Muistellaan vastakulttuurin poliittista alkuperää.
SeGAN HELLE
Amerikkalaisen vastakulttuurin tarina on tunnettu. Vastakulttuuri juontaa juurensa kuusikymmentäluvun aikakauden pelkoihin ja turhautumiseen, ja se syntyi haasteena amerikkalaiselle politiikalle ja kulttuurille. Nuoret alkoivat torjua imperialistista kylmän sodan politiikkaa ja jatkuvaa interventiota Vietnamissa. He olivat pettyneitä materialismiin ja konservatismiin perustuviin yhteiskunnallisiin arvoihin. He kääntyivät auktoriteetteja vastaan ja etsivät vaihtoehtoja. Syntyi uusi vasemmisto. Hippit tulvivat Haight-Ashburyyn. Feministinen liike sai vauhtia.
Pian seurasi punk-subkulttuuri, joka toi mukanaan uutta musiikkia, uutta muotia ja samaa ideologiaa. Solmiovärjäys ja sandaalit korvattiin nahalla ja Doc Martensilla. Kehonmuokkauksista, kuten tatuoinneista, värjätyistä hiuksista ja lävistyksistä tuli epäsovinnaisuuden symboleja. Riot grrl pyyhkäisi luoteeseen. Perinteistä sukupuolen ilmaisua koskevat ajatukset kumottiin ja hylättiin.
On vaikea määritellä tarkasti, mitä tämän päivän vastakulttuuri on. Veikkaan, että se on edeltäjiensä yhdistelmä, joka löytyy D.I.Y.-skeneistä, äärivasemmistolaisista aktivistipiireistä ja yhteisöllisistä taidekokoontumisista. Yleisesti ottaen siinä vaiheessa, kun vastakulttuuri tunnistetaan, mitä se on, siitä on jo tullut valtavirtaa. Viimeisin tunnistettu vastakulttuuri Yhdysvalloissa oli 2000-luvun alkupuolella vallinnut hipsterismi, joka on nykyään suunnilleen yhtä vakiintumisen vastainen kuin Starbucksin brändi.
Historiallisesti vastakulttuuri on käsittänyt litaniaa erilaisia poliittisia näkemyksiä. Amerikkalaisen vastakulttuurin keskiössä ovat kuitenkin olleet vasemmistolaisten aatteiden ydin. Amerikkalaiseen vastakulttuuriin kuuluvia pidettiin yleisesti rasisminvastaisina, antikapitalistisina, pasifistisina, feministisinä, ympäristöystävällisinä ja ennen kaikkea vallanpitäjien vastaisina.
On kuitenkin tärkeää huomata, että se, mitä pidämme historiallisena vastakulttuurina, on suurelta osin ollut valkoisten, keskiluokkaisten nuorten suuntauksia, eivätkä heiltä periytyneet käytännöt ole aina välttämättä uskollisia näille ihanteille. Kun aika etäännyttää meidät siitä, mitä useimmat pitävät ensimmäisenä suurena amerikkalaisena vastakulttuurikehityksenä 60-luvulla, ja kun eri alakulttuureista peräisin olevia suuntauksia kumotaan ja kelataan valtavirtaan, on helppo unohtaa kunkin liikkeen historia ja etääntyä entisestään sitä ympäröivästä ideologiasta.
Otetaan esimerkiksi tatuoinnit. Tatuoinneilla on pitkä historia Yhdysvalloissa, mutta ne nousivat todella suosioon punk-liikkeen myötä, joka yhdisti tatuoinnit yksilöllisyyteen ja kapinallisuuteen. Nykyaikaisilla tatuoinneilla on siis Amerikassa syvä yhteys punk-subkulttuuriin ja sen ideologiaan – ideologiaan, joka on juurtunut rasisminvastaisiin ja vallankäytön vastaisiin käytäntöihin. On kuitenkin tärkeää muistaa, että Smithsonianin mukaan länsimaiset tatuointikäytännöt ovat peräisin polynesialaisista alkuperäiskulttuureista, jotka myöhemmin alistettiin Euroopan vallan alaisuuteen.
Tänä päivänä joissakin suosituissa tatuoinneissa käytetään kuvia tai kieliä alkuperäiskansojen, espanjalaisten tai Kaakkois-Aasian kulttuureista. Unensieppareita, mandaloita, buddhalaista ikonografiaa, calaveroja ja muita kuvioita ja malleja, joilla on kulttuurinen merkitys eri yhteisöille, esittävät tatuoinnit riisutaan niiden historiasta ja kontekstista, ja kulttuurin ulkopuoliset omaksuvat ne. Tästä on haittaa niille yhteisöille, joista kuvat ovat peräisin: heidän kulttuurinsa abstrahoidaan ja riisutaan juuristaan, jotta siitä saataisiin kauppatavaraa, samalla kun länsimaiset voimat ovat usein sortaneet heitä, koska he ovat harjoittaneet juuri sitä samaa kulttuuria, jota nyt tarkastellaan vain sen esteettisen arvon vuoksi.
Modernit ja historialliset vastakulttuuriset suuntaukset ja käytännöt tulevat usein valtavirtaan värillisten ihmisten kustannuksella. Kuusikymmenluvun hippiliike omaksui usein kaakkoisaasialaisia ja alkuperäiskansojen kulttuurikäytäntöjä. Hipsterismi liittyy pitkälti alemman tulotason mustien ja ruskeiden yhteisöjen gentrifikaatioon. Nykyään säästöliikkeet muuntuvat yhä enemmän korkeatasoisiksi putiikeiksi, jotka hinnoittelevat ihmiset, jotka tekevät siellä ostoksia pakon edessä. Tämä on seurausta kasvavasta vastakulttuurisesta suuntauksesta, jossa vaatteita haetaan ”säästöliikkeistä”, jotka heijastavat menneen alakulttuurin yksilöllisyyden ja korporatiivisen kulutuskulttuurin vastaisia toiveita.
Kun valtavirta tarttuu vastakulttuurisiin trendeihin, mutta ideologiat jäävät taakse, unohdamme, että vastakulttuuri on aina ollut jotain muutakin kuin vain särmikkyyttä. Vastakulttuuri on pohjimmiltaan poliittista. Sen tarkoituksena on aina ollut haastaa vallitseva tilanne. Sen juuret ovat aktivismissa, jossa haastetaan kaikkea imperialismista sukupuolinormeihin. Kaikki on muistettava kontekstissaan, eikä vastakulttuuri ole mitään ilman sen vallankumouksellista politiikkaa.