James Harris tarkastelee LGBT-yhteisöverkosto Hornetin #MyFemmeSelf-kampanjan käynnistämisen valossa, kuinka tärkeää on puhua naiseudesta homoyhteisössä.
Hashtag on liikkeellä, ja on tärkeää, että puhumme siitä.
#MyFemmeSelf on Hornetin uusi kampanja, jolla torjutaan myrkyllistä maskuliinisuutta homoyhteisössä. Deittisovelluksissa usein käytetyt ongelmalliset lausahdukset, kuten ”no fems”, ”no queens” tai ”masc4masc”, vain korostavat tarvetta haastaa ennakkoluulot, joita camp- ja feminiiniset homomiehet kohtaavat oman yhteisönsä jäsenten taholta.
Miesten camp- ja feminiinisten ominaisuuksien yhdistäminen miehen homoseksuaalisuuteen on syvään juurtunut. Näin ollen camp-feminiiniset miehet luokitellaan usein automaattisesti homoiksi (tai ainakin asetetaan ”ehkä”-luokkaan), jotka näkyvät tavalla, jolla muita, maskuliinisempia, ”heteroilevia” homomiehiä ei luokitella. Tämä voi herättää homofobista huomiota, mikä on mahdollisesti osasyy siihen, miksi monet homomiehet tuntevat tarvetta ”esiintyä” heterona; välttääkseen joutumasta hyväksikäytön, tuomitsemisen ja syrjinnän kohteeksi.
Käsite ”esiintyä” heterona (tai jopa tiettyä sukupuolta edustavana, jos on transsukupuolinen) herättää kuitenkin suurta huolta; se viittaa siihen, että sekä feminiinisyys että mieheys ja/tai homoseksuaalisuus on häpeällistä ja ei-toivottua. Se antaa myös ymmärtää, että homoseksuaalisuus ja maskuliinisuus ovat yhteensopimattomia ja että maskuliinisuus on yksinomaan heteroseksuaalisen miehen ominaisuus – mikä ei pidä paikkaansa, koska maskuliinisia homomiehiä on olemassa. Kuten on myös leirimäisiä, naisellisia heteromiehiä. Termi ”heteronäytteleminen” korostaa tätä harhaluuloa; näytteleminen on naamion taakse piiloutumista, häpeästä johtuvaa itsensä kieltämistä.
Mutta miksi piiloutua ylipäätään?
Historiallisesti homoseksuaalisuus on esitetty – ja jopa pilkattu – koomisena camp-kliseenä, ja niinpä monet homomiehet halusivat ymmärrettävästi ottaa etäisyyttä tällaisiin rajoittaviin, pelkistäviin stereotypioihin. Ei tietenkään ole mitään väärää siinä, että on camp tai naisellinen; olemme kaikki erilaisia, ja – kuten oma ENOUGH-kampanjamme uhmakkaasti korostaa – erilaisuutta ei tarvitse vihata vaan sitä pitää juhlia; erilaisuus tekee maailmasta rikkaamman ja mielenkiintoisemman paikan. Ongelma on se, että homoseksuaalisten miesten leirimäisyyttä ja naisellisuutta kuvattiin niin epäimartelevalla, halventavalla tavalla, että sen ympärille kehittyi epätarkkoja negatiivisia mielleyhtymiä (esim. heikkous).
Valitettavasti yksi ääripää provosoi toista. Aivan kuten naiseus on perinteisesti synonyymi alistuvuudelle ja hauraudelle, maskuliinisuus on perinteisesti liitetty luontevasti dominanssiin ja voimaan. Yltiöpäisessä yrityksessä päästä eroon tällaisista naisellisuuden negatiivisista mielleyhtymistä näyttää siltä, että monet homomiehet (ja miehet yleensä) ovat uskaltautuneet liian pitkälle vastakkaiseen suuntaan ja tukahduttaneet samalla luonteensa naiselliset puolet. Mikä on turhaa, sillä naiseus on ihana, äärimmäisen arvokas ominaisuus, jolla on siunattu; se on omanlaisensa vahvuus, ja se voi olla uskomattoman voimaannuttava.
On monia tapoja olla vahva olematta maskuliininen.”
Kaikkien homomiesten, joilla on edes etäisesti ennakkoluuloisia asenteita leirillisiä, feminiinisiä miehiä kohtaan, tulisi kysyä itseltään miksi, ja vastata rehellisesti. He saattavat huomata, että se juontaa juurensa heidän omaan sisäistettyyn homofobiaansa (kyllä, siihen vanhaan loiseen), vääränlaisen itsevihan purkautumiseen, joka ohjataan uudelleen muihin.
On ihan okei olla kiinnostumatta camp- ja naisellisista tyypeistä; meillä kaikilla on erilainen maku ja mieltymykset sen suhteen, mitä pidämme seksuaalisessa tai romanttisessa mielessä houkuttelevana. Ennakkoluuloinen suhtautuminen on kuitenkin ihan eri asia, ja sitä ei voi millään tavalla hyväksyä. Lisäksi jonkun automaattinen hylkääminen romanttisena mahdollisuutena vain siksi, että hän on camp tai feminiininen, ei ole vain karhunpalvelus itsellemme (usein löydämme rakkauden kaikkein odottamattomimmista ihmisistä – älä rajoita itseäsi liian spesifiseen ”tyyppiin”), vaan se on pinnallinen, yleistävä arvio monitahoisista yksilöistä, jotka ansaitsevat kunnioitusta ja syvempää tunnustusta. Puhumattakaan siitä, että monet homomiehet rakastavat leirimiehiä, naisellisia miehiä, ja sieltä, mistä et ehkä löydä rakastajaa, voit silti löytää ystävän.
Meidän on vaikea hyväksyä toisissa sitä, mitä meidän on vaikea hyväksyä itsessämme; kun sen pitäisi ilahduttaa meitä, sen sijaan usein turhauttaa meidät, kun näemme, että muita eivät rasita epävarmuudet, jotka meitä edelleen haittaavat. Lisäksi turhautumisen myötä syntyy vihaa, ja vihan myötä syntyy vihaa.
Näin ei kuitenkaan tarvitse olla.
Kunhan ymmärrämme, etteivät feminiinisyys ja campness ole vikoja tai heikkouksia, ettei homoseksuaalisuus ole häpeän aihe, ettei maskuliinisuus ole heteromiesten yksinoikeus eikä feminiinisyys heteronaisuuksien yksinoikeus, että sukupuoli on häilyvämpi kuin jäykät binäärinormit antavat ymmärtää, lopetamme niiden syrjimisen, joita kohtaan meidän sen sijaan pitäisi osoittaa solidaarisuutta.
Meillä kaikilla on feminiininen puoli, myös minulla. Silti olen usein ollut tyytyväinen, kun ihmiset ovat olettaneet minun olevan hetero. Tämä pinnallinen vakuuttelu on kuitenkin aina lyhytaikaista, eikä ainoastaan harhaanjohtavaa vaan myös epäterveellistä, sillä se estää minua hyväksymästä – ja syleilemästä – täysin omaa feminiinistä minääni.
Olipa seksuaalisen suuntautumisesi ja sukupuoli-identiteettisi mikä tahansa sekoitus tahansa, olet riittävä juuri sellaisena kuin olet.
Minä olen riittävä. Sinä olet tarpeeksi. Me olemme tarpeeksi.
Juuri sellaisina kuin olemme.
Linkkejä
Hornetin #MyFemmeSelf-kampanja
LGBT-säätiön ’ENOUGH’-kampanja