Senaattori Chuck Grassleyn (Iowa) valmisteltu lausunto
Senaatin oikeusasioita käsittelevän valiokunnan puheenjohtaja
Korkeimman oikeuden tuomareiden rooli
Tiistai, 15. maaliskuuta 2016
Herra presidentti, korkeimman oikeuden seuraava tuomari voi muuttaa dramaattisesti tuomioistuimen suuntaa. Ja tämän elimen enemmistö on sitä mieltä, että Yhdysvaltain kansalta ei pitäisi evätä mahdollisuutta ottaa kantaa tähän kysymykseen.
Meistä pitäisi käydä keskustelua korkeimman oikeuden tuomareiden roolista perustuslaillisessa järjestelmässämme.
Tässä mielessä halusin käyttää muutaman minuutin keskustellakseni tuomioistuimen asianmukaisesta roolista.
Etukäteen totean, että vähemmistöjohtaja jatkaa päivittäisiä kirjoituksiaan korkeimman oikeuden avoimesta paikasta. Useimmat meistä täällä suhtautuvat hänen puheisiinsa varauksella. Joten en aio tuhlata aikaa vastaamalla kaikkeen, mitä hän sanoo. Totean vain, että hän sanoi näin vuonna 2005, kun vastapuoli viivytteli useita piirituomioistuinten nimityksiä ja muutama kuukausi ennen kuin he viivyttelivät Aliton nimitystä korkeimpaan oikeuteen:
”Senaatin tehtävät on määritelty Yhdysvaltain perustuslaissa. Missään tuossa asiakirjassa ei sanota, että senaatilla on velvollisuus antaa presidentin ehdokkaille ääni. Siinä sanotaan, että nimitykset tehdään senaatin neuvolla ja suostumuksella. Se on aivan eri asia kuin se, että jokaiselle ehdokkaalle annetaan ääni.”
Sen jälkeen siirryn käsittelemään tuomarin asianmukaista roolia perustuslakimme mukaan.
Herra presidentti, osa siitä, mikä tekee Amerikasta poikkeuksellisen kansakunnan, on perustamisasiakirjamme. Se on maailman vanhin kirjoitettu perustuslaki.
Se loi toimivan tasavallan, tarjosi vakautta, suojasi yksilön oikeuksia ja oli rakennettu niin, että eri hallinnonhaarat ja -tasot voivat vastustaa tunkeutumista niiden vastuualueille.
Kirjoitettu perustuslaki sisältää sanoja, joilla on kiinteä merkitys. Perustuslaki ja monin tavoin koko kansakunta on säilynyt, koska olemme pysyneet uskollisina näille sanoille. Ja perustuslaillista tasavaltaamme turvaa viime kädessä korkein oikeus, joka panee perustuslain ja sen tekstin täytäntöön.
Perustuslakimme luo tasavallan, jossa kansa päättää, kuka sitä hallitsee ja millä säännöillä. Korkein oikeus voi ohittaa kansan toiveet vain silloin, kun perustuslaki kieltää sen, mitä kansan valitsemat virkamiehet ovat säätäneet.
Muussa tapauksessa tuomioistuimen päätökset ovat sopimattomia.
Muuten sanottuna tuomareilla ei ole oikeutta syrjäyttää demokraattista prosessia omilla näkemyksillään.
Mikäli perustuslaki vaikenee, kansa päättää, miten sitä hallitaan. Tämä tasavaltamme perusominaisuus on ratkaisevan tärkeä vapauden säilyttämisen kannalta.
Tuomareissa on aina vaaninut kiusaus soveltaa omia näkemyksiään perustuslain sijasta. Tämä johti Dred Scottin päätökseen. Se johti monien taloudellisten säännösten kumoamiseen viime vuosisadan alussa.
Ja amerikkalaiset tietävät aivan liian hyvin viime vuosikymmeninä, että korkein oikeus on tehnyt tätä säännöllisesti.
Tuomari Scalia uskoi, että objektiivisuuden eikä subjektiivisuuden varmistamiseksi oikeudellisessa päätöksenteossa perustuslakia on luettava sen tekstin ja sen alkuperäisen merkityksen mukaan, sellaisena kuin se ymmärrettiin silloin, kun nämä sanat kirjoitettiin.
Perustuslaki on laki, ja sillä on merkitys. Muuten se, mitä tuomioistuin tarjoaa, on pelkkää politiikkaa, joka naamioituu perustuslaiksi.
Tuomari Scalia kirjoitti, että oikeusvaltio on sääntöjen laki. Laki EI ole sitä, että tuomarit lukevat omia poliittisia mieltymyksiään perustuslakiin.
Ei se ole tekstistä irrallaan oleva monitekijäinen tasapainotesti. Me kaikki tiedämme, että tuomarit soveltavat näitä tasapainotestejä päästäkseen haluamiinsa poliittisiin tuloksiin.
Tuomioistuin ei ole, eikä sen pitäisi olla mukana jatkuvassa perustuslakikonventissa, jonka tarkoituksena on päivittää perustamisasiakirjamme vastaamaan tuomareiden henkilökohtaisia poliittisia mieltymyksiä.
Perustuslaki ei ole ”elävä” asiakirja. Vaarana kaikkien sellaisten tuomareiden kohdalla, jotka uskovat olevansa oikeutettuja ”päivittämään” perustuslakia, on se, että he päivittävät sitä aina omien näkemystensä mukaiseksi.
Se ei ole oikeuslaitoksen asianmukainen rooli. Kuten tuomari Scalia asian ilmaisi: ”The-times-they-are-a-changing” on heikko tekosyy velvollisuuksien laiminlyöntiin.”
Nyt kun konservatiivit sanovat, että tuomareiden tehtävänä on tulkita perustuslakia eikä säätää lakeja istuimelta käsin, toteamme näkemyksen, joka on yhtä vanha kuin itse perustuslaki. Framerit erottelivat liittovaltion vallan.
Federalist 78:ssa Hamilton kirjoitti: ”Lakien tulkinta on tuomioistuinten varsinainen ja erityinen tehtävä.” Lakien säätäminen kuuluu vaaleilla valituille edustajille, jotka ovat tilivelvollisia kansalle. Tuomioistuinten tehtävänä on tulkita sitä.
Tällaiset näkemykset perustuslain mukaisesta oikeuslaitoksen roolista olivat aikoinaan laajalti esillä. Mutta 1960-luvun Warrenin tuomioistuimesta alkaen vallitsi käsitys, että tuomarit olivat yhteiskunnan muutosagentteja. Demokratia oli sotkuista ja hidasta. Tuomareiden oli paljon helpompaa tyrkyttää tahtoaan yhteiskunnalle perustuslain tulkinnan varjolla.
Superlainsäätäjänä toimiminen oli niin paljon voimakkaampaa kuin tapausten ratkaiseminen lakitekstiä ja pöytäkirjoja lukemalla.
Näkemys vakiintui, että tuomari voisi äänestää oikeudellisesta kysymyksestä aivan kuten hän äänestäisi lainsäätäjänä. Ehkä kehittäjät aliarvioivat sen, mitä Federalist 78 kutsui ”vähiten vaaralliseksi haaraksi”, sellaiseksi, joka ”ei voi tehdä minkäänlaista aktiivista päätöstä”.
Warrenin tuomioistuimen ajoista lähtien tämä aktivistinen lähestymistapa on ollut yleinen: on kumottu perustuslain vastaisina lakeja, joita perustuslaki ei edes käsittele.
Presidentti Obama on nyt kunniakseen ilmaissut selvästi näkemyksensä, jonka mukaan tuomarit eivät ole sidottuja lakiin.
Vaikka hän yleensä pitää huulillaan huolta tuomioistuimen perinteisestä, rajoitetusta ja asianmukaisesta roolista ratkaista tapaukset lakiin ja tosiasioihin perustuen, hän on aina nopea lisäämään, että vaikeissa tapauksissa tuomarin pitäisi katsoa ”sydämeensä” tai luottaa ”empatiaan”.
Puheenjohtajan ”empatiastandardi” on täysin ristiriidassa tuomarin puolueettomuusvelvoitteen kanssa. Tuomarin pyytäminen harkitsemaan empatiaa tapauksia ratkaistessaan merkitsee sitä, että tuomaria pyydetään päättämään oman, henkilökohtaisen käsityksensä oikeasta ja väärästä eikä lain perusteella.
Kuten olen sanonut, kaikki tietävät, että tämä presidentti ei täytä nykyistä avointa paikkaa. Siitä huolimatta presidentti on ilmoittanut aikovansa esittää ehdokkaan.
Ei se mitään. Hänellä on perustuslain mukaan valtuudet tehdä nimitys. Ja senaatilla on perustuslaillinen valta olla antamatta suostumusta, kuten tulemme tekemäänkin.
Mutta kun keskustelemme tuomioistuimen oikeasta roolista ja siitä, minkälainen tuomari seuraavan presidentin pitäisi nimittää, on opettavaista tutkia, mitä presidentti sanoo etsivänsä ehdokkaalta.
