Tiedätkö sen tunteen, joka sinulla oli viime viikolla? Tai ehkä se oli eilen? Tai jopa juuri nyt?
Puhun tunteesta, joka sanoo: ”En pysty tähän enää!”
Tarkoitan, että ehkä sinulla ei ole vielä ollut tätä tunnetta. Ehkä oikeasti pidät tästä karanteenista. Ehkä sinulla on varma, hyvin palkattu työpaikka ja ruokavarastot, eikä sinulla ole lääketieteellisiä ongelmia, ei pieniä lapsia, iso takapiha ja kumppani, joka on karanteenissa kanssasi. Tarkoitan, että on olemassa tapoja, joilla ihmiset voivat nauttia tästä ajanjaksosta.
Mutta useimmille ihmisille se on syvältä. Ja monien ystävieni kohdalla viime viikolla aloin kuulla ihmisten sanovan: ”En pysty tähän enää.”
Ymmärrän sen. Minä ymmärrän. Minullakin on ollut tämä tunne.
Ensinnäkin, jokainen päivä on murmelinpäivä. Nousen ylös, tyhjennän astianpesukoneen ja harrastan vähän liikuntaa ja sitten on kotiopetus ja digitaalinen oppiminen oppilailleni. Saatamme syödä pizzaa lounaaksi tai ehkä syömme pastaa, ja ehkä keinumme riippumatossa. Mutta sitten on taas koulun vuoro ja kolmen lapsen viihdyttäminen, jotka eivät ole nähneet ystäviään kuukauteen. On mietittävä, mitä syödä ja miten saada se ruoka ruokakaupasta. Se on sotkujen siivoamisen yksitoikkoisuutta ja tylsyyttä, kun ei ole spontaaneja keskusteluja naapureiden ja ystävien kanssa.
Ja kyllä, ymmärrän, että voisi olla paljon huonomminkin. Minä tiedän. Muistakaa, että siskoni on päivystyssairaanhoitaja, joka on tekemisissä tämän viruksen todellisten kauhujen kanssa.
Mutta jopa niille meistä, jotka ovat terveitä, se on silti syvältä.
Viime viikolla aloin tuntea monien muiden ympärilläni olevien väsymystä. ”Miten voimme jatkaa tätä?” ihmiset kysyivät minulta tekstiviestillä ja puhelimessa.
Ymmärrän sen täysin, koska tietysti haluan tämän loppuvan yhtä paljon kuin muutkin. Haluan viruksen kuolevan pois tai jonkun löytävän taikaparannuskeinon juuri nyt. Haluan palata kouluun ja katsoa, kun ylioppilaat valmistuvat ja tyttäreni taputtaa 5. luokan taputusta viimeisenä koulupäivänään. Haluan halata ystäviäni ja lakata murehtimasta isästäni ja siskostani.
Aloin viime viikolla kuulla ystäviltäni jotain, mitä olen tuntenut jo viikkoja. ”Pystyn kestämään tämän”, eräs sanoi minulle, ”kunhan on jokin päätepiste.”
Kunhan on jokin päätepiste.
Ymmärrän sen. Tarkoitan, että me kaikki voimme tehdä vaikeita asioita. Mutta luulen, että meillä kaikilla on myös tarve tietää, milloin pahat asiat loppuvat.
Minäkin tunnen sen. Ainoa ero on, että olen tuntenut sen ennenkin.
Leskeksi jäämisen alkuaikoina – ja oikeastaan ehkä koko ensimmäisen vuoden ajan – minulla oli pakkomielle tavata muita leskiä ja kysyä heiltä, milloin asiat helpottuvat heillä. Olin henkilökohtaisella tiedonetsintämatkalla selvittääkseni tarkalleen, milloin tuskani loppuisi. Halusin todellisia päivämääriä – 6 kuukautta tai vuosi tai mitä tahansa. Eräässä vaiheessa muistan seisoneeni keittiössäni ja sanoneeni Beckylle ja Michellelle, että tiesin selviäväni tästä kivusta, mutta vain jos saisin tietää, kuinka kauan se vielä jatkuisi.
Suru ei tietenkään noudata aikajanaa, eikä kukaan voinut kertoa minulle, milloin asiat helpottaisivat. Itse asiassa useimmat lesket kieltäytyivät antamasta minulle todellista vastausta paranemisensa aikataulusta, koska he tiesivät, että se oli niin yksilöllinen prosessi.
Nyt kun olen ollut leski yli kaksi vuotta, teen samoin, kun ihmiset kysyvät minulta surunsa aikajanaa. Milloin se loppuu? En minä sitä tiedä. Tiedän kyllä, että aika auttaa kaiken kaikkiaan, mutta tiedän myös, että leskeksi jäämisen viikko 60 voi joskus olla vaikeampi kuin viikko 10.
Kun siis kuulen ystävieni epätoivon tämän viruksen takia, voin tuntea myötätuntoa. Ymmärrän, miten vaikeaa on olla tietämättä tulevaisuutta. Ainoa ero minulle on se, että olen istunut todella kauhean ajanjakson läpi kerran aiemmin. Ei – mieheni menettäminen ei ole sama asia kuin karanteenissa oleminen kotonasi koko perheesi kanssa. En tarkoita sitä. Mutta sanon tämän: jonkin todella vaikean asian kohtaaminen on erityisen haastavaa silloin, kun ei tiedä lopputulosta.
Mutta kuten olen sanonut aiemminkin, asiat muuttuvat. Lopulta ne paranevat.
Sanon myös tämän: juuri nyt on syvältä.
Uskon, että voimme pitää sisällämme molemmat tunteet, olipa vastassamme sitten massiivinen menetys tai pandemia tai jokin muu kauhu. Voimme tuntea, ettemme enää pysty siihen, ja voimme tietää, että selviämme siitä. Voimme pitää sisällämme molemmat asiat.
Me emme tiedä tämän viruksen tai tämän karanteenin loppupistettä. Mutta voin kertoa teille tämän: se loppuu.
Se on se, mitä kerron ihmisille nyt, kun he pyytävät minulta aikajanaa surulle. Se ei ole lineaarista. Asiat voivat pahentua ennen kuin ne paranevat. Se voi kestää kauemmin kuin haluat sen kestävän. Kannat silti aina jonkin verran tuota kipua.
Mutta asiat muuttuvat. Jonain päivänä kaikki muuttuu paremmaksi.
Image Credit: Becky Hale Photography.