Omaisuutta pidetään yleensä kadonneena, jos se löydetään paikasta, johon todellinen omistaja ei todennäköisesti ole aikonut jättää sitä ja josta todellinen omistaja ei todennäköisesti löydä sitä. Tavallisessa oikeudessa kadonneen esineen löytäjä saattoi vaatia oikeutta saada esine haltuunsa keneltä tahansa muulta kuin todelliselta omistajalta tai aikaisemmilta omistajilta.
Tällaisten erottelujen taustalla olevat poliittiset tavoitteet ovat (toivottavasti) sen varmistaminen, että omaisuus palautetaan sen todelliselle alkuperäiselle omistajalle eli ”omistusoikeuden haltijalle”. Useimmilla lainkäyttöalueilla on nyt säädetty lakeja, joissa edellytetään, että kadonneen omaisuuden löytäjä luovuttaa sen asianmukaisille viranomaisille; jos todellinen omistaja ei saavu hakemaan omaisuutta tietyn ajan kuluessa (vuoden 1977 vahingonkorvauslaissa (Torts Act 1977) tämä aika on määritelty kolmeksi kuukaudeksi löytöpäivästä), omaisuus palautetaan löytäjälle omana omaisuutenaan tai se hävitetään. Isossa-Britanniassa monissa julkisissa yrityksissä on erityinen löytötavaratoimisto (Lost Property Office, LPO), jota Yhdysvalloissa kutsuttaisiin löytötavaratoimistoksi (Lost and Found), jossa kadonneesta omaisuudesta voi tehdä ilmoituksen ja sen voi hakea takaisin maksutta.
Sääntöön, jonka mukaan kadonneen omaisuuden ensilöytäjällä on ylempi oikeusvaatimus kuin kenellä tahansa muulla henkilöllä, paitsi aiemmalla omistajalla, voidaan soveltaa monia poikkeuksia common lawissa. Esimerkiksi kulkijan vaatimus kadonneeseen omaisuuteen, jonka hän löytää kulkiessaan luvatta, on yleensä alempiarvoinen kuin asianomaisen maanomistajan vaatimus. Tästä poikkeuksesta seuraa, että maanomistajalla on ylivertainen vaatimus löytötavaraan, joka on löydetty hänen omaisuutensa ei-julkisilta alueilta, joten jos asiakas löytää kadonneen omaisuuden myymälän julkisilta alueilta, asiakkaalla on ylivertainen vaatimus kadonneeseen omaisuuteen myymälän omistajan vaatimukseen nähden, mutta jos asiakas löytää kadonneen omaisuuden myymälän ei-julkisilta alueilta, kuten alueelta, jossa on merkintä ”Vain työntekijöille”, myymälän omistajalla on ylivertainen vaatimus, koska asiakas oli luvatta liikkeellä löytäessään omaisuutensa.
Löytäjien asema maanomistajan työntekijöinä tai vuokralaisina mutkistaa asioita, koska työntekijöillä ja vuokralaisilla on laillinen pääsy maanomistajan omaisuuden ei-julkisille alueille, joille muut eivät pääsisi ilman luvatonta tunkeutumista. Työntekijät ja vuokralaiset menettävät kuitenkin yleensä edelleen ylivertaisen oikeuden kadonneeseen omaisuuteen työnantajalleen tai vuokranantajalleen, jos omaisuus löytyy heidän työsuhteensa piiristä tai vastaavasti varsinaisen vuokra-alueen ulkopuolelta.
Jos esimerkiksi vuokralainen löytää kadonneen omaisuuden vuokra-alueensa muurien sisäpuolelta tai työntekijä hautautuneena työnantajansa omistaman kiinteistön maaperään, sen kiinteistön maanomistajalla (työnantajana tai vuokranantajana), josta omaisuus on löydetty, on tavallisesti ylivertainen oikeusvaatimus löytäjään verrattuna. Näin ei kuitenkaan aina ole, sillä pitkäaikaisella vuokralaisella, joka löytää kadonneen omaisuuden vuokra-alueeltaan, voi olla parempi oikeus kuin vuokranantajallaan (varsinkin jos vuokranantaja ei ole koskaan käynyt kiinteistöllä). Vaikka työnantajilla on yleensä ylivertainen vaatimus työntekijöidensä löytämään kadonneeseen omaisuuteen, myös tästä on olemassa poikkeuksia, sillä nykylainsäädäntö myöntää toisinaan työntekijälle ylivertaisen vaatimuksen, jos kadonneen omaisuuden luovuttaminen työnantajalle ei kuulu hänen toimenkuvaansa (esimerkiksi jos työntekijä on sisustussuunnittelija).
EläimetEdit
Koska eläimet ovat liikkuvaisia ja kykenevät näin ollen katoamaan omin avuin, arvokkaiden eläinten omaisuuden katoamiselle on omat sääntönsä. Arvokas eläin, joka katoaa, tekee sen yleensä siten, että se poistuu omistajansa kiinteistöltä ja saapuu toisen kiinteistönomistajan maalle; tällaista eläintä kutsutaan juridisesti karkuriksi. Estraadit rajoittuvat yleensä kotieläimiin, kuten karjaan, eivätkä villieläimiin. Koska tavallisia lemmikkieläimiä ei pidetä arvokkaina eläiminä, koiria ja kissoja ei koskaan pidetä estrayna.