Presidentti teki selväksi, että hänen ehdokkaansa, kuka se sitten onkin, ei ratkaise tapauksia vain lain tai perustuslain perusteella. Hän kirjoitti, että ”korkeimpaan oikeuteen tulevissa tapauksissa, joissa laki ei ole selvä”, tuomarin tulisi soveltaa ”elämänkokemustaan”.
Tämä on tietysti vain päivitetty versio samasta standardista, jonka olemme kuulleet tältä presidentiltä ennenkin.
Se on ”empatian” standardi.
Tietysti tuomarilla, joka tekee päätöksiä ”empatian” tai ”elämänkokemuksen” perusteella, on voimakas kannustin lukea jokainen tapaus epäselväksi, joten heillä on vapaat kädet luottaa ”elämänkokemukseensa” saavuttaakseen ”oikeudenmukaisia” tuloksia.
Presidentti sanoi myös, että jokainen tuomari, jonka hän nimittäisi, ottaisi huomioon, ”miten vaikuttaa ihmisten elämän päivittäinen todellisuus suuressa, monimutkaisessa demokratiassa ja nopeasti muuttuvissa ajoissa”. Tämä on mielestäni olennainen tekijä oikeudenmukaisten päätösten ja oikeudenmukaisten lopputulosten aikaansaamiseksi.”
Kunnioituksella presidenttiä kohtaan, kuka tahansa ehdokkaista, joka tukee tätä lähestymistapaa, puoltaa tuomioistuimelle laitonta roolia.
Ei ole kerta kaikkiaan laillista, että kuka tahansa tuomari soveltaa omia henkilökohtaisia näkemyksiään oikeudenmukaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.
Huolestuttavinta on ehkä presidentin lausunto, jonka mukaan kaikkien hänen ehdokkaidensa on ”päästävä oikeudenmukaisiin päätöksiin ja oikeudenmukaisiin lopputuloksiin”. Se on juuri tuloshakuisen tuomaroinnin määritelmä. Ja se on ristiriidassa sen kanssa, että tuomari on oikeudenmukainen, neutraali ja täysin objektiivinen päätöksentekijä kussakin yksittäistapauksessa.
Tuomarin on kyseenalaistettava oletukset ja sovellettava tiukkaa tarkastelua osapuolten esittämiin argumentteihin, kuten tuomari Scalia teki.
Puheenjohtajan lähestymistavan mukaan tuomari ”saapuu” aina sinne, mistä aloitti.
Se ei ole tuomitsemista. Se on superlainsäätäjä mustassa kaapussa.
Historiassamme on valitettavasti ollut tuomareita, jotka ovat omaksuneet tämän käsityksen. Ylituomari Warren oli surullisen kuuluisa siitä, että hän kysyi: ”Onko se oikeudenmukaista”? Onko se oikeudenmukaista?” ilman mitään viittausta lakiin, kun hän äänesti.
Tuomari Scalian koko toimikausi tuomioistuimessa oli omistettu tämän väärän ja sopimattoman lähestymistavan lopettamiselle.
Todellisuudessa tuomarilla ei ole sen enempää oikeutta pakottaa toista amerikkalaista noudattamaan omia moraalisia näkemyksiään tai elämänkokemuksiaan kuin kenelläkään muullakaan tavallisella amerikkalaisella.
Tällaisten henkilökohtaisten ennakkoluulojen asettaminen alistaa kansalaiset ylhäältä päin tuleville määräyksille, joita he eivät voi muuttaa muutoin kuin perustuslain muutoksen kautta. Ja näitä määräyksiä määräävät virkamiehet, joita he eivät voi äänestää pois virastaan.
Tämä ei ole perustuslaillinen tasavalta, jonka kehittäjät loivat.
Amerikkalaiset ansaitsevat tämän vaalivuoden aikana tilaisuuden punnita, pitäisikö seuraavan tuomarin soveltaa perustuslain tekstiä vai vaihtoehtoisesti, pitäisikö tuomarin luottaa omiin ”elämänkokemuksiinsa” ja henkilökohtaiseen käsitykseensä oikeasta ja väärästä päätyäkseen ”oikeudenmukaisiin päätöksiin ja oikeudenmukaisiin lopputuloksiin.”
Senaatin republikaanit varmistavat, ettei amerikkalaiselta kansalta evätä tätä ainutkertaista ja historiallista tilaisuutta.
Puolueen republikaanit varmistavat, ettei tätä ainutlaatuista ja historiallista tilaisuutta evätä.