Käytämme Ubuntu, Debian, CentOS ja eri käyttöjärjestelmiä. Jos joku kysyy, ”mitä käyttöjärjestelmää käytät”. Useimmat teistä saattavat vastata: ”Käytän Linuxia”. Ne eivät oikeasti ole Linuxia. Linux on vain ytimen nimi. Nämä ovat itse asiassa erilaisia Linux-jakeluja.
Nyt saatat kysyä: ”Mikä on Linux-jakelu?”
Noh, Linux-ydin itsessään ei osaa tehdä kovin hienoja asioita. Se on ohjelmisto, joka hallinnoi laitteistoa, jakaa muistia ohjelmille, auttaa sinua suorittamaan ohjelmaa ja muita hyvin matalan tason perustehtäviä puolestasi. Sanotaan, että haluat muokata tiedostoa nano-tekstieditorilla. No, Linux-ytimessä ei ole sellaista. Sinun on asennettava se erikseen Linux-ytimen päälle, jotta voit käyttää sitä.
Ilman hyödyllisiä ohjelmia Linux-ytimestä ei ole apua tavallisille käyttäjille. Jälleen kerran, ohjelmien asentaminen Linux-ytimen päälle ei ole jotain, mitä tavalliset ihmiset haluaisivat tehdä. Niinpä eri yritykset ja yksityishenkilöt pakkaavat tärkeitä työkaluja (tai ohjelmistoja) Linux-ytimen päälle ja paketoivat ne sinulle. Kun siis asennat sen, voit aloittaa työskentelyn tarvitsemasi ohjelman kanssa. Tätä kutsutaan Linux-pohjaiseksi käyttöjärjestelmäksi tai Linux-jakeluksi. Ubuntu, Debian, CentOS, Fedora ja muut ovat Linux-jakeluja tai Linux-pohjaisia käyttöjärjestelmiä. Ne eivät ole vain Linux.
Nyt Linuxilla on niin paljon ohjelmistoja, ettei niitä voi edes laskea. Niiden kaikkien sisällyttäminen yhteen käyttöjärjestelmäpakettiin tekisi käyttöjärjestelmän koosta tarpeettoman suuren ja jakelusta vaikeampaa. Joten käyttöjärjestelmä tarvitsee mekanismin, jolla paketit voi asentaa helposti tarpeen mukaan. Näin voitaisiin sisällyttää hyvin yleisiä apuohjelmia ja tehdä asennuksesta pienempi. Se on helpompi kehittää, levittää ja ladata käyttäjille ja modulaarisempi lähestymistapa.
Tällöin ylimääräiset paketit isännöidään Linux-jakelun web-palvelimella tai FTP-palvelimella, josta käyttäjät voivat ladata ja asentaa ne. Näitä web-palvelimia tai FTP-palvelimia kutsutaan pakettivarastoksi.
Tarvitaan myös tapa hallita (asentaa, poistaa, ladata) näitä paketteja pakettivarastosta. Niinpä paketinhallinta sisältyy suosikki Linux-jakeluusi. Ubuntu perustuu Debian GNU/Linux -jakeluun. Ubuntu käyttää pakettien hallintaan APT (Advanced Package Tool) -paketinhallintaohjelmaa. APT-paketinhallinta ja kaikki graafiset etupäätteet (Ubuntu Software Center, Muon, aptitude jne.) käyttävät sources.list-tiedostoa saadakseen tietää, mitä pakettivarastoa tai -varastoja käyttää.
Tässä artikkelissa näytän, miten sources.list-tiedostoa käytetään Ubuntussa. Aloitetaan.
APT-paketinhallinta ja kaikki sen graafiset etusivut saavat pakettivarastojen tiedot /etc/apt/sources.list-tiedostosta ja tiedostot /etc/apt/sources.list.d-hakemistosta.
