Kristityt pitävät nykyään itsestään selvänä, että Jumala on Isämme, mutta harva pysähtyy miettimään, mitä tämä nimi todella tarkoittaa. Tiedämme, että Jeesus opetti opetuslapsiaan rukoilemaan ”Isä meidän” ja että arameankielinen sana Abba (”Isä”) on yksi niistä harvoista, joita Jeesus käytti, ja että se on jäänyt Uudessa testamentissamme kääntämättä. Nykyään tuskin kukaan pitää tätä outona, ja monet yllättyvät huomatessaan, että Jeesuksen ajan juutalaiset ja jopa hänen omat opetuslapsensa olivat ymmällään hänen opetuksestaan. Tämä johtuu siitä, että termin ”Isä” syvempi merkitys ja laajemmat merkitykset ovat nykyään suurelta osin tuntemattomia. Nimityksestä on tullut niin laajalle levinnyt ja yleisesti hyväksytty, ettemme enää kyseenalaista sitä, ja siksi emme useinkaan ymmärrä, miten tärkeä se on Jumalan ymmärtämisellemme.
Etukristilliset käsitykset Jumalasta Isänä
Jeesus aiheutti reaktion puhuessaan Jumalasta Isänä, mutta keksikö hän tuon ajatuksen? Eikö hänen opetukselleen ollut ennakkotapauksia juutalaisuudessa (tai ehkä jopa pakanoiden keskuudessa)? Jeesuksen väite siitä, että Jumala oli hänen Isänsä, esiintyi ensimmäisen kerran sapatin lepopäivää koskevassa keskustelussa. Jeesus väitti, että hänen oli sopivaa tehdä parannuksia sapattina, koska, hänen sanojensa mukaan: ”Minun Isäni tekee työtä tähän asti, ja minä teen työtä” (Joh. 5:17). Toisin sanoen, vaikka Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä luomistyöstään, hänen säilyttämis- ja viime kädessä lunastustyönsä oli edelleen käynnissä. Lisäksi Jeesus yhdisti oman palvelutyönsä tuohon Isän jatkuvaan työhön ja nosti esiin kysymyksen heidän suhteestaan tavalla, joka suututti hänen juutalaiset maanmiehensä. Kuten evankeliumissa kerrotaan:
Sentähden juutalaiset pyrkivät sitäkin enemmän tappamaan hänet, koska hän ei ainoastaan rikkonut sapattia, vaan kutsui jopa Jumalaa omaksi Isäkseen ja teki itsensä Jumalan kaltaiseksi (Joh. 5:18).
Oliko juutalaisten reaktio oikeutettu? Vanha testamentti käyttää harvoin sanaa Isä kuvaamaan Jumalaa, mutta on ainakin kaksi tärkeää tekstiä, joissa se käyttää sitä. Molemmat löytyvät Jesajan kirjan loppupuolelta, ja ne esiintyvät syntiin ja parannukseen liittyvässä yhteydessä. Ensimmäinen kuuluu näin:
Sinä olet meidän Isämme, vaikka Aabraham ei tunne meitä eikä Israel tunnusta meitä; sinä, Herra, olet meidän Isämme, sinun nimesi on Lunastajamme iankaikkisista ajoista (Jes. 63:16-17).
Toinen kuuluu näin:
Oi Herra, sinä olet meidän Isämme; me olemme savi ja sinä olet savenvalaja; me kaikki olemme sinun kätesi työtä. Älä ole niin kauhean vihainen, Herra, äläkä muista vääryyttä ikuisesti (Jes. 64:8-9).” (Jes. 64:8-9)
Ensi silmäyksellä saattaisi vaikuttaa siltä, että Jesaja kutsui Jumalaa Isäksi, koska hän oli Israelin Luoja, mutta asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Jumala oli jokaisen ihmisen, ei vain Israelin, luoja, mutta hän ei ollut solminut liittosuhdetta kaikkien kanssa. Tapa, jolla Jesaja puhutteli häntä, osoittaa selvästi, että hän piti Israelin yhteyttä Jumalaan jotenkin erityisenä ja erilaisena kuin mitä voitaisiin sanoa koko ihmiskunnasta. Se, että hän kutsui Jumalaa Isäksi, merkitsi sitä, että hän tunnusti erityisen suhteen häneen. Näissä jakeissa Jumalaa puhutellaan Isäksi, ei siksi, että hän on Israelin luoja, vaan siksi, että hän on Israelin lunastaja, mikä paljastaa sen erityisen suhteen luonteen, joka Jumalalla on valittuun kansaansa.
