Millaista on olla 180-senttinen?

Viime vuonna lähes perustuslaillisen kriisin hetkellä täällä Yhdysvalloissa tämän syvästi polarisoituneen maan ihmiset onnistuivat löytämään yhteisen sävelen ja pienen määrän koomista helpotusta erään hyvin pitkän miehen koettelemuksista. Vastikään virkaan vihityn presidentti Trumpin kanssa järjestetyssä tilaisuudessa kiinni jäänyt silloinen FBI:n johtaja James Comey, joka on minun laillani 180-senttinen, oli sinisessä puvussaan yrittänyt sulautua Valkoisen talon sinisen huoneen sinisiin verhoihin.

Sanottakoon vain, että se ei onnistunut, ja hän päätyi kiusalliseen syleilyyn juuri sen miehen kanssa, jota hän yritti välttää. Naurettavuus siitä, että niin valtava ihmisolento halusi sulautua verhoon, oli useimmille tervetullut absurdi hetki. Minulle se oli täysin järkeenkäypää.

Pitkät ihmiset yrittävät aina sulautua joukkoon, estääksemme jättimäisiä jalkojamme kompastumasta teatterissa ja kyynärpäitämme lyömästä päätä tanssilattialla. Suuri osa ajastamme kuluu yrittäessämme kutistua, lievittääksemme äärimmäistä silmiinpistävyyttämme. Ja useimmiten epäonnistumme.

Toisin kuin monet hyvin pitkät ihmiset, pituuteni tuli myöhemmin elämässäni. Lapsena olin aina isokokoinen ikäisekseni, mutta sitten yläasteella kasvu lähes lakkasi useaksi vuodeksi. Luokkatoverini saivat minut kiinni ja ohittivat minut, ja totesin itseni siihen, että minusta tulisi 5ft 7in ja minulla olisi epätavallisen suuret koon 15 jalat. Olin lukutoukka ja vanhemmat lapset kiusasivat minua: Minulla oli suuri suu enkä tiennyt, milloin pitää turpansa kiinni.

Aloin kasvaa, ja ensimmäisenä opiskeluvuotenani yliopistossa olin 180 cm pitkä. Vaikka mielessäni olin sama ihminen, maailma suhtautui minuun eri tavalla. Sitä on vaikea kvantifioida, mutta kasvava pituuteni tuntui auttavan tyttöjen kanssa ja kaiken kaikkiaan luokkatoverit olivat ehkä hieman kunnioittavampia. Ystäväni keskeyttivät minut edelleen, pilkkasivat minua ja kohtelivat minua kuin ketä tahansa, mutta jokin oli alkanut muuttua.

Muistan elävästi opiskelijabileet, joissa haisi halvan oluen kostea haju, jouluvalot olivat hämärässä, ja joku törmäsi toistuvasti tahallaan pieneen, nörttimäiseen ystävääni, kun tämä yritti täyttää kuppiaan. Kävelin kaverin luo, tuijotin häntä – tuijotin häntä – ja seurasin häntä, kunnes hän lähti ulos takakautta. Olin kiusannut kiusaajaa, ja se oli yhtä aikaa jännittävää ja jotenkin pelottavaa, yhtä pelottavaa uhkailla kuin tulla uhatuksi.

Sitten pelästytin muutaman ihmisen, joita en tarkoittanut pelotella, naisia ja miehiä. Minua haukuttiin pari kertaa hirviöksi, minut leimattiin Lurchiksi Addams Family -elokuvasta sekä Lennieksi Of Mice and Men -elokuvasta, joka, jos muistan oikein, kuristaa vahingossa naisen kuoliaaksi ja saa normaalikokoisen ystävänsä ampumaan häntä päähän laupeudentekona.

