Äitini puhuu aina siitä, kun hän tajusi ensimmäistä kertaa, että lapset näkivät rodun. Hän oli esiliinana päiväkotini luokkaretkellä, ja kun kävelimme, (valkoinen, vaalea) ystäväni kysyi minulta: ”Miksi äitisi on ruskea, mutta sinulla on vaalea iho?”. En vastannut hänelle. Sen sijaan otin äitini kättä ja suutelin sitä. En tiedä, tajusinko ennen tuota hetkeä, etten näytä äidiltäni tai veljeltäni, joilla molemmilla on ruskea iho. Kuten monille monirotuisille ihmisille, kysymykset siitä, mihin kuulun tai mikä olen, tulivat pääasiassa perheen ulkopuolelta.
Kun George Floydin murha ja sitä seuranneet mielenosoitukset toivat poliisiväkivallan jälleen kansakunnan tietoisuuteen, halusin puhua ääneen, mutta en tiennyt, miten sovin keskusteluun. Perheessäni ja ystäväpiirissäni rotu on usein puheenaiheena. Koska olen puoliksi latina, rasistiset teot vaikuttavat minuun syvästi. Latinalaisamerikkalaisilla ihmisillä on omat merkitykselliset ja ainutlaatuiset kamppailunsa Yhdysvalloissa. Mutta keskustelu, jota käydään nykyään ympäri maailmaa, ei koske värillisiä ihmisiä – riippumatta siitä, kuinka monet julkkikset käyttävät tätä väistävää ilmaisua. Kyse on mustista amerikkalaisista. Piste. Valkoisen ohi kulkevana puoliksi latinalaisamerikkalaisena en voi puhua mustien kokemuksista Amerikassa. Silti tunsin säälimätöntä empatiaa ja intohimoa osallistua. Silti jokin pidätteli minua. Muutama viikko sitten eräs tuntemani tyttö postasi Instagramissa jotain tämän suuntaista: ”Valkoisille seuraajilleni, hiljaisuutenne vastaa väkivaltaa.” Jatkoin sen miettimistä. Tarkoittiko hän minua? Tietääkö hän, etten ole valkoinen? Pitäisikö minun tehdä selväksi, etten ole valkoinen?
Kesäkuun 1. päivänä toinen ystäväni Miranda Roehrick, joka on puoliksi musta, kirjoitti Instagramissaan näin: ”Ilmeinen rotuun liittyvä monitulkintaisuuteni (ei minun sanojani) on hämmentänyt ihmisiä – tehnyt heidät jopa epämukaviksi… Tunsin itseni mustavalkoiseksi palapeliksi, josta ihmiset vain halusivat löytää värin. Ja se antoi minulle tietynlaisen syyllisyyden peittämän naamioitumisen yhteiskunnassa, mikä teki minusta turvallisen ja myös näkymättömän.” Tämä lausunto puki sanoiksi paradoksin, jonka kanssa olen kamppaillut siitä ensimmäisestä kävelylenkistä lähtien, kun suutelin äitini kättä.
Monilla monirotuisilla ihmisillä on mahdollisuus kulkea elämänsä läpi ilman, että heitä pidetään värillisinä ihmisinä – etuoikeus, joka antaa heille turvaa maailmassa, joka on jatkuvasti vaarallinen värillisille ihmisille. Mutta etuoikeus ja monirotuisuus eivät aina kulje käsi kädessä. Veljeni ja minä olemme täsmälleen sama sekoitus – nicaragualaisia ja saksalaisia – mutta hän on joutunut rasismin kohteeksi, minä en. Kun veljeni oli 16-vuotias, poliisi uhkasi ampua hänet ja hänen mustan ystävänsä. Kun minä olin 16-vuotias, poliisi päästi minut ilman sakkoa, koska aloin itkeä, kun hän pysäytti minut. Sijainnin ja fyysisen olemuksen kaltaiset tekijät muuttavat suuresti sekarotuisten ihmisten kokemuksia.