Ubuntussa eri paketinhallintaohjelmat muokkaavat /etc/apt/sources.list-tiedostoa suoraan. En suosittele lisäämään sinne omia pakettivarastoja. Jos haluat lisätä jonkin ylimääräisen pakettivaraston, on parasta lisätä ne vain hakemistoon /etc/apt/sources.list.d/. Näytän käytännössä, miten se tehdään myöhemmin tässä artikkelissa.
Sources.list-tiedoston ymmärtäminen:
/etc/apt/sources.list-tiedoston sisältö näyttää jotakuinkin tältä.
Tässä hashilla (#) alkavat rivit ovat kommentteja. Kommentteja käytetään tässä tiedostossa dokumentointitarkoituksiin. Kommentteja käytetään myös tietyn pakettivaraston poistamiseen käytöstä tässä.
Voit esimerkiksi jättää kommentin, kun lisäät mukautetun pakettivaraston näin.
deb http://192.168.10.1/nodejs/8.x stretch main
Kutsun jokaista riviä, jota käytetään pakettivaraston lisäämiseen (deb-alkuiset rivit) /etc/apt/sources.list-tiedostossa ja /etc/apt/sources.list.d/-hakemistossa olevissa tiedostoissa, APT-riviksi. Voit kutsua sitä miksi haluat.
Keskustellaan nyt siitä, miten APT-rivi on muotoiltu. Alla olevassa kuvakaappauksessa on esimerkki APT-rivistä.
APT-rivi alkaa kirjaimella deb, mikä tarkoittaa, että tämä pakettivarasto jakaa ohjelmistopaketteja valmiiksi käännettyinä binääripaketteina deb-tiedostomuodossa.
APT-rivi voi alkaa myös kirjaimella deb-src, mikä tarkoittaa, että pakettivarasto jakaa ohjelmistopaketteja lähdekoodeina, jotka sinun on käännettävä omassa koneessasi käyttöösi. Oletusarvoisesti kaikki deb-src-pakettivarastot ovat Ubuntussa pois käytöstä. Itse pidän parempana, että ne ovat pois käytöstä, koska en käytä niitä. Pakettien asentaminen lähteistä kestää kauan riippuen tietokoneesi spesifikaatiosta.
Sitten sinulla on pakettivaraston HTTP-, HTTPS- tai FTP-osoite. Siellä säilytetään kaikki pakettitiedostot ja pakettitietokantatiedostot. Paketinhallinta lataa pakettien metatiedot ja muut tiedot saadakseen tietää, mitä paketteja on saatavilla ja mistä ne voi ladata.
Sitten sinun on kirjoitettava Ubuntu-käyttöjärjestelmäsi lyhyt koodinimi. Se on erilainen jokaisessa Ubuntun versiossa. Esimerkiksi Ubuntu 18.04 LTS:ssä se on bionic.
Voit selvittää jakelusi koodin seuraavalla komennolla:
Sitten laitat välilyönnillä erotetun luettelon tuon pakettivaraston eri osista. Pakettivaraston paketit voidaan loogisesti jakaa moniin ryhmiin, kuten näet tämän artikkelin alla olevassa merkityssä osiossa. Ubuntun pakettivarasto on jaettu pää-, rajoitettuihin, universumi- ja multiversum-osioihin. Tässä esimerkissä lisäsin vain bionic-pakettivaraston main- ja restricted-osiot.
Se on periaatteessa kaikki, mitä sinun tarvitsee tietää sources.list-tiedostosta Ubuntussa.
Oman pakettivaraston lisääminen Ubuntussa:
Esitettäköön, että haluaisit lisätä oman pakettivaraston Ubuntuun. Oletetaan, että se sijaitsee lähiverkossasi ja on saatavilla osoitteessa http://192.168.10.5/nodejs ja se on NodeJS-pakettivaraston peili.
Luo ensin uusi tiedosto node.list hakemistoon /etc/apt/sources.list.d/ seuraavalla komennolla: