Komparatiivinen etu
Voidaan väittää, että maailmantuotanto kasvaisi, kun maat soveltaisivat komparatiivisen edun periaatetta määrittäessään, minkä tavaroiden ja palveluiden tuottamiseen niiden tulisi erikoistua. Suhteellinen etu on termi, joka liittyy 1800-luvun englantilaiseen taloustieteilijään David Ricardoon.
Ricardo pohdiskeli, mitä tavaroita ja palveluja maiden tulisi tuottaa, ja ehdotti, että niiden tulisi erikoistua kohdentamalla niukat resurssinsa sellaisten tavaroiden ja palvelujen tuottamiseen, joiden osalta niillä on suhteellinen kustannusetu. Kustannusetua on kahdenlaista – absoluuttista ja suhteellista.
Absoluuttinen etu tarkoittaa sitä, että maa on tuottavampi tai kustannustehokkaampi kuin toinen maa, kun taas suhteellinen etu liittyy siihen, kuinka paljon tuottavampi tai kustannustehokkaampi maa on kuin toinen.
Esimerkki
Ymmärtääksemme, miten suhteellisen edun käsitettä voidaan soveltaa reaalimaailmassa, voimme tarkastella yksinkertaista esimerkkiä kahdesta maasta, jotka tuottavat vain kahta hyödykettä – henkilöautoja ja hyötyajoneuvoja.
Komparatiivinen etu
Käyttämällä kaikkia resurssejaan maa A voi tuottaa 30 miljoonaa henkilöautoa tai 6 miljoonaa kuorma-autoa ja maa B voi tuottaa 35 miljoonaa henkilöautoa tai 21 miljoonaa kuorma-autoa. Tämä voidaan tiivistää taulukkoon.
Tässä tapauksessa maa B:llä on absoluuttinen etu molempien tuotteiden tuottamisessa, mutta sillä on suhteellinen etu kuorma-autoissa, koska se pystyy tuottamaan niitä suhteellisesti paremmin. Maa B on 3,5 kertaa parempi kuorma-autojen tuotannossa ja vain 1,17 kertaa parempi henkilöautojen tuotannossa.
Maa B:n suurin etu – ja suurin ero – on kuitenkin kuorma-autojen tuotannossa, joten maan B:n tulisi erikoistua kuorma-autojen tuotantoon ja jättää maa A:n tuottamaan henkilöautoja.
Talousteorian mukaan, jos maat soveltavat suhteellisen edun periaatetta, yhteistuotanto kasvaa verrattuna siihen, mitä tuotettaisiin, jos molemmat maat yrittäisivät tulla omavaraisiksi ja kohdentaisivat resursseja molempien tavaroiden tuotantoon. Tässä esimerkissä, jos maat A ja B kohdentavat resurssit tasaisesti molempiin hyödykkeisiin, yhteistuotanto on: Henkilöautot = 15 + 15 = 30; Kuorma-autot = 12 + 3 = 15, joten maailmantuotanto on 45 miljoonaa yksikköä.
Opporttikustannusten suhdeluvut
Maailman suhteellinen etu syntyy siitä, että maat pystyvät tuottamaan tavaroita vähemmällä resurssien käytöllä pienemmillä mahdollisuukustannuksilla.
PPPF:n gradientti heijastelee tuotannon mahdollisuukustannuksia. Yhden hyödykkeen tuotannon lisääminen tarkoittaa, että toista hyödykettä voidaan tuottaa vähemmän. Gradientti kuvastaa sitä, kuinka paljon Y:n tuotantoa menetetään, kun X:n tuotantoa lisätään.
Mikäli maa A:lla on suhteellinen etu X:ssä, se menettää vähemmän Y:tä kuin maa B. Kahden maata, jotka tuottavat kahta hyödykettä, tarkasteltaessa erilaiset PPF-gradientit merkitsevät erilaista vaihtoehtokustannusten suhdetta, ja näin ollen erikoistuminen ja kauppa lisäävät maailmantuotantoa.
Vain silloin, kun gradientit ovat erilaiset, maalla on suhteellinen etu, ja vain silloin kaupankäynti on hyödyllistä.
Identtiset PPF:t
Jos PPF:n gradientit ovat identtiset, yhdelläkään maalla ei ole suhteellista etua ja vaihtoehtoiskustannusten suhdeluvut ovat samat. Tällöin kansainvälinen kauppa ei anna mitään etua.
Kritiikki
Suhteellisen edun periaatetta voidaan kuitenkin kritisoida monin tavoin:
-
- Se saattaa liioitella erikoistumisen hyötyjä jättämällä huomioimatta useita kustannuksia. Näihin kustannuksiin kuuluvat kuljetuskustannukset ja kaikki kauppaan liittyvät ulkoiset kustannukset, kuten ilman ja meren saastuminen.
