Tukahduttaminen on nimenomaan affekteihin kohdistuva puolustusmekanismi, jonka tarkoituksena on poistaa ne tietoisuudesta sallimatta niiden palaamista tiedostamattomaan.
Käsitettä ”tukahduttaminen” sen laajimmassa merkityksessä käytti Sigmund Freud (1900a) kuvaamaan tietoista mekanismia, jonka tarkoituksena on eliminoida ei-toivottu psyykkinen sisältö tietoisuudesta. Ero tukahduttamisen ja tukahduttamisen (1915d) välillä on siinä, että jälkimmäinen puolustusmekanismi on tiedostamaton ja sen vaikutuksesta tukahdutettu sisältö muuttuu tai pysyy tiedostamattomana. Tukahduttaminen koskee olennaisesti draivin/instinktin ”ideaalisia edustajia”, jotka eroavat toisistaan siinä, että ne voivat jäädä tiedostamattomiksi. Freudin varhaisessa affekteja koskevassa teoretisoinnissa affektit kuitenkin tukahdutetaan eivätkä ne siirry tiedostamattomaan.
Metapsykologiassa tämä tukahduttamisen ja tukahduttamisen välinen ero ei kuitenkaan ole aivan näin selvä: ”Tiedämme myös, että affektien kehittymisen tukahduttaminen on tukahduttamisen varsinainen päämäärä ja että sen työ on epätäydellistä, jos tätä päämäärää ei saavuteta” (1915e, s. 178). Tässä ”The Unconscious” -teoksen katkelmassa affektin tukahduttaminen näyttäytyy erityisenä tukahduttamistapana, jonka tarkoituksena on hävittää affekti tietoisuudesta. Lisäksi samassa esseessä Freud omistaa luvun ”tiedostamattomille tunteille”, jossa affektit alkavat löytää selkeän aseman tiedostamattomassa.
Tätä ”tiedostamattomien tunteiden” käsitettä kehitettiin asteittain, ja teoksessa ”The Ego and The Id” (1923b) Freud kirjoitti: kun on kyse tunteista, ”Pcs. putoaa tässä pois – ja tunteet ovat joko tietoisia tai tiedostamattomia” (1923b, s. 23). Toisen topografian käyttöönoton myötä Freudin kuvaamat affektit muuttuvat tyypillisesti komplekseiksi. Tiedostamaton syyllisyydentunne, ahdistus signaalina, suru, murhe jne. ovat kaikki affekteja, jotka artikuloituvat erilaisten fantasioiden kautta, erityisesti kohteen menettämisen ympärillä. Ahdistuksen signaali, jota äidin menettämisen uhka edustaa lapselle, on paradigmaattinen esimerkki tästä uudesta käsityksestä affekteista, jotka liittyvät läheisesti fantasioihin (Freudin toisesta ahdistusteoriasta). Koska affektin ja representaation katsotaan näin ollen olevan tiiviisti sidoksissa fantasioihin, affekteihin liittyviä puolustusmekanismeja ei erotella millään erityisellä tavalla, ja tämän seurauksena myös itse affektit todennäköisesti muuttuvat tiedostamattomiksi.
Melanie Klein, joka oli alusta alkaen omaksunut Freudin toisen ahdistuneisuusteorian, katsoi affektien olevan alttiina samoille puolustuksellisille heilahteluille kuin fantasioiden. Ahdistuksesta tuli kuitenkin hyvin nopeasti keskeinen osa hänen tekniikkaansa; niinpä esimerkiksi tulkinta vaikuttaa väistämättä analyysin kohteena olevan subjektin fantasioihin, kun ahdistus on suurimmillaan. Hänen teoreettisen järjestelmänsä kehittyessä affektit tulisivat vähitellen ottamaan ratkaisevan paikan mielenelämän toiminnassa (1948). Käsityksessä, joka on sidoksissa psyykkisen elämän kahden yleisen organisoitumistavan ”asemiin”, ahdistuksen tyyppi, joko paranoidinen tai depressiivinen, muodostaa keskeisen käsitteen kohteen modaalisuuden ohella, olipa se sitten osittainen tai totaalinen, ja puolustusmekanismien ohella, olivatpa ne sitten psykoottisia tai neuroottisia.
Puolustusmekanismityyppi, johon minä voi turvautua, riippuu masennuksellisen ahdistuksen intensiteetistä, joka paljastuu sitä ilmentävien fantasioiden kautta. Kun ne ovat liian voimakkaita – surussa, mutta ennen kaikkea syyllisyydessä – ne ilmenevät fantasioina, joihin liittyy esineiden katastrofaalinen tuhoaminen. Ego joutuu ottamaan käyttöön äärimmäisiä ja jopa psykoottisia puolustusmekanismeja. Näiden välissä massiivinen kieltäminen hyökkää hyvin konkreettisesti näiden masennusaffektien kimppuun niiden tuhoamiseksi ja pyyhkimiseksi pois; kuitenkin myös muut psykoottiset puolustusmekanismit, kuten pilkkominen, projektiivinen samaistuminen tai projisointi, edistävät osaltaan niiden hävittämistä. Lisäksi niiden toiminta synnyttää muita affekteja, erityisesti vainoamisahdistusta. Silloin kun depressiiviset ahdistukset eivät ole liian äärimmäisiä ja silloin, kun vallitsevat huomattavat fantasiat loukkaantumisesta, kuolemasta (ja siten esineiden menettämisestä), enemmän tai vähemmän voimakas kieltäminen mahdollistaa näiden ahdistusten lievittämisen tai jopa muuttamisen pakkomielteisten puolustusten avulla niiden vastakohdaksi, euforiaksi. Kun depressiiviset ahdistukset ovat vähäisiä ja kun rakkauden kohteen menettämistä ja syrjäytymistä koskevat kuvitelmat ovat vallitsevia, depressiivinen konfliktitilanne avaa tien neuroottiselle problematiikalle, ja konfliktuaaliset affektit tukahdutetaan.
Kun affektien tukahduttaminen, neuroottinen puolustusmekanismi par excellence, muuttuu laaja-alaisemmaksi, sen vaikutus näyttää olevan lähempänä disavowaalin vaikutusta. Analyysi vakavista neuroottisista häiriöistä, joihin liittyy vakavia masennuksellisia ristiriitoja, paljastaa näiden kahden puolustusmuodon vaihtelun konfliktuaalisten affektien hoidossa: tukahduttamisen ja kieltämisen. Kun konfliktuaalisten affektien tukahduttaminen on liian voimakasta, tukahdutetun sisällön voimakas painostus kohti yksilön sisäistä maailmaa näyttää muuttavan ne ulkoisen maailman näkökohdat, jotka herättävät tai muistuttavat näitä affekteja, kieltämiseksi.
Alain de Mijolla
Vrt. myös: Repressio.
Bibliografia
Freud, Sigmund. (1915e). Tiedostamaton. SE, 14: 159-204.
–. (1923b). Ego ja id. SE, 19: 1-66.
Lisälukemista
Werman, D.S. (1983). Tukahduttaminen puolustuksena. Journal of the American Psychoanalytic Association, 31(S), 405-415.