10 olennaista stoner rock -albumia

Kysy keneltä tahansa bändiltä, jota on kutsuttu ”stoneriksi” viimeisten kahden vuosikymmenen aikana, mitä tuo termi tarkalleen ottaen tarkoittaa, ja saat vain tyhjiä ilmeitä. Koska jos koskaan on ollut mitäänsanomaton genretermi, niin ’stoner’ on se. Ja silti…

Noh, me kaikki ymmärrämme, mitä tarkoitamme termillä, eikö niin? Tietysti, kuten tavallista, genren sisällä voi olla useita variaatioita, mutta pohjimmiltaan ’stoner’ määrittelee bändejä, jotka ovat saaneet vaikutteita 1970-luvun klassisista hard rock -nimistä – Black Sabbath, Blue Cheer, Neil Young, Grand Funk – ja jotka kaikki on reititetty rakkaudella Cheech & Chongin ’up-in-smoke’ -elämäntyyliin ja Hawkwindin avaruusrockin arvostuksella. Ymmärrätkö idean?

”Luulen, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että kaikki tykkäävät ruohosta”, naurahti Monster Magnetin päämies Dave Wyndorf, kun häneltä kysyttiin, mitä ”stoner” tarkoittaa hänelle. ”Mutta musiikillisesti on niin paljon vaihtelua. Olemmeko samanlaisia kuin Kyuss? Ovatko he kuin Fu Manchu? Ei varmaankaan. Olen muutenkin aina luullut, että joku hollantilainen keksi termin.”

Stoner rockin doyeneja ovat Masters Of Reality, Kyuss, Fu Manchu ja Monster Magnet – bändit, joista niin monet säikeet ovat kasvaneet viimeisten 15 vuoden aikana. Nämä ovat bändejä, jotka ryntäsivät pää edellä syvillä grooveillaan ja riffeillään, joita paisutti veret seisauttava progressiivisten ideoiden ryöppy. Queens Of The Stone Age oli kuitenkin se, joka pyöräytti kaiken tämän johdonmukaisesti kaupallisesti hyväksyttävämmäksi ja menestyksekkäämmäksi keitokseksi, terävöittäen kappaleita niin, että niistä tuli ruokahalukkaita laajemmalle yleisölle kuin mihin stoner aiemmin vetosi.

Mitä tämä liike – sellainen kuin se oli – myös teki, oli se, että se rohkaisi muusikoita testaamaan rajojaan ja työskentelemään toistensa kanssa sujuvassa tilanteessa. Ei ollut väliä, missä bändissä oletettavasti soitit, miksi et jammailisi muiden kanssa? Tämä on ollut pohjana QOTSA-periaatteella toimivan Josh Hommen Desert Sessions -sarjalle, joka on saanut jopa PJ Harveyn kaltaiset lahjakkuudet mukaan.

Tänä päivänä stoner-liike on monipuolisempi kuin koskaan, mutta se on pysynyt vankkumattomasti undergroundina. Monster Magnetin ja QOTSAn listamenestys ei ole juurikaan saanut bändejä tai suuria levy-yhtiöitä luottamaan toisiinsa. Silti sen merkitys ei ole koskaan ollut suurempi. Eikä unohdeta: kun useimmat ihmiset tuomitsivat 1970-luvun, stoner-yhtyeet puolustivat aktiivisesti sen merkitystä. Tarpeeksi hyvä syy juhlia tätä elinvoimaisena genrenä.

Kyuss – Blues For The Red Sun (1992)

Nykypäivän stoner-jättiläisistä niin moni – muun muassa Josh Homme, Nick Oliveri ja Brant Bjork – aloitti Kyussissa, että tätä Palm Desertin bändiä on helppo pitää ennen kaikkea myöhempien voittojen kanavana. Blues For The Red Sun on kuitenkin nerokas teos, jonka pohjalta 1990-luvulla tuli paljon tehtyä. Distortion, nu metal, grunge… se kaikki on mukana kappaleissa kuten Green Machine, Molten Universe ja Thong Song. Tajuttomasti Kyuss määritteli selkeästi uuden uljaan maailman. Eikä unohdeta, että Masters Of Realityn päämies Chris Goss oli mukana Blues For The Red Sunissa, sillä hän on tuottanut tämän mestariteoksen.