Monissa Yhdysvaltain lainkäyttöalueilla henkilö, joka löytää estrayn, joutuu jättämään todistuksen estraysta ja sen kuvauksen ja mahdollisesti takavarikoimaan eläimen jollakin tavalla joksikin aikaa. Jos estray on leimattu, omistaja voidaan usein tunnistaa välittömästi. Estrayn omistajalla on yleensä rajoitettu aika saada omaisuutensa takaisin sen jälkeen, kun estray-ilmoitus on julkaistu, mutta tämän ajan päätyttyä toinen henkilö tai yhteisö nimetään uudeksi omistajaksi. Estray-eläimen takavarikoinnista kertyy usein maksuja, jotka kiinteistön omistaja on velvollinen maksamaan.
Kulkukoiran (esimerkiksi luonnonvaraisen kissan tai vapaana kulkevan koiran) asema riippuu suuresti paikallisista lainkäyttöalueista. Koska luonnonvaraisten koirien ja kissojen määrä on huomattava, kadonneen koiran tai kissan löytäjällä voi olla vain vähän tai ei lainkaan rajoituksia vaatia eläintä omaksi omaisuudekseen.
OrjatEdit
Kuten eläimet, myös karkulaiset orjat Yhdysvalloissa (runaway slaves) olivat eräänlaista omaisuutta, joka pystyi siirtymään muualle. Orjanomistajat olivat riippuvaisia siitä, että muut tunnistivat ja palauttivat heidän omaisuutensa; jotkut orjat leimattiin, jos orjan tiedettiin karanneen. Lukuisissa Yhdysvaltain laeissa, kuten vuoden 1789 perustuslain karkulaisorjalausekkeessa (Fugitive Slave Clause), vuoden 1793 karkulaisorjalaissa (Fugitive Slave Act) ja vuoden 1850 karkulaisorjalaissa (Fugitive Slave Act), määrättiin, että orjat oli otettava kiinni ja palautettava omistajalleen. Yhdysvaltain eteläiset osavaltiot vaativat näitä lakeja, jotka on nyt korvattu vuonna 1865 tehdyllä perustuslain kolmannellatoista lisäyksellä, mutta joita useimmat pohjoiset osavaltiot vastustivat aktiivisesti. Orjuutta ja pakenevia orjia koskevia lakeja vastustavat aktivistit, kuten maanalaisen rautatien jäsenet, rikkoivat lakeja rutiininomaisesti ja kieltäytyivät palauttamasta orjia omistajilleen.
Vuoden 1850 kompromississa sovituista viidestä laista pakenevia orjia koskevat lait olivat ylivoimaisesti kiistanalaisimmat, vaikkakin monet kysymykset jakautuivat alueellisten rajojen mukaan siten, että pohjoisen ja etelän asukkaat vastustivat toisiaan jyrkästi. Harriet Beecher Stowen vuonna 1852 ilmestyneessä romaanissa Uncle Tom’s Cabin (Tomin sedän hytti) karanneet orjat olivat keskeinen aihe. Nämä omaisuutta ja karkureita koskevat kysymykset sekä muut orjuuteen liittyvät tapahtumat ajoivat Yhdysvallat sisällissotaan.
Lunastamaton omaisuus Muokkaa
Yhdysvaltojen lunastamatonta omaisuutta koskevissa laeissa säädetään kahdesta ilmoitusjaksosta vuosittain, jolloin lunastamattomista pankkitileistä, osakkeista, vakuutustuloista, yleishyödyllisten laitosten talletuksista, lunastamattomista shekeistä ja muusta ”henkilökohtaisesta omaisuudesta” ilmoitetaan ensin yksittäisen osavaltion lunastamattomasta omaisuudesta vastaavalle virastolle (Unclaimed Property Office), minkä jälkeen ne julkaistaan paikallisessa sanomalehdessä ja lopuksi omaisuus luovutetaan osavaltiolle turvalliseen säilytykseen siihen asti, kunnes laillinen omistaja hakee korvausta. Osavaltiot tukevat maksutonta julkista sivustoa, joka ilmoittaa vain osan Yhdysvalloissa saatavilla olevasta lunastamattomasta omaisuudesta. On myös kaupallisia sivustoja, jotka tarjoavat samoja tietoja tai osia niistä maksua vastaan. Jotkin kuluttajaraportointisivustot, jotka tekevät tutkimuksia ja avustavat kuluttajia, tekevät sen kuluttajille veloituksetta tai kustannuksitta.
Australiassa lunastamattomia rahoja koskevissa laeissa säädetään yhdestä kahteen vuoden pituisesta raportointikaudesta, jonka aikana lunastamatta jääneet pankkitilit, eläke- ja eläkesaatavat, kuolinpesän perinnöt, vakuutukset, osakkeet, osingot, yleishyödyllisten laitosten talletukset, esittämättömät sekit ja muut ”lunastamattomat rahamäärät” ilmoitetaan asianomaiselle hallintoelimelle, jonka alaisuuteen rahoja hallussaan pitävän organisaation alaisuuteen ne kuuluvat. Tähän voivat kuulua Australian osavaltiot tai Kansainyhteisö. Raha on lunastamatonta rahaa, jos se on rahaa, jonka omistajaa ei voida tunnistaa.
Saamatta jääneen rahan omistaja voi kääntyä sen hallintoelimen puoleen, jossa lunastamatonta rahaa säilytetään, mutta joissakin tapauksissa omistajan on kuitenkin palattava sen organisaation puoleen, joka jätti rahat lunastamattomina. Lunastamattomien rahojen ammattilaiset tai lunastamattomien rahojen agentit voivat myös auttaa omistajia hakemaan takaisin lunastamattomia rahojaan. Koska Australiassa on tiukat vaatimukset lunastamattomien rahojen takaisin vaatimiseksi, ihmiset saattavat tarvita ammattilaisen tai lisensoidun yksityisetsivän apua löytääkseen tukevat asiakirjat maksuvaatimuksensa tueksi.