Jumalan isyyden liittokonteksti ilmenee myös muissa Vanhan testamentin teksteissä, vaikka sanaa ”Isä” ei erikseen mainita. Ajatellaan esimerkiksi Mooseksen sanoja:
Te olette Herran, teidän Jumalanne, poikia … Sillä te olette Herran, teidän Jumalanne, pyhä kansa, ja Herra on valinnut teidät kansaksi, joka on hänen aarteensa, kaikista kansoista, jotka ovat maan päällä (5 Moos. 14:1-2).
Jotain vastaavaa esiintyy psalmissa 103:
Kuten isä osoittaa laupeutta lapsilleen, niin myös Herra osoittaa laupeutta niille, jotka häntä pelkäävät (Ps. 103:13).
Jeremialta löydämme vastaavasti seuraavaa:
Onko Efraim minun rakas poikani? Onko hän minun rakas lapseni? Sillä niin usein kuin minä häntä vastaan puhunkin, minä muistan häntä yhä. Sentähden minun sydämeni kaipaa häntä; totisesti minä armahdan häntä, sanoo Herra (Jer. 31:20).” (Jer. 31:20)
Kussakin näistä tapauksista taustalla on se, että Jumala on Israelin Isä. Hän on valinnut israelilaiset lapsikseen, ja koska hän on tehnyt niin, hän lunastaa heidät heidän syntisyydestään huolimatta. Hänen isyytensä ilmaistaan tässä liittokontekstissa, eikä siinä olisi mitään järkeä ilman sitä. Jeesus toi tämän ulottuvuuden esiin, kun hän haastoi juutalaisten oletuksen siitä, että he olivat Aabrahamin lapsia, aivan kuten hänkin. Hän tunnusti tavallaan heidän väitteensä, mutta jatkoi sanomalla, että itse asiassa sekä hän että he tekivät henkisten isiensä työtä, jotka eivät olleet samanlaisia. Jeesus teki Isänsä Jumalan työtä, mutta hänen juutalaiset vastustajansa tekivät paholaisen työtä, jonka Jeesus sanoi olevan heidän todellinen isänsä – ei Aabraham. Tämä suututti juutalaiset niin, että he huusivat: ”Jumala on meidän Isämme”, mikä oli tunnustus juuri siitä, mistä he arvostelivat Jeesusta, mutta väite, josta Vanha testamentti todistaa (Joh. 8:37-59). Vaikka se ei siis tullut juutalaisille luonnostaan, he olivat tällä tavoin provosoituna valmiita myöntämään, että Jumala oli heidän Isänsä liiton merkityksessä.
Ei-juutalaiset kansat olivat tästä aivan erilaisia. Usein he olivat valmiita tunnustamaan jumalallisen isähahmon olemassaolon, kuten näemme nimestä Jupiter (”Isä Jove”), mutta aina ei ollut selvää, mitä se tarkoitti. Joillekin heidän isäjumalansa oli luoja, mutta toisille ja erityisesti Uuden testamentin ajan platonisteille Isä oli kätketty jumaluus, joka asui taivaan yläpuolella ja jolla ei ollut suoraa yhteyttä aineellisiin asioihin. Sen sijaan hänellä oli mieli, joka tuotti ajatuksia ja ideoita, joista yksi oli Luoja (Demiurge), joka loi maailman. Syy tähän erotteluun oli se, että platonistit tiesivät maailman olevan epätäydellinen, joten Isä ei voinut tehdä sitä suoraan. Alkukirkossa oli ihmisiä, joita kutsumme gnostikoiksi, jotka ottivat tämän ajattelutavan omakseen. He uskoivat, että Jeesus Kristus oli kätketyn Isän Poika, jonka hän oli lähettänyt lunastaakseen maailman (alempiarvoisen) Luojan työstä. Yksikään kristitty ei kuitenkaan voinut hyväksyä tätä ajatusta, koska Raamatun ilmoitus tekee selväksi, että Luoja ja Lunastaja ovat sama Jumala. Raamatun Jumala on kaikkien ihmisten Luoja, mutta vain niiden Isä, jotka hän aikoo lunastaa, ja Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta hän paljasti tämän tarkoituksen niille, jotka hän oli valinnut pelastettaviksi.
