AP
The Doorsin soittajat – kosketinsoittaja Manzarek, kitaristi Krieger ja rumpali Densmore – yhdistivät klassisen musiikin ja bluesin taustat jazz-yhtyeen improvisatoriseen rohkeuteen. Morrisonin baritonin tummasärmäinen eroottisuus ja pseudopoeettiset sanoitukset erottivat Los Angelesissa toimivan kvartetin kuitenkin 1960-luvun lopun länsirannikon rockia hallinneesta hippi-utopiasta. Morrisonin varhainen kuolema vain vahvisti hänen mainettaan rockin showmiehenä ja ongelmallisena taiteilijana seuraaville sukupolville.
Morrison ja Manzarek, jotka olivat tuttuja Los Angelesin Kalifornian yliopiston elokuvakoulusta, ideoivat yhtyeen sen jälkeen, kun laulaja oli lausunut kosketinsoittajalle eräällä eteläisen Kalifornian uimarannalla yhden runoistaan. Morrison otti yhtyeen nimen Aldous Huxleyn meskaliinia käsittelevästä kirjasta The Doors of Perception, joka puolestaan viittasi William Blaken runon riviin. The Doors sai mainetta siitä, että se kokeili rockin sävellyksen rajoja sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti esiintyessään Sunset Stripillä Los Angelesissa. Heidän läpimurtohittinsä ”Light My Fire” oli hymni vuonna 1967, mutta vasta kappaleet kuten ”The End” – 11-minuuttinen oidipaalinen draama, jossa on seksuaalisesti eksplisiittisiä sanoituksia ja pyörteinen myötä- ja vastamäki-sovitus – vakiinnuttivat Doorsin maineen yhtenä rockin voimakkaimmista, kiistanalaisimmista ja teatraalisimmista esityksistä. Yhtye saikin porttikiellon Los Angelesin Whisky-a-Go-Goon kappaleen varhaisen esityksen jälkeen.
Vaikka yhtyeen kunnianhimoinen musiikki käsitti kaikkea chicagolaisesta bluesista saksalaiseen kabaree-esitykseen, jotkut kriitikot hylkäsivät yhtyeen pop-hitit teinipoppareiden esityksenä, mikä huolestutti syvästi Morrisonia, joka kaipasi hyväksyntää vakavasti otettavana artistina. Kun Doorsin kolmas albumi Waiting for the Sun (1968) julkaistiin, Morrison oli luonut itselleen shamanistisen alter egon, Lizard Kingin; laulajan runo ”The Celebration of the Lizard King” oli painettu levyn takin sisään. Hänen konserttiesityksiään leimasivat yhä törkeämmät tempaukset, ja Morrison pidätettiin vuonna 1969, kun hän oli paljastanut itsensä Miamissa lavalla. Syytteistä lopulta luovuttiin, mutta tapaus oli osoitus Morrisonin fyysisestä rappeutumisesta, joka johtui osittain hänen alkoholiriippuvuudestaan.
Laulaja löysi yhä enemmän lohtua runoudestaan, josta osa julkaistiin, ja yhtyeen kiertueet harvenivat. The Doors palautti taiteellisen uskottavuutensa blues-henkisellä Morrison Hotelilla (1970), mutta kvartetin kuudennen studiojulkaisun L.A. Womanin (1971) jälkeen Morrison vetäytyi Pariisiin, jossa hän toivoi voivansa jatkaa kirjallista uraansa. Sen sijaan hän kuoli siellä sydämen vajaatoimintaan 27-vuotiaana vuonna 1971. Ilman Morrisonia Doors tuotti kaksi vaatimatonta albumia ennen hajoamistaan. Vuonna 1978 Doors palasi hetkeksi yhteen ja levytti An American Prayer -levyn, jossa se säesti Morrisonin ennen kuolemaansa levyttämiä runoja. Manzarek tuotti levyjä myös punkyhtye X:lle.
Kuollessaan Morrisonia ihailivat fanien sukupolvet sekä nuoruuden ikonina että vaikutteena Iggy Popin, Echo and the Bunnymenin Ian McCullochin ja Pearl Jamin Eddie Vedderin kaltaisille laulajille. The Doorsin julkaisut myivät edelleen miljoonia kappaleita, ja Oliver Stonen ohjaama The Doors -elokuva vuodelta 1991 oli kriittinen ja suosittu menestys. The Doors valittiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1993 ja sai Grammy-palkinnon elämäntyöstään vuonna 2007.