Joitakin kauneimmista asioista ei voi täysin selittää. Samaa voidaan sanoa legendaarisesta Hope-timantista – maailmankuulusta jalokivestä, joka on kerännyt varsin monimutkaisen maineen. Vuosien varrella timantin matkasta on kerrottu lukuisia erilaisia tarinoita, ja koska ristiriitaisuuksia on niin paljon, voi olla vaikea määritellä, mikä on totta ja mikä keksittyä. Yhdestä asiasta voidaan kuitenkin varmasti olla yhtä mieltä: Hope on merkittävä kivi, jolla on niin vaikuttava värisävy, paino, leikkaus ja kirkkaus, ettei vastaavaa värillistä jalokiveä ehkä enää koskaan löydy.
Hope-timantti ei ole vain yksi maailman suurimmista sinisistä timanteista – se on myös yksi suosituimmista museoesineistä. Osa kiven viehätyksestä ei ole vain sen kiistaton kauneus, vaan myös mysteeri, joka verhoaa sen historiaa. Onko Hope-timantti todella kirottu? Vai ovatko sen omistajia kohdanneet epäonniset tapahtumat vain sattumien sarja?
Toivon timantti Tutustutaanpa tarinaan sen alkuperäisestä löytymisestä tähän päivään.
Missä Hope-timantti on peräisin?
Hope-timantin alkuperä perustui monien vuosien ajan spekulaatioihin, vaikka yleisesti hyväksyttiin, että jalokivi löydettiin Intiasta. Tutkijat käyttivät kuitenkin kokonaisen vuoden kiven analysointiin ja tutkimiseen ja pystyivät määrittämään, että se on peräisin noin vuodelta 1668.
Nämä havainnot vahvistavat, että Hope-timantti oli alun perin osa Ranskan kruununjalokiviä. LiveSciencen mukaan kauppias Jean Baptiste Tavernier varasti kiven hindulaisen epäjumalan patsaan silmästä, toi sen Ranskaan ja myi sen kuningas Ludvig XIV:lle. Sen jälkeen timantti hiottiin 69 karaatin kiveksi, jota kutsuttiin Ranskan siniseksi ja jonka varkaat varastivat myöhemmin, kun Ludvig teloitettiin Ranskan vallankumouksen aikana.
Timantti katosi vuosikymmeniksi ja löytyi lopulta Lontoosta. Rahoittaja Henry Philip Hope osti alkuperäisestä koosta pienennetyn kiven vuonna 1839. Vuosien varrella Hope-timantti vaihtoi edelleen omistajaa useita kertoja. Hopen poika, lordi Francis, joutui myymään kiven konkurssin myötä, ja lopulta sen osti amerikkalainen korumestari Pierre Cartier. Seuraava omistaja oli tyylikäs washingtonilainen seurapiirikaunotar Evalyn Walsh McLean. Siitä lähtien, kun hän osti timantin vuonna 1912, hänen elämästään tuli sarja traagisia tapahtumia, jotka vain lisäsivät timantin tuhoisaa mainetta.
Hopeatimantin kirous
Silti Hope-timantin kirous juontaa juurensa pitkälle Tavernieriin. Pitkään uskottiin, että sen jälkeen, kun Tavernier oli repinyt jalokiven hindupatsaasta, villit koirat repivät hänet kappaleiksi – karman inspiroima tapahtuma hänen pyhäinhäväistysvarkautensa vuoksi. LiveScience totesi kuitenkin, että muiden tarinoiden mukaan Tavernier kuoli rauhallisesti Venäjällä vuosia sen jälkeen, kun hän oli myynyt jalokiven kuningas Ludvig XIV:lle.
