Rosary: A: Jotkut uskovat, että pyhä Dominikus oli rukousnauhan alullepanija ja edistäjä ja että hän oli saanut rukousnauhan Neitsyt Marialta. Tosiasiassa Preussin Dominikus ja Alanus de Rupe olivat varsinaisia rukousnauharukouksen uranuurtajia. Tämä tapahtui 1400-luvulla.
Dominicus karthusialainen (St. Alban, Trevesin lähellä, noin vuonna 1410) edisti rukousnauhaa, joka koostui viidestäkymmenestä Ave Maria -rukousnauhasta ja 50 Vita Christi -lausekkeesta. Lausekkeet olivat Ave Mariaan lisättyjä viittauksia Kristuksen elämään (esim. hedelmöittyminen Pyhän Hengen kautta).
Alain of Roche (tai Alanus de Rupe, 1400-luvun jälkipuolisko, dominikaani, Douai/Ranska) perusti rukousnauhan veljeskunnan (Loistavan Neitsyt Marian rukousnauhan veljeskunta, noin vuonna 1470), joka vaikutti merkittävästi rukousnauhan levittämiseen kaikkialla Euroopassa. Jacob Sprenger perusti noin vuonna 1475 vielä kuuluisamman veljeskunnan Kölniin. Alainin rukousnauha koostui 150:stä psalttaria heijastavasta aavista, ja se oli jaettu kolmeen viidenkymmenen hengen ryhmään, jotka seurasivat Kristuksen kolmea perusmysteeriä: Kristuksen inkarnaatiota (iloiset mysteerit), kärsimystä (surulliset mysteerit) ja ylösnousemusta (loistavat mysteerit). Alain hylkäsi Dominicuksen lyhennetyn version rukousnauhasta (50 avea) ja samoin hylkäsi nimen ”rukousnauha”. Hänen nimensä rukousnauharukoukselle oli ”Neitsyt Marian uusi psalttari”, korostaen näin, että rukousnauharukouksessa oli 150 aavaa, ei vain viisikymmentä, aivan kuten psalttarissa on 150 psalttaria eikä viisikymmentä. Hänen vastustuksensa nimeä ”rukousnauha” vastaan juontaa juurensa ”rosariumin”, ”coronan” tai ”sertumin” ”turhasta ja maallisesta” alkuperästä.”
”Rosariumilla” tai rukousnauhalla on tosiaan esikristilliset juuret. Muinaisessa Roomassa vietettiin ”rosaliaa”, kevätjuhlaa, jolla muistettiin kuolleita. Kreikkalaisessa perinteessä ruusu oli Afroditen kukka. Se muistutti jumalten verestä. Venus, Afroditen roomalainen vastine ja rakkauden suojelija, kuvataan usein punaisista ja valkoisista ruusuista koostuvan seppeleen kanssa tai ruusu kädessään. Vastaavasti antiikista keskiajalle ihanteellinen paikka romanttisille kohtaamisille olivat ”ruusutarhat” eli ruusupensaiden suojaamat puutarhat. Ilmaisulla ”ruusutarha” on monenlaisia merkityksiä vapaamielisestä rakentavampaan käyttöön. Yhdessä ”rosenkrantzin” (ruususeppele) kanssa se tunnetaan parhaiten roolistaan profaanin romantiikan kirjallisuudessa (ks. esim. Roman de Éá Rose, alkuvuosi, 1300-luku).
On kuitenkin tunnettua, että ruusun symboliikalla on pitkä historia kristillisessä perinteessä. Ruusua käytettiin usein Mariaan, joskus itse Jeesukseen. Tämä pätee patristisiin teksteihin, (esim. Ambrosius, Sedulius), latinalaisiin virsiin ja sekvensseihin (De gaudiis B. Mariae, 1400-luku). Latinalaisissa virsissä Maria on ”Jumalan ruusutarha”, kun taas Dante ylistää häntä ”ruusuna, jossa Jumalan sana tuli lihaksi” (Paradiso, 23:73-74). Tämän ruusun symboliikkaa käyttävän kirjallisuuden yhteydessä meidän on etsittävä sanan ”ruusukivi”, latinaksi rosarium, alkuperää. Sanan kehitys ja käyttö tapahtui vaiheittain.
1. ”Rukousnauhan kutominen Neitsyt Marialle” (Gregorius Nazianzus, 4 c.). Sanalla chaplet on merkitys seppele (corona) (Esser.)
2. ”Viidenkymmenen avecin ketju” (alkup. l3 c.) Gentin beguiinit rukoilaiset rukoilivat kolme tällaista ketjua päivittäin. Käytetyt termit ovat ”corona” tai ”sertum”.
3. ”Aves seen as Roses” (myöhäinen l3 c. legenda latinankielisessä, katalaaninkielisessä ja saksankielisessä versiossa). Legendan mukaan munkin lausumat Ave Mariat muuttuivat ruusuiksi ja tai ruusukimppuiksi Marian käsissä (ks. teksti alla olevassa liitteessä!) Varhaisissa latinankielisissä versioissa tästä legendasta käytetään sanoja ”corona” (kruunu) ja ”sertum” (seppele) seppeleestä.
4. Saksankielisissä versioissa samasta legendasta, jotka ovat peräisin l2/l3 c., ”Aves seen as Roses” -elokuvan ruusukimppu on nimeltään ”Rosenkranze”, ja sittemmin se käännettiin uudelleen latinaksi muotoon rosanum, ruusukimppumme.