Kasvoin silti koko ajan pidemmäksi, pidemmäksi kuin kukaan sukuni kummaltakaan puolelta oli koskaan ollut. Äitini vei minut endokrinologille. Minulta otettiin verinäytteet ja minulle tehtiin kaikukuvaus, jolla selvitettiin, oliko minulla gigantismia, Marfanin oireyhtymää tai jokin muu sairaus, joka selittäisi, miksi en ollut lakannut kasvamasta. Testini olivat kauttaaltaan negatiiviset, mutta kun muutin Hongkongiin ensimmäiseen työpaikkaani varten kesällä yliopistosta valmistumiseni jälkeen, en ollut vieläkään varma, milloin vai lakkaisinko koskaan nousemasta ylöspäin ja sitten pois tavanomaisista pituutta kuvaavista taulukoista.

Jos minulta kysyttäisiin, kuka olin tuolloin, sanoisin, että olin lukija ja kirjailija, maahanmuuttajan poika, innokas matkailija, joka oli vieläkin hiukan liiankin paljon puhelias. Mutta ruumiini meni aina persoonani, mieleni edelle. Pituuteni oli identiteetti, johon en samaistunut, identiteetti, joka asetettiin minulle ulkoisesti ja jonka opin vasta ajan myötä sisäistämään.”

Ehkä näin identiteetit tapahtuvat meille kaikille. Minulle se vain tapahtui tarpeeksi myöhään elämässäni, jotta tulin siitä terävästi tietoiseksi.

Amerikkalaisen miehen keskipituus on hieman yli 180 senttiä. Naisen kohdalla se on hieman alle 5ft 4in. Kaavio pituusjakaumasta Yhdysvalloissa (perustuu National Health and Nutrition Examination Survey -tutkimukseen vuosilta 2007-2008) pysähtyy 2 tuumaa ennen kuin se edes pääsee minuun. Kansallisen terveystilastokeskuksen tiedottaja vastasi sähköpostitse lähetetyissä tiedusteluissa, kuinka suuri osuus väestöstä on 1,80 metriä ja enemmän: ”Tilastotieteilijöillämme ei ole resursseja löytää näitä tietoja.”

Kaiken kaikkiaan keskimääräistä pidempi koetaan vaikuttavaksi ja mahtipontiseksi. On tutkimuksia, joiden mukaan pituus voi nostaa ansiomahdollisuuksia ja jopa lisätä elinikää. Kävelen öisin kaduilla vieraissa kaupungeissa rankaisematta, ja minua ahdistellaan harvoin mistään muusta kuin pituudestani.”

Miesten kohdalla monet näistä samoista tutkimuksista selittävät kuitenkin, että hyödyt karsiutuvat pituuden yläpäässä: pitkäikäisyyshyöty kääntyy päinvastaiseksi 180-senttisestä alkaen, ja ansiotulot lakkaavat kasvamasta 180-senttisestä alkaen. Voin sanoa melko varmasti, että 6ft 3in on paras pituus miehelle. Siitä eteenpäin jokainen sentti vie sinut kauemmas viehättävästä ja syvemmälle kummajaisen valtakuntaan, kohti inhimillistä spektaakkelia.

Internetissä pyörii silloin tällöin meemi, jossa pitkä ihminen ojentaa uteliaalle tuntemattomalle käyntikortin. ”Kyllä, olen pitkä”, se alkaa. Kortti vaihtelee hieman eri versioissa. Eräässä tapauksessa se jatkuu: ”Olet hyvin tarkkaavainen huomatessasi”. Sitten mainitaan pituus, yhdessä versiossa 6ft 7in, toisessa ”I am 6ft 10in”, jonka jälkeen ensimmäisessä versiossa sanotaan ”Yes, really” ja jälkimmäisessä ”No, I’m not kidding”. Seuraa lisää vastauksia kysymättömiin kysymyksiin, eräänlainen yksipuolinen versio tv-peliohjelmasta Jeopardy! ”Ei, en pelaa koripalloa. Sää on täydellinen täällä ylhäällä.”