Monster Magnet – Powertrip (A&M, 1998)

Suurimmaksi osaksi stoner rockia pidetään ruohoa suosivan Yhdysvaltain länsirannikon maakuntana. Newjerseyläisellä Monster Magnetilla oli oma, dieselpainotteisempi lähestymistapansa, ja Powertrip oli ensimmäinen levy, joka todisti, että stoner-musiikki voi myydä – miljoonittain. Dave Wyndorf ja kumppanit eivät niinkään hillinneet liiallista jamittelevaa tyyliään vaan antoivat sille vapauden määriteltyjen kappaleiden sisällä. Crop Circle, Space Lord ja Goliath And The Vampires ovat loistavia esimerkkejä siitä, miten luodaan seikkailumieltä. Jotkut saattavat pitää enemmän bändin aikaisemmista, kokeellisemmista albumeista, mutta Powertrip on tyhjentävämpi.

Masters Of Reality – Masters Of Reality (1988)

Kuka on stoner-genren tärkein hahmo? Vaikka jotkut saattavat väittää sen olevan Josh Homme tai Dave Wyndorf, useimmat hyväksyisivät, että Chris Goss omistaa tuon tittelin – lock, stock and spliff. Masters Of Realityn johtohahmo on työskennellyt tuottajana ja lauluntekijänä niin monien kanssa musiikkialallaan, mutta kiistatta hänen suurin panoksensa oli tämä potkua normaalista poikkeava samanniminen debyytti bändiltä, joka jatkuvasti alisuoriutui, mutta pani koko pallon ajattomaan liikkeelle. John Brown, The Blue Garden ja Domino ovat perustavanlaatuisia siinä, mitä myöhemmin tuli. The dark heart given life.

Sleep – Jerusalem (1999)

Se on siis tässä: London Records nappaa Sleepin, ja kaikki odottavat henkeään pidätellen, miten tämä joukko Pohjois-Carolinasta kotoisin olevia ne’r-dowelleja sopeuttaa Trouble- ja Sabbath-vaikutteitaan major-levy-yhtiöiden vaatimusten mukaisiksi. Mitä bändi siis tekee? 52-minuuttisen, ultramonokromaattisen albumin, jolla on vain yksi kappale – kiistatta suurin kaikista rock’n’roll-huijauksista. Tuloksena oli, että bändi, joka oli ylittänyt budjetin reilusti, hylättiin hätäisesti; albumista tuli julkkis, ja se julkaistaan vihdoin yli vuosi valmistumisensa jälkeen. Jerusalem on taiteellisen huolettomuuden ja kusetuksen äärimmäinen ilmentymä, jossa doom kohtaa stonerin.

Queens Of The Stone Age – Rated R (2000)

Vuonna 1998 ilmestyneellä samannimisellä levyllä oli ollut huomattavan hauskaa, mutta Rated Rated R:llä Queens Of The Stone Age hioi vaikeaselkoisempia ja tiiviimpiä ideoitaan ja lähti liikkeelle lähestymistavasta, joka vaikutti päällisin puolin hyvin chart-ystävälliseltä. Kuitenkin jokaisen, joka uskoo Queensin menettäneen särmänsä, pitäisi palata takaisin ja antaa tälle uusi yritys. Feel Good Hit Of The Summer ei ole vain hulvaton, vaan se osoittaa, miten tekopyhää on kieltää tietyt levyt ”tuhmien” sanojen takia. Sanoitukset ovat vain luettelo lähinnä kielletyistä huumeista. Koko levyn sävy on järjettömän epäkunnioittava, mutta QOTSA oli tarpeeksi ovela kääntääkseen järjestelmän itseään vastaan.

