Luuranko sisältää yli 99 prosenttia elimistön kalsiumista, 80-90 prosenttia fosfaatista ja kaksi kolmasosaa natriumista, ja se on olennainen varasto näiden alkuaineiden pitoisuuksien homeostaattiselle hallinnalle veressä. Luusuolan pienten kiteiden teoreettinen pinta-ala on 100-200 hehtaaria, ja radioaktiivisilla isotoopeilla tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että noin 10-15 prosenttia kalsiumista ja fosfaatista on helposti vaihdettavissa in vitro. Elävässä eläimessä vain 0,2-0,5 prosenttia kalsiumista on vaihdettavissa, mutta sillä on tärkeä rooli plasman kalsiumpitoisuuden säätelyssä, sillä se toimii ”puskurina”, joka estää veren kalsiumpitoisuuden suuret vaihtelut. Itse asiassa luu muistuttaa ioninvaihtopylvästä, joka vaikuttaa osaltaan veren kalsiumpitoisuuksien vakauteen, ja se on munuaisten ohella tärkeä tekijä ionien homeostaasissa. Munuaisten tavoin luun verenkierto on valtava suhteessa sen aineenvaihdunnallisiin tarpeisiin, ja tämä verenkierto vähenee jyrkästi adrenaliinin vaikutuksesta.
Luurangolla on myös tärkeä rooli pitkäkestoisessa kivennäisaineiden säätelyssä. Ylimääräinen kalsium ja fosfaatti voivat varastoitua luuhun; kun ravinto ei sisällä riittäviä määriä kalsiumia tai fosfaattia, nämä alkuaineet voivat mobilisoitua välttämättömän tason ylläpitämiseksi pehmytkudoksissa, mistä seuraa luun mineraalien menetys ja osteopenian tai riisitautien kehittyminen. On mielenkiintoista, että tässä prosessissa hampaat säästyvät suurelta osin.