Kaikki ne, jotka olen nähnyt, päättyvät johonkin versioon: ”Olen niin iloinen, että kävimme tämän keskustelun.” Meemin pointti on se, että olemme käsitelleet näitä kysymyksiä niin monta kertaa, että tunnemme jo jokaisen variaation, jokaisen sivukadun, jonka se saattaa ottaa. Ihmiset lähettävät minulle kuvia siitä koko ajan, ikään kuin vitsi olisi tarkoitettu minulle, vaikka se itse asiassa on tarkoitettu heille. Tuskin kuluu päivääkään, jolloin en kävisi tätä keskustelua.

Keskustelu pituudesta on parempi kuin se, että ihmiset mittailevat minua kuin amatööriantropologit: pitävät käsiään ylhäällä, ojentavat jalkojaan, seisovat selkä vastakkain kanssani. Joskus se voi kuitenkin saada vielä hyökkäävämmän käänteen. ”Miten sinä panet?” Minulta on kysytty baareissa seisomassa lyhyiden tyttöystävien vieressä, vaikka tietysti irstailevat kysymykset sukupuolielimistä ovat yleisempiä.

Useimmiten se on harmittomampaa. ”Muistutan vain itseäni kerta toisensa jälkeen siitä, että tämä ihminen yrittää luoda yhteyttä minuun, ja tämä tuli hänen suustaan”, kertoi kirjailija Arianne Cohen, joka on 180-senttinen. Vuonna 2009 hän julkaisi The Tall Book -kirjan, joka on perusteellinen selvitys erittäin pitkän olemuksen eduista ja haasteista. ”Viimeisten kymmenen vuoden aikana miehet ovat ymmärtäneet, ettei naisten ulkonäköä ole aina sopivaa kommentoida kauneuden kannalta, mutta yhtä asiaa voi silti kommentoida – ja se on pituus.”

Nettideittailu ja -sovellukset helpottivat romanttista elämää pitkille ihmisille, Cohen kertoi minulle, erityisesti pitkille naisille, jotka etsivät samankokoisia tai pidempiä miehiä. Aluksi hän laittoi profiiliinsa todellisen pituutensa, ja ”pitkiä fetissejä omaavat miehet kyselivät, kuinka paljon painan ja kuinka suuret jalkani ovat”. Hän laski pituudeksi 6ft, ja se lähes loppui. Cohen nosti profiilinsa takaisin 1,5 metriin; satunnaiset hyypiöt häiritsivät häntä edelleen, mutta eivät enempää kuin minkä kanssa hän voisi elää.

Niin ärsyttäviä kuin jatkuvat kysymykset koripallosta voivatkin olla, ne ovat selvä parannus. Cohenin kirjan mukaan ennen kuin kaikki olettivat, että todella pitkät ihmiset tienasivat miljoonia dollareita koripallolla, he olisivat saattaneet olettaa meidän työskentelevän sirkuksessa tai friikkishow’ssa. Sanoisin, että se on edistystä.

Me hyvin pitkät ihmiset elämme julkisuudessa, herätämme uskomatonta huomiota, mutta pysymme silti mysteerinä. Miksi bongailemme ja kiemurtelemme metrossa outoa tanssia? Esiinnymmekö rahan vuoksi kanssamatkustajiltamme? Ei, yritämme vain olla lyömättä päätämme metallitankoihin, joihin muut kurottautuvat tarttumaan. Ne lyövät meitä ohimoon tai suoraan takaraivoon, jos emme ole tarkkana. Tunneleissa olemme luultavasti enemmän huolissamme ruosteisista ruuveista, jotka työntyvät katosta alas ja raapivat päänahkaamme, jos emme kumartele. Harkitkaa sateisina päivinä kiinnittävänne enemmän huomiota sateenvarjojenne teräviin kärkiin, jotka pistävät kuin julmat kynnet pehmeisiin kohtiin, kuten silmiimme ja korviin.

Ja toisin kuin normaalikokoiset ihmiset, me tiedämme totuuden kattotuulettimista: ne eivät ole helikopterin roottoreita. Käden työntäminen sellaiseen voi aiheuttaa haavan tai mustelman, mutta se ei ole niin vaarallista kuin luulisi. Mutta kiitos huolenpidostanne!