• Tarina Captain Beyondista, stoner rockin pioneereista
• Modern Classics: Queens of the Stone Age – Rated R
• Kymmenen parasta Kyussin kappaletta John Garcian mukaan
• Kymmenen parasta stoner metal -kappaletta

Orange Goblin – Thieving From The House Of God (2004)

Britanniassa ei ole juurikaan stoner-perinnettä. Orange Goblin on kuitenkin paitsi maan parhaimmistoa, myös aitoa maailmanluokkaa. Vaikka he ovat edelleen kulttiyhtye, tämä albumi todisti, että he voivat käydä iskuja minkä tahansa amerikkalaisen tai eurooppalaisen serkkunsa kanssa. Joe Hoaren blues-metal-kitararäjähdykset näyttivät tietä useissa törkeän inspiroivissa kappaleissa, mukaan lukien cover ZZ Topin Just Got Paid -kappaleesta. Heidän omat kappaleensa – erityisesti Black Egg ja One Room, One Axe, One Outcome – olivat yhtä törkeitä räjähdyksiä läpi likaisen hard rockin taistelukenttien. Heidän aikansa tulee varmasti vielä.

Fu Manchu – In Search Of… (1996)

Yksi niistä bändeistä, joita aina pidetään stoner-musiikin priimuslaulajina, Fu Manchu ei ole koskaan toimittanut varsinaista klassikkolevyä. Tämä tosin oli lähellä. Kitaristi Eddie Glassin ja rumpali Ruben Romanon jättäessä jäähyväiset ennen kuin he lopettivat ja perustivat Nebulan, bändillä oli oikeastaan ratkaiseva etulyöntiasema kappaleissa kuten Asphalt Risin ja Seahag. Fu Manchu imarteli säännöllisesti vain pettääkseen. Tässä he voittivat mieltymyksensä liialliseen hemmotteluun ja välttivät samalla keskittymisen puutteen, joka heikentäisi sitä, mitä oli mahdollista saavuttaa. Bändi ei enää koskaan päässyt näin lähelle potentiaaliaan.

Brant Bjork and the Bros – Saved By Magic (2005)

Ensimmäinen Kyuss- ja Fu Manchu -mies on aina ollut kiehtova live-esiintyjä, joka mielellään käyttää kappaleita pohjana törkeille jammailusessioille. Levyllä hän on kuitenkin harvoin päässyt lähellekään sitä karismaa, joka hänellä on lavalla. Saved By Magicilla hän kuitenkin mukautti live-settinsä tarkoitusta; hän ei niinkään yrittänyt jäljitellä sitä studiossa, vaan hyväksyi sen, että erilaisia työkaluja tarvittiin. Tuloksena oli tarkkuutta, mutta spontaaniutta ei menetetty. Saved By Magic ei edelleenkään vedä vertoja sille, että näkee bändin soittavan livenä, mutta ainakin se tarjosi aavistuksen tuosta voimasta.

Nebula – Apollo (2006)

Jo jonkin aikaa tämä oli se kalifornialainen bändi, jonka kaikki odottivat seuraavan Queens Of The Stone Agea ja Monster Magnetia isoon liigaan. Sitä ei koskaan tapahtunut monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että trio tuntui menevän melkoisen ummehtuneeksi. Apollo sai kitaristi/vokalisti Eddie Glassin ja rumpali Ruben Romanon takaisin lautaselle. Se merkitsi englantilaisen basistin Tom Daviesin debyyttiä, ja se oli helposti yhtyeen johdonmukaisin levytys, ja tuottaja Daniel Rey onnistui korjaamaan aiempien albumien vaisut studiosuoritukset. Se saattaa olla liian myöhäistä listamenestyksen kannalta – bändi on ollut tauolla vuodesta 2010 – mutta Apollo laittoi Nebulan takaisin satulaan.

Down – NOLA (1995)

Kokoonpanolla, johon kuului jäseniä Panterasta, Corrosion of Conformitystä, Eyehategodista ja Crowbarista, Down ei juurikaan ilmoittanut itsestään maailmalle, vaan pikemminkin tihkui olemassaoloonsa, ja se julkaisi kolmiraitaisen demon kertomatta kenellekään, keitä mukana olleet muusikot olivat. Ilmeisen rakkauden työnä syntynyt debyyttialbumi oli vaikutteidensa – Sabbath, St Vitus, Skynyrd jne. – orjuuttama, mutta jotenkin suurempi kuin osiensa summa. Välittömäksi klassikoksi muodostuneen albumin kohokohtia ovat muun muassa sludgy weed-tribuutti Hail The Leaf, huikea Temptation’s Wings ja huipentava päätösbiisi Bury Me In Smoke.