Jeesus ja hänen Isänsä
Kristityt kutsuvat Jumalaa Isäkseen, koska Jeesus opetti opetuslapsiaan tekemään niin. Hän ei tehnyt näin korostaakseen, että Jumala oli heidän Luojansa (vaikka hän tietysti olikin), vaan siksi, että hän oli heidän Lunastajansa. Jeesuksella oli ainutlaatuinen suhde Isä Jumalaan, jonka hän halusi jakaa seuraajiensa kanssa. Maan päällä ollessaan hän oli tästä varsin selväsanainen. ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän”, hän sanoi (Joh. 14:9). ”Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh. 10:30). Alkukirkossa oli joitakin, jotka tulkitsivat tällaiset jakeet siten, että Jeesus oli itse Isä, joka vain ilmestyi maan päälle naamioituneena. Tätä näkemystä ei kuitenkaan voida hyväksyä, koska monissa muissa yhteyksissä Jeesus joko puhui Isälleen tai viittasi häneen tavoilla, jotka tekevät selväksi, että Isä on eri henkilö. Tämä käy erityisen selvästi ilmi hänen sanoistaan ristillä. Kun hän sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät” (Luuk. 23:34) ja ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni” (Luuk. 23:46), ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän puhunut itselleen.
Samaan aikaan Uudesta testamentista käy myös selvästi ilmi, että Jeesuksella oli Isän valtuus sanoa ja tehdä evankeliumeihin kirjatut asiat, jotka hänestä kirjattiin, ja että kaikki se, mitä hän teki, oli Jumalan työtä. Tästä on hyvä esimerkki Markuksen evankeliumissa, kun Jeesus osoitti epäilevälle kuulijakunnalle, että hänellä oli valta antaa syntejä anteeksi, mikä on etuoikeus, joka kuuluu yksin Jumalalle (Mark. 2:6-12). Hänen arvostelijansa olivat siis oikeassa sanoessaan, että kutsumalla itseään Pojaksi Jeesus teki itsestään samanarvoisen Jumalan kanssa, koska Isällä ja Pojalla on sama luonto. Se, mikä erottaa Pojan Isästä, ei ole hänen olemuksensa laatu, joka on yhtä jumalallinen kuin Isänkin, vaan heidän suhteensa toiminta, jonka mukaan Poika oli tullut maailmaan täyttämään Isän tahdon.
Jeesus paljasti, että Isä oli päättänyt lunastaa maailman, ei itse vaan Poikansa kautta. Uusi testamentti ei koskaan selitä, miksi Isä ja Poika ovat tällä tavoin suhteessa toisiinsa. Voimme vain sanoa, että molemmat ovat ikuisesti läsnä kolminaisuudessa, mutta se, miksi toinen heistä on Isä ja toinen hänen Poikansa, on salaisuus, joka on kätketty silmiltämme (Joh. 1:1-3) Sen sijaan tiedämme, että Isän suunnitelmana oli pelastaa valitsemansa kansa ja että Poika suostui vapaaehtoisesti tulemaan ihmiseksi toteuttaakseen Isän aikomukset (Fil. 2:5-8). Ihmisten synneistä oli maksettava, ei siksi, että Isä olisi kostonhimoinen, vaan siksi, että hänen ihmislapsillaan on hänelle merkitystä. Se, mitä me teemme, on tärkeää, ja jos tekomme ovat väärin, hän ei voi yksinkertaisesti jättää niitä huomiotta. Jumalaan kohdistuvan kapinan hinta on kuolema, koska Jumala on elämän lähde, joten hänestä irtautuminen merkitsee irtautumista itse elämästä. Hengellisesti kuolleilla ihmisillä ei ole voimaa maksaa hintaa synneistään – vain synnitön ihminen voi tehdä sen. Siksi Jumalan Poika tuli ihmiseksi. Hän kärsi ja kuoli, ei vain meidän vaan myös Isän tähden, koska Isän oikeudenmukaisuus tyydytettiin hänen sovintokuolemallaan. Isä tunnusti tämän herättämällä hänet kuolleista ja ottamalla hänet takaisin taivaaseen, jossa hän on asettanut hänet oikealle puolelleen maailman hallitsijaksi ja tuomariksi (Ap. t. 2:32-33; Fil. 2:9-11; 1. Kor. 15:20-28).
