tuomareiden kansalaisoikeuksia vastaan tuo Puolan lähes varmasti jälleen kerran konfliktiin liittolaistensa kanssa.
Mutta ehkäpä Putinin näkökulmasta tämä tekee tästä hyvän hetken aloittaa sanallinen hyökkäys Puolaa vastaan. Kansakunta ei ole enää aivan yhtä integroitunut, ei enää aivan automaattisesti eurooppalainen, ei voi enää luottaa hyviin saksalaisiin ystäviin – ehkä tämä on Venäjän presidentille erinomainen hetki epäillä myös Puolan historiaa. Tai, kuten me kaikki olemme nyt oppineet sanomaan, ehkä nyt on hyvä hetki epäillä Puolan ”kertomusta”: Sodan uhri, kommunismin uhri, voitokas demokratian ja vapauden taistelija – kaikki tämä voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Myöhemmin tässä kuussa Putin on pääpuhujana israelilaisessa tilaisuudessa, jossa juhlistetaan puna-armeijan Auschwitzin vapauttamisen 75. vuosipäivää, ja se on toinen tilaisuus esittää sama väite. Se on myös hyvä tapa testata vesiä. Juuri kun Puola on siirtymässä todellisen autoritaarisuuden suuntaan, Putin haluaa nähdä, miten maailma reagoi – ja miten Puola reagoi – ajatukseen, että puolalaiset ja natsit olivat enemmän tai vähemmän sama asia.
Lue: Demagogin cocktail uhriutumisesta ja voimasta
Jos kyse on siitä, Putin saattoi olla tyytyväinen. Puolan pääministeri reagoi ja antoi voimakkaan lausunnon, mutta Puolan presidentti ei ole vieläkään sanonut yhtään mitään. Olin Puolassa joululoman aikana – olen naimisissa puolalaisen europarlamentaarikon kanssa – ja siellä spekuloitiin paljon, miksi ei. Vaikka se kuulostaakin oudolta, nativistinen hallituspuolue, joka mielellään tuomitsee äänekkäästi maahanmuuttajat ja homojen oikeudet, itse asiassa pelkää Venäjää. Hiljalleen jotkut sen jäsenistä ja kannattajista jopa ihailevat Venäjää sen avoimen rasismin ja aggressiivisen nationalismin vuoksi. Mutta myös kansainvälinen reaktio oli heikompi kuin se olisi voinut olla. Saksan Varsovan-suurlähettiläs tosin protestoi, ja Yhdysvaltain Varsovan-suurlähettiläs vastasi rohkeasti Twitterissä. ”Hyvä presidentti Putin”, hän twiittasi, ”Hitler ja Stalin tekivät salaliiton toisen maailmansodan aloittamiseksi, Puola oli tämän kauhean konfliktin uhri”. Venäjän Varsovan-suurlähetystö vastasi, kuten Venäjän virallisissa Twitter-syötteissä nyt usein tehdään, ivallisella henkilökohtaisella loukkauksella: ”Hyvä suurlähettiläs, luuletteko todella tietävänne historiasta yhtään enempää kuin diplomatiasta?”
Mutta – tiedän, se on järkyttävää – Valkoisesta talosta ei ole kuulunut mitään, eikä muiltakaan Euroopan valtionpäämiehiltä juuri mitään. Ja voitte ymmärtää miksi: Jätetään nuo ärsyttävät puolalaiset riitelemään Venäjän kanssa sodasta on houkutus, josta on vaikea kieltäytyä, varsinkin lomien aikaan, ja varsinkin nyt, kun huomio on kääntynyt ratkaisevasti Lähi-itään.”
Joidenkin mielestä kaikella tällä historiasta puhumisella voi olla muitakin tarkoituksia. Jos Venäjä ei loppujen lopuksi ollutkaan sodan tekijä, niin ehkä se oli uhri. Ja uhrit ansaitsevat varmasti korvauksia. Ehkä Venäjä käyttää nyt joitain jäljelle jääneitä historiallisia argumentteja väittääkseen, että sille kuuluu lisää maata Ukrainassa. Ehkä Venäjä, joka on jo pitkään pitänyt silmällä Valko-Venäjää, käyttää samankaltaisia perusteluja tehdäkseen tästä maasta, joka on jo ennestään riippuvainen valtio, lopulta täysivaltaisen maakunnan. Vain muutama tunti kenraali Qassem Soleimanin murhan jälkeen Venäjä katkaisi hiljaa öljytoimitukset Valko-Venäjälle, kun talousneuvottelut kariutuivat, mikä jäi lähes täysin huomaamatta. Monet Baltian maat ovat tietenkin myös syvästi huolissaan Venäjän uudesta innostuksesta Molotovin ja Ribbentropin sopimusta kohtaan, jonka salainen pöytäkirja vei niiltä itsenäisyyden lähes puoleksi vuosisadaksi. Voisiko tämä olla alkusoittoa uudelle hyökkäykselle niiden suvereniteettia vastaan? Tai jollekin muulle julmuudelle? Sodan alkuperää koskevilla valheilla on tapana johtaa paljon pahempiin asioihin.
On kuitenkin yhtä todennäköistä, että Putinin ensisijainen tavoite on todellakin se, miltä se näyttää: Puolan aseman ja aseman heikentäminen. Se on Itä-Euroopan Nato-jäsenistä suurin ja tärkein, sillä on suurin armeija ja vakavasti otettavin talous; maa, joka alun perin ehdotti Euroopan kauppasopimusta Ukrainan kanssa – sopimusta, joka johti mielenosoituksiin ja Venäjä-mielisen presidentin luopumiseen vallasta Ukrainassa vuonna 2014; maa, joka yli vuosikymmenen ajan vastusti Venäjän ja Saksan välistä Nord Stream 2 -kaasuputkea, joka on nyt pysäytetty Yhdysvaltain pakotteilla. Miksi Putin ei haluaisi heikentää ja horjuttaa Puolan asemaa? Tekemällä niin hän horjuttaa ja horjuttaa koko kylmän sodan jälkeistä ratkaisua. Ja se on tietenkin ollut hänen ulkopolitiikkansa keskeinen tavoite kahden vuosikymmenen ajan.