Erioikeudet ja monirotuisuus eivät aina kulje käsi kädessä.
Kun tuli aika osallistua rotuepäoikeudenmukaisuudesta käytävään keskusteluun, tunsin itseni samaan aikaan alikoulutetuksi puhumaan ja tunsin samalla olevani puhuttelevainen ja täynnä asioita, joita halusin sanoa. Vaikka en voi väittää puhuvani kaikkien monirotuisten ihmisten puolesta, uskon, että kuuluminen kahteen maailmaan antaa minulle enemmän vaikutusvaltaa käydä vaikeita keskusteluja rodusta. Halusit tai et, valkoiset ihmiset tuntevat olonsa mukavaksi kysyä minulta kysymyksiä rodusta – kysymyksiä, joita he eivät tuntisi oloaan mukavaksi kysyä joltakulta, joka ei ole valkoihoinen ohikulkija. Tällaisia kysymyksiä ovat mm: ”Miksi on rasistista, jos minä…?”; ”Voitko selittää, miksi…?”; ”Onko mielestäsi oikein, jos minä…?”. Vaikka en aina tunne olevani pätevä vastaamaan, en välitä käydä näitä keskusteluja.
Mutta se voi olla uuvuttavaa monille. Kenia Cobb, 25, joka asuu ja työskentelee Bay Area -alueella, identifioituu kaksirotuiseksi värilliseksi henkilöksi. Hän uskoo, että hänen monirotuisuutensa antaa hänelle usein rasittavan tehtävän kouluttaa ystäviään: ”Ajattelen, kuinka paljon valkoisia ihmisiä minulla on lähipiirissäni ja kuinka tärkeää minun on puhua ääneen, koska he kuuntelevat minua… vaikka oikeastaan heidän pitäisi kuunnella ketä tahansa värillistä.” Tämä vaikutuspiiri ulottuu usein myös valkoisiin perheenjäseniin, kuten tiedottaja Christie Corso, 24, joka on puoliksi filippiiniläinen, kertoo minulle. Hän on pyrkinyt valistamaan valkoista isäänsä rotujen välisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tärkeydestä elokuvilla ja dokumenttielokuvilla, joissa korostetaan mustien amerikkalaisten kokemuksia. Mary Katherine Withers, 24-vuotias tiedottaja, joka on myös puoliksi filippiiniläinen, uskoo, että hänen etuoikeutensa tuo mukanaan vastuun ”puhua rasismia vastaan ja kutsua ihmisiä esiin, kun he käyttäytyvät sopimattomasti”.
Nuorena minun oli vaikea vaatia valkoisuuteni etuoikeutta ilman, että tunsin menettäväni osan latinalaisesta identiteetistäni. Puhuin espanjaa ennen kuin puhuin englantia, olin kasvanut nicaragualaisten sukulaisteni kanssa ympärilläni, ja jostain syystä tuntui kuin etäännyttäisin itseni sukuhistoriastani, kun tunnustin etuoikeuteni. Olen nähnyt nicaragualaisiin ja tummaihoisiin sukulaisiini kohdistuvaa räikeää rasismia, mutta olen harvoin kokenut sitä itse. Tämä loi syyllisyyden tunteen, joka saa minut tuntemaan itseni kelvottomaksi osallistumaan laajempaan keskusteluun.
Tästä aiheesta Roehrickilla oli yksi asia sanottavana: ”Olemme edelleen värillisiä ihmisiä, ja identiteettimme pitäisi olla jotain, jonka omistamme… Olemme historiamme ja perintömme, ja olemme äitimme tyttäriä. Olemme osa keskustelua.”
Lisäksi tällaisia juttuja, kuten julkkisuutisia, kauneus- ja muotineuvoja, nokkelaa poliittista kommentointia ja kiehtovia juttuja, saat Marie Clairen uutiskirjeestä.
Tilaa tästä