Jos kutsutte meidät koteihinne, tiedämme, miltä jääkaappinne yläosa näyttää. (Teidän kannattaisi puhdistaa se. Siitä on aikaa, uskokaa pois.) Kun juhlat pääsevät vauhtiin, emme oikein kuule teitä, koska keskustelu tapahtuu metrin verran alapuolellamme ja on vaikea kumartua ja vääntää kehoamme niin kauan. Seisommeko hieman hassusti? Teemme luultavasti lonkkapudotusta, äärimmäistä versiota Michelangelon Daavidin kontrappostosta laskeutuaksemme pari senttiä alemmas.

Meille on kyllä käyttöä. On varmaan sanomattakin selvää, että meidän pitäisi kuvata sinua konserteissa, puhumattakaan muotokuvista sinusta, koska alaspäin suuntautuva kulma on imartelevin. Minua naurattaa aina, kun ystävät päättävät kiireisellä festivaalilla, että sen sijaan, että kokoontuisivat tiettyyn aikaan maamerkille, he voivat vain ”tavata Nickin luona kello 15”. Seuraa meitä väkijoukoissa. Näemme aukot, avautuvat polut ja sen, missä wc- ja juomajonot yhtyvät inhimilliseksi liikenneruuhkaksi.

Ihmiset, joita en ole koskaan tavannut, pyytävät minua auttamaan raskaiden esineiden siirtämisessä tai kurottautumisessa korkeilta hyllyiltä ikään kuin olisin yhteisön kottikärryt tai tikkaat. Mieluummin tikkaat, koska se saa minut tuntemaan itseni hyödylliseksi, mutta en ole hyvä kottikärryissä, koska, kuten monilla hyvin pitkillä ihmisillä, minulla on huono selkä. Tämä on epätieteellinen havainto, mutta minulta myös kysytään ohjeita suhteettoman usein. Ehkä muistutan opastetaulua.

Merentakaisiin töihin erikoistuneena sanomalehtitoimittajana olen tuominnut itseni elämään lentokoneiden turistiluokan paikoilla. Olen lähes jatkuvasti yhteydessä yritykseni ergonomia-asiantuntijaan Tomiin. Kun hän tapasi minut ensimmäistä kertaa edellisessä työpaikassani 18 vuotta sitten, hän tuki työpöytääni kahdella neliskanttilankulla. Hänen työvälineensä ovat kehittyneet, ja hän on siirtynyt mekaanisesti toimivaan seisomapöytään ja valtavaan, erikoisvalmisteiseen tuoliin, jota ainakin yksi kollega on verrannut Westerosin Rautavaltaistuimeen. (Se on melkein yhtä suuri, mutta onneksi pehmustettu pehmeällä vaahtomuovilla, ei sulatetuilla metallimiekoilla.)

Aiemmin tänä vuonna ajoin New Yorkista liukkaan räntäsateen läpi Massachusettsiin löytääkseni Asa Palmerin, nuorimman veljen perheessä, jossa on kolme poikaa, jotka kaikki ovat minun pituisia tai pidempiä. Lapsena Palmer ja minä asuimme kulman takana toisistamme ja pelasimme koripalloa toisiamme vastaan. Hänen perheensä oli paikallisia kuuluisuuksia, pitkiä vanhempia, joilla oli kolme superpitkää poikaa, jotka pelasivat koripalloa.

Tänään Palmer työskentelee arboristina. Hänen kätensä olivat valtavat ja vahvat, ja hänen paksussa mustassa parrassaan oli valkoista nauhaa, keski-ikäisyyden ensimmäistä hallaa.