HopeatimanttiKuva GIA:n kautta
Hope-timanttiin liittyy kuitenkin monia muitakin tarinoita tragediasta. Esimerkiksi PBS huomautti, että Ludvig XIV kuoli gangreeniin, hirvittävään sairauteen, kun hänellä oli kivi hallussaan. Hänen rakastajattarestaan tuli tiettävästi kuninkaan mielestä ei-toivottu, kun hän käytti timanttia. Nicholas Fouquet, Ranskan kruununjalokivien vartija, käytti kiveä erityisessä tilaisuudessa, ja myöhemmin hänet paitsi vangittiin myös teloitettiin Ludvigin käskystä. Sekä Ludvig XVI että Marie Antoinette menettivät päänsä giljotiinille Ranskan vallankumouksen aikana, kun timantti oli heidän omistuksessaan. Prinsessa de Lamballen, kuninkaan hovin jäsenen, joka myös käytti kiveä, uskotaan joutuneen ranskalaisen väkijoukon raatelemaksi kuoliaaksi.
Tuhoisat tapahtumat eivät jää tähän. PBS kertoi, että hollantilainen jalokivikauppias, joka hioi Hope-timantin uudelleen 1800-luvun alussa, joutui oman poikansa Hendrikin ryöstämäksi ja murhaamaksi, joka tappoi itsensä vuonna 1830. Muihin onnettomuuksiin lukeutuvat kuningas Yrjö IV, joka kuoli valtaviin velkoihin, vaikka hänellä oli kivi hallussaan, lordi Francis Hope, joka koki haitallisia skandaaleja, kärsi surkeasta avioliitosta ja taloudellisista vaikeuksista, sekä hänen vaimonsa May Yohe, joka kuoli köyhyydessä. Seuraavan omistajan Jacques Colot’n uskotaan tulleen hulluksi ja tehneen itsemurhan, ja sen jälkeen venäläisten vallankumouksellisten oletetaan murhanneen prinssi Ivan Kanitovskin.
Saatuaan timantin Cartierilta vuonna 1912 180 000 dollarilla Evalyn Walsh McLeanin elämä sai masentavan käänteen. Hänen tyttärensä otti yliannostuksen huumeita 25-vuotiaana, hänen esikoispoikansa kuoli auto-onnettomuudessa vain 9-vuotiaana, ja hänen aviomiehensä jätti hänet jonkun toisen vuoksi, kärsi aivojen surkastumisesta ja joutui lopulta mielisairaalaan, jossa hän kuoli. Mielenkiintoista on, että National Postal Museum selitti, että McLean käytti kiveä edelleen ja kieltäytyi myymästä sitä, koska pelkäsi huonon onnen siirtymistä muihin. Hope-timantti löytyi hänen vuonna 1947 tapahtuneen kuolemansa jälkeen hänen neljän miljoonan dollarin korukokoelmastaan, jota säilytettiin kenkälaatikoissa hänen makuuhuoneessaan.
LiveSciencen mukaan Smithsonian totesi aikoinaan: ”Enemmän kuin kenestäkään muusta Evalyn Walsh McLeanista tuli Hope-timantin legendaarisen kirouksen juliste.”
Lisäksi tietyt kertomukset paljastavat, että James Todd, kiven Smithsonianille toimittanut postinkantaja, sai jalkansa murskaksi kuorma-auto-onnettomuudessa ja menetti myöhemmin kotinsa tulipalossa.
Jotkut väittävät, että Cartier keksi tai liioitteli monia näistä yksityiskohdista rakentaakseen juonittelua kiven ympärille. Siitä huolimatta nämä huolestuttavat tarinat olivat tarpeeksi vakuuttavia aiheuttaakseen suurta huolta Hope-timantin käsittelystä.
Minkä arvoinen Hope-timantti on?
Koska Hope-timantti on ainutkertainen, sen arvoa on käytännössä mahdotonta arvioida. Exploring Life’s Mysteries väitti kuitenkin, että arvo on noin 250 miljoonaa dollaria. Tähän arvioon Hope-timantin hinnasta vaikuttavat monet yksityiskohdat.