- Teoriassa oletetaan myös, että markkinat ovat täydellisen kilpailulliset – erityisesti, että tuotannontekijöiden liikkuvuus on täydellistä ilman alenevia tuottoja ja ilman kuljetuskustannuksia. Todellisuus on todennäköisesti hyvin erilainen, sillä tuotannontekijöistä saatavaan tuotantoon liittyy alenevia tuottoja ja kuljetuskustannuksia. Tämä tekee kunkin maan PPF:stä epälineaarisen ja ulospäin kaarevan. Jos näin on, täydellinen erikoistuminen ei välttämättä tuota sellaisia hyötyjä, jotka saataisiin lineaarisesta PPF:stä. Toisin sanoen erikoistumisen lisääntymiseen liittyy kasvavia vaihtoehtoiskustannuksia. Voi esimerkiksi olla, että maan A tuottamien autojen maksimituotanto on vain 20 miljoonaa (verrattuna 30 miljoonaan) ja maan B tuottamien kuorma-autojen maksimituotanto voi olla vain 16 miljoonaa 21 miljoonan sijasta. Näin ollen kaupan yhteenlaskettu tuotos saattaa olla vain 46 miljoonaa yksikköä (alun perin ennustetun 51 miljoonan yksikön sijaan).
- Täydellinen erikoistuminen saattaa aiheuttaa rakenteellista työttömyyttä, koska jotkut työntekijät eivät voi siirtyä alalta toiselle.
- Relatiivisia hintoja ja valuuttakursseja ei oteta huomioon yksinkertaisessa suhteellisen edun teoriassa. Jos esimerkiksi X:n hinta nousee suhteessa Y:hen, X:n tuotannon lisäämisestä saatava hyöty kasvaa.
- Komparatiivinen etu ei ole staattinen käsite – se voi muuttua ajan kuluessa. Esimerkiksi uusiutumattomat luonnonvarat voivat hitaasti loppua, jolloin tuotantokustannukset kasvavat ja kaupasta saatava hyöty pienenee. Maat voivat kehittää uusia etuja, kuten Vietnam ja kahvin tuotanto. Vaikka Vietnamilla on pitkä kahvintuotantohistoria, se on vasta viimeisten 30 vuoden aikana noussut maailmanlaajuiseksi toimijaksi. sen maailmanmarkkinaosuus kasvoi vuoden 1985 yhdestä prosentista 20 prosenttiin vuonna 2014, mikä tekee siitä maailman toiseksi suurimman tuottajan.
- Monet maat pyrkivät elintarviketurvaan, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka ne erikoistuisivat muihin kuin elintarviketuotteisiin, ne haluavat silti säilyttää elintarviketuotannon vähimmäistason.
- Vertailevan hyödyn periaate juontuu hyvin yksinkertaistetusta kahden hyödykkeen/kahden maan mallista. Todellinen maailma on paljon monimutkaisempi, ja maat vievät ja tuovat monia erilaisia tavaroita ja palveluja.
- Vaikutusvaltaisen yhdysvaltalaisen taloustieteilijän Paul Krugmanin mukaan globaalien tuottajien jatkuva mittakaavaetujen soveltaminen uutta teknologiaa hyödyntäen merkitsee sitä, että monet maat, Kiina mukaan lukien, pystyvät tuottamaan erittäin halvalla ja viemään ylijäämää. Tämä yhdessä tyydyttämättömän valinnanvapauden ja valikoiman kysynnän kanssa tarkoittaa sitä, että maat tuottavat tyypillisesti erilaisia tuotteita maailmanmarkkinoille sen sijaan, että ne erikoistuisivat kapeaan tuotevalikoimaan, mikä tekee perinteisestä suhteellisten etujen teoriasta lähes vanhentuneen.
- Nykyaikaisissa lähestymistavoissa kauppamallien ja kauppavirtojen selittämiseen käytetään yleensä painovoimateoriaa, joka selittää kaupankäynnin positiivisen vetovoiman kahden kansantalouden välille taloudellisen koon perusteella (samalla tavoin kuin planeetat vetävät toisiaan puoleensa massansa perusteella) ja kahden kansantalouden välisen taloudellisen etäisyyden perusteella. Taloudellinen koko houkuttelee maita käymään kauppaa, ja taloudellinen etäisyys vaikeuttaa kauppaa. Taloudellista etäisyyttä lisäävät kaupan esteet sekä kulttuuriset, poliittiset ja kielelliset erot. Yksi gravitaatioteorian eduista on, että se voi auttaa taloustieteilijöitä ennustamaan hallitusten politiikassa tapahtuvien muutosten todennäköisiä vaikutuksia kauppamalleihin, mukaan lukien päätökset kaupparyhmiin liittymisestä (tai niistä eroamisesta).
- Tämästä merkittävästä kritiikistä huolimatta voidaan sanoa, että suhteellisten etujen perimmäisen periaatteen voidaan edelleen sanoa antavan jonkinlaisen ”muodon” maailmankaupan rakenteelle, vaikka se on menettämässä merkitystään globalisoituneessa maailmassa ja nykyaikaisten teorioiden edessä.
Luepa lisää: Painovoimateoria
See: Brexit