Istuimme hänen ruokasalissaan ja joimme Sierra Nevadaa, söimme juustoa ja katselimme valokuva-albumia hänen nelivuotiaan tyttärensä kanssa. Naureskelimme yksioikoisille vuorosanoille, joilla hän yritti lopettaa korkeakeskustelun nopeammin. Kun häneltä kysyttiin, kuinka pitkä hän oli, Palmer tykkäsi sanoa: ”

Palmer ja minä nyökkäsimme tunnustavasti monista asioista, kuten siitä, että yritämme yöllä väistää naisia kadulla, koska on niin selvää, että he pelkäävät meitä kuin itse Frankenstein olisi ilmestynyt. Hän kysyi kenkien ja housujen ostamisen äärimmäisestä vaikeudesta yhden koon maailmassa, ja arpikudoksesta päälaellani.

Mme säälimme sänkyjen jalkatiloja ja ennen kaikkea lentokoneen istuimia. Puhuimme siitä, kuinka emme uskalla enää nousta vuoristorataan, koska pelkäämme liikaa, ettei turvatanko napsahda paikalleen ja lennämme ulos mutkassa tai silmukassa. Kävin kerran köysiradalla Guatemalassa, ja pääsin sieltä verinen raita ohimollani; olin liian pitkä, ja ihoni paloi vaijeria pitkin, kun syöksyin alaspäin.”

Palmer muisteli, miten outoa oli kasvaa omaan vartaloonsa, ja miltä hänestä tuntui koulussa olla ”hammastikku, jolla oli nämä jalat, jotka ampuivat kuin tyhjästä eivätkä pysähtyneet”. Hän muisteli pattereiden tärisevän, kun hänen 180-senttinen isänsä löi päänsä höyryputkiin pestessään pyykkiä kellarissa, sekä hänen vaimeat kivunhuudot, ja nauroi muistolle. On varmaan sanomattakin selvää, että hänen naurunsa on syvää ja kaikupohjaista.

Oli aika, jolloin hän oli 19-vuotias ja meni tyttöystävänsä kanssa katsomaan Elton Johnia ja Billy Joelia. Järjestyksenvalvoja tuli jatkuvasti käytävää pitkin ja valaisi taskulampullaan Palmerin silmiin. Hän ei tiennyt, mitä hän teki väärin, kunnes lopulta joku alkoi huutaa hänelle: ”Lakkaa seisomasta tuolilla!”

Sitten oli perhematka Peruun hänen isänsä kanssa, joka opetti Latinalaisen Amerikan politiikkaa, jossa hän seurasi, kuinka paikalliset muodostivat järjestäytyneen jonon pyytääkseen valokuvia yksi toisensa jälkeen hänen vanhimman ja pisimmän veljensä Walterin vieressä vain siksi, että hän oli yli kaksimetrinen.

”Jopa minusta”, Palmer sanoi, ”hän on pitkä. Se on lohduttavaa. Tuntuu niin mukavalta katsoa ylöspäin ja puhua jollekulle. Se on niin harvinaista.”

Hänen muutkin sukulaisensa ovat pitkiä. ”Kun perheessä näkee hänen 180-senttiset ja 180-senttiset sisarentyttärensä seisovan täysin, täydellisen pitkinä ilman mitään huolta pituudestaan, ei ole mitään kiusallista”, sanoo Palmerin vaimo Wenonah. Hän on 180-senttinen, keskimääräistä pidempi, mutta normaalin pituuden rajoissa. ”Se on aivan uskomatonta ja ihanaa, mistä olen niin kiitollinen.”

Suvussani ei ole ketään yhtä pitkää kuin minä. Kun on erilainen, tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka ymmärtävät, joiden kanssa voi sääliä mutta myös nauraa. Minulla ei koskaan ollut sellaista esimerkkiä; minulla ei koskaan ollut Walteria, joka olisi kertonut minulle, kuten Palmer asian ilmaisi, ”koon normaaliudesta ja siitä, että kaikki ovat onnellisia eikä siinä ole mitään outoa tai erityisen kummallista.”

”Siitä voi olla ylpeä”, hän muistutti minua.”

Tämä on muokattu versio jutusta, joka on alun perin julkaistu Topicissa, digitaalinen visuaalisen tarinankerronnan lehti