5. Siihen asti termiä rosarium käytettiin merkityksessä florilegium, kukkakimppu, jolla tarkoitettiin anekdoottien, tekstien tai rukousten kokoelmaa.
6. Nyt rosariumia tai ruusukimppua käytetään luonnehtimaan Neitsyt Marialle tarjottuja hengellisiä lahjoja. Vähitellen ilmaisu ”psalterium” sulautuu yhteen rosariumin kanssa. Engelbrest of Admontin (1279-1331) Psalterium B. V. Mariae -teoksessa jokainen 150 advokaatista alkaa sanoilla Ave, rosa. (Deves, Blume).
7. Mainitsimme aiemmin Alanuksen ja Dominicuksen välisen kiistan sanoista rosarium tai psalttari. Jotkut myöhempien vuosisatojen kirjoittajat käyttivät molempia ilmaisuja (Adam Walasses, 1571). Latinalaisissa kielissä annettiin etusija sanoille ”serto” tai ”capelleto”. Vuonna 1478 annetussa paavin bullassa käytettiin termiä ”rosario”. Myös Jacob Sprengerin saksankielisessä rukousnauhan käsikirjassa vuodelta 1476 käytettiin sanaa rosario.
Ruususymboliikan vetovoima kallistui. Osa tästä vetovoimasta piilee kyvyssä yhdistää ja liittää yhteen profaaneja ja hengellisiä merkityksiä. Erityisesti Ave Marian (Ave Maria) rinnastaminen ruusuun (Aves ruusuina) ja 150 ruusun rinnastaminen ruusukimppuun teki termistä ruusukimppu hyvin suosittu. Ave Maria on ruusu. Se koostuu viidestä lauseesta, joten siinä on viisi terälehteä, jotka edustavat Neitsyt Marian ruusutarhan mukaan kirjaimia MARIA (64-65; 190-191).
Liite: Legenda ruusuiksi muuttuneista aaveista
Hyvällä, yksinkertaisella, maallisella miehellä oli tapana tehdä joka päivä ruusuista tai kukista tai ruteista tai mistä tahansa muusta mahdollisesta, vuodenaikojen mukaan, kappeli ja asettaa se Neitsyt Marian kuvan päähän. Tätä hän teki suurella ilolla ja hurskaalla hartaudella. Neitsyt näki hänen sydämensä hyvän aikomuksen ja halusi auttaa häntä edistämään sitä ja antoi hänelle halun ryhtyä uskonnolliseen elämään. Niinpä hänestä tuli luostarin maallikkoveli. Mutta luostarissa hänelle annettiin niin paljon tehtäviä, että hänellä ei enää ollut aikaa tehdä Marialle kappelia, kuten hän oli tottunut tekemään. Tämän vuoksi hän tuli tyytymättömäksi ja oli juuri lähdössä pois luostarista ja palaamassa takaisin maailmaan, kun eräs vanhempi pappi sai tietää hänen ahdingostaan. Pappi neuvoi häntä viisaasti, että hänen pitäisi lausua joka päivä viisikymmentä Ave Mariaa kappelin sijasta, ja vakuutti hänet siitä, että kuningatar Maria pitäisi sitä parempana kuin kaikkia ruusukappeleita, joita hän oli koskaan tehnyt. Maallikkoveli noudatti neuvoa ja jatkoi sitä jonkin aikaa.
Eräänä päivänä hänet lähetettiin tehtävään, joka vaati häntä ratsastamaan metsän läpi, jossa oli varkaita. Metsässä hän sitoi hevosensa puuhun, polvistui ja laskeutui ja lausui viisikymmentä Ave Mariaa, kun varkaat näkivät hänet ja päättivät ryöstää hänet ja varastaa hänen hevosensa. Mutta kun he lähestyivät häntä, he näkivät kaukaa ihmeellisen kauniin neidon seisovan hänen vierellään, joka joka hetki otti hänen suustaan kauniin ruusun ja lisäsi sen valmistamaansa kappeliin. Kun ruusukimppu oli valmis, hän laittoi sen päähänsä ja lensi taivaaseen. Rosvot olivat täysin hämmästyneitä ja juoksivat veljen luo kysymään, kuka oli se kaunis neito, jonka he olivat nähneet hänen vierellään. Maallikkoveli vastasi: ”Minulla ei ollut mitään neitoa vieressäni. Olen vain lausunut viisikymmentä Ave Mariaa kappelina kuningatar Marialle, kuten minua ohjeistettiin. Ja se on kaikki, mitä tiedän.” Kun ryöstäjät kertoivat hänelle, mitä olivat nähneet, maallikkoveli ja myös ryöstäjät ymmärsivät, että se oli kaikkein kunnioitetuin Jumalanäiti, joka oli henkilökohtaisesti ottanut vastaan ruusukapulan, jonka olemme tottuneet lähettämään hänelle päivittäin enkelimme välityksellä.
Silloin veli iloitsi sydämensä syvyydestä ja siitä päivästä lähtien teki päivittäin viidenkymmenen Ave Marian hengellisen ruusukapulan kuningatar Marialle ja opasti muitakin hyviksiä harjoittamaan sitä. Näin syntyi ja tuli tunnetuksi rukousnauha. Ja voidaan uskoa, että rosvot paransivat sen seurauksena elämäänsä, koska Jumalan armo oli sallinut heidän katsella laupeuden äitiä.”
(Dominicus Preussilainen, Wie der Rosenkrantze ist funden, in: B. Winston-Allen, Stories of the Rose, 1997, 100/101)