Isä ja me
Isä ja Poika pysyvät erillisinä persoonina, mutta he työskentelevät yhdessä valittujen pelastamiseksi. Isä ilmestyy meille jumaluuden periaatteena, joka suunnittelee pelastustyön ja lähettää Pojan toteuttamaan sen. Poika rukoilee puolestamme Isän edessä, ja Isä antaa meille anteeksi, koska Poika rukoilee puolestamme. Meitä rohkaistaan rukoilemaan Isää ja annetaan meille mahdollisuus tehdä niin, koska Poika on yhdistänyt meidät häneen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan (Gal. 2:20). Tällä teolla Jeesus on yhdistänyt meidät itseensä sisaruksinaan. Ero on siinä, että hän on luonnostaan Isän jumalallinen ja synnitön Poika, kun taas me olemme syntisiä, jotka hän on adoptoinut. Jeesus itse sanoi sen, kun hän käski ylösnousemuksensa jälkeen Maria Magdaleenaa menemään opetuslastensa luokse, joita hän nyt kutsui veljikseen, ja kertomaan heille, mitä oli tapahtumassa:
Älkää takertuko minuun, sillä minä en ole vielä noussut Isän tykö; vaan menkää veljieni luokse ja sanokaa heille: ”Minä nousen ylös Isäni ja teidän Isänne tykö, minun Jumalani ja teidän Jumalanne tykö.” (Joh. 20:17).” (Joh. 20:17).
Luonteeltamme me emme ole Jumalan lapsia. Hänen luotuinaan meillä ei ole mitään yhteistä hänen jumalallisen olemuksensa kanssa, mutta hänen Pyhän Henkensä asuttaman läsnäolon kautta meidät on liitetty osaksi Kolminaisuuden elämää. Juuri tämän Hengen läsnäolon ansiosta me voimme lähestyä Isää ja olla suhteessa häneen. Kuten Paavali kirjoitti galatalaisille:
Koska te olette poikia, Jumala on lähettänyt Poikansa Hengen sydämiimme, jotka huutavat ”Abba, Isä!”. Ette siis ole enää orjia, vaan poikia, ja jos poikia, niin perillisiä Jumalan kautta (Gal. 4:6-7).
Käytännössä suhde, jonka Poika on antanut meille Isä Jumalaan, on analoginen hänen omaansa. Pojassa meistä on tullut Isän valtakunnan perillisiä, hänen kanssaan kanssahallitsijoita ja jopa enkelien tuomareita (1. Kor. 6:3). Tällä korkealla kutsumuksella on hintalappu, sillä aivan kuten Poika kirkasti Isäänsä ollessaan maan päällä, myös meidät on kutsuttu kirkastamaan häntä (Joh. 17:1-26). Emme voi tehdä sitä omin voimin, vaan ainoastaan siinä suhteessa ja sen kautta, jonka Isä on solminut kanssamme Pojan ja Pyhän Hengen kautta. Aivan kuten kaikki, mitä he tekevät, tehdään suhteessa Isään, niin myös kaikki, mitä meidät on kutsuttu tekemään, on tehtävä kuuliaisina hänen tahdolleen. Rukoilemme Isää Pojan kautta ja Pyhässä Hengessä, koska se on se malli suhteestamme Jumalaan, jonka hän on meille ilmoittanut. Me rukoilemme Isää, koska Luojamme on myös lunastajamme, ja juuri tuossa lunastavassa rakkaudessa me tunnemme hänet.