Ensinnäkin Gemological Institute of America määritteli vuonna 1988, että kivi painoi 45,54 karaattia – noin saksanpähkinän kokoinen. Vaikuttavan koon lisäksi jalokivellä on ainutlaatuisen näyttävä värisävy. Minkä värinen Hope-timantti on? GIA luokitteli sen fancy-syvän harmaan siniseksi, mikä auttaa erottamaan sen tyypillisen safiirin sävystä.
Vielä huomattavampi on sen fosforisointi. Hope-timantti säteilee kunnioitusta herättävää punaista hehkua, kun se altistetaan lyhytaaltoiselle ultraviolettivalolle – ja tämä vaikutus jatkuu lyhyen aikaa myös sen jälkeen, kun valonlähde ei ole enää läsnä. Vaikka jotkut luulivat tämän olevan merkki kiven luontaisesta kirouksesta, Exploring Life’s Mysteries selitti, että se on osoitus kiven rakenteeseen loukkuun jääneestä boorista ja typestä. Jalokivi on luokiteltu IIb-tyypin timantiksi, mikä tarkoittaa, että se on myös puolijohtava.
Hope-timantin kauneutta lisää sen leikkaus, jota Smithsonian kuvaili tyynynmuotoiseksi antiikkibriljantiksi, jossa on fasettivyöhyke ja ylimääräisiä fasetteja paviljongissa. Kiven puhtausluokitus on VS1, mikä tarkoittaa, että sen vähäisiä sulkeumia on jopa vaikea havaita, kun kiveä tarkastellaan mikroskoopilla 10-tehoisella suurennoksella.
Kuka omistaa Hope-timantin?
Ottaen huomioon Hope-timantin joidenkin omistajien kohtalon, on ehkä parasta, että Smithsonian-museo omistaa sen tällä hetkellä.
Parade kertoi, että kuuluisa korukauppias Harry Winston osti kiven vuonna 1949 yhdessä muiden McLeanin kokoelmaan kuuluvien kivien kanssa tämän kuoleman jälkeen. Seuraavan vuosikymmenen aikana jalokivi oli esillä lukuisissa gaaloissa ja muissa hyväntekeväisyystapahtumissa, ja se oli Court of Jewels -näyttelyn kohokohta. Vuonna 1958 Winston päätti lahjoittaa kiven Smithsonian Institutionille. Järkyttävää kyllä, Winston lähetti arvokkaan jalokiven tavallisessa ruskeassa paperissa postin kautta ensimmäisen luokan kirjattuna kirjeenä. Hän uskoi, että tämä oli turvallisin tapa kuljettaa leukaa hivelevä kivi. Lukuisat kansalaiset kirjoittivat Smithsonianin instituutille ja presidentti Eisenhowerille ja pyysivät museota olemaan ottamatta timanttia vastaan, koska he pelkäsivät, että se olisi silloin kirous Amerikan kansalle.
Hope on asetettu riipukseen, jota ympäröi 16 valkoista päärynä- ja tyynyhiottua timanttia ja joka roikkuu ketjussa, jossa on 45 väritöntä timanttia. Se on nyt ollut esillä Smithsonianissa yli 50 vuotta. Turvallisuuden lisäämiseksi teos asetettiin Paraden mukaan vuonna 1997 pyörivälle jalustalle 3 tuuman paksuisen luodinkestävän lasin taakse. Se sai jopa oman erillisen näyttelytilansa, koska se oli niin merkittävä vetonaula vierailijoille.
Smithsonian-lehdessä kerrottiin yksityiskohtaisesti, että Hope-timantti on poistunut museosta vain neljä kertaa – vuonna 1962, jolloin se esiteltiin Louvressa, vuonna 1965, jolloin se oli esillä Rand Easter Show’ssa Johannesburgissa, vuonna 1984, jolloin Winston lainasi timantin yrityksensä 50-vuotisjuhlia varten, ja vuonna 1996, jolloin se palautettiin Winstonille lyhyeksi aikaa pientä kunnostusta ja puhdistusta varten.