Olen usein hämmentynyt siitä, että Raamatusta puuttuu jotakin: avioliittoseremoniat.
Vaikka Raamatussa mennään paljon naimisiin, ei ole kuvauksia mistään seremonioista. Aatami ja Eeva ovat ”naimisissa” yksinkertaisesti sillä, että heidät on luotu toisilleen ja he lisääntyvät. Jaakob menee vahingossa naimisiin Lean kanssa, mikä ei tapahdu siksi, että hääseremoniassa olisi naamioitunut morsian, vaan siksi, että hän täyttää avioliiton teltan pimeydessä. Jeesus osallistuu Kaanassa pidettäviin häihin, jotka koostuvat perhejuhlista, mutta mitään seremoniaa ei ole kuvattu. Ainoa ”seremonia”, jonka löydän Raamatusta, on Tobit 7:12-14, jossa isä laittaa tyttärensä käden aviomiehen käteen ja kirjoittaa sitten sopimuksen. Syy siihen, miksi Raamatussa ei ole avioliittoseremonioita, on se, että avioliittoon ei liittynyt seremoniaa. Avioliitto koostuu Raamatussa yksinkertaisesti siitä, että mies ja nainen asuvat naisen isän tai huoltajan suostumuksella yhdessä ja yrittävät lisääntyä. Ei valoja, ei pappia, ei rituaalia, ei rukousta, ei julistusta, ei lupaa, ei rekisteröintiä. Tämä on aivan eri asia kuin se, miten me nykyään määrittelemme ja toteutamme avioliiton. Jotta avioliitto olisi ”todellinen”, sen on nykyään oltava laillinen; toisin sanoen sen on oltava valtion lakien tunnustama ja valtion rekisteröimä. Monien kristittyjen mielestä avioliitto ei myöskään ole ”kristillinen avioliitto”, ellei avioliitosta huolehdi valtuutettu pappi, joka julistaa sen suullisesti, mieluiten seurakunnan läsnä ollessa. Nämä kaikki ovat kuitenkin viimeaikaisia uudistuksia. Suurimman osan ihmiskunnan historiasta avioliitto on ollut yksinkertaisesti lähisukulaisten tunnustama tai järjestämä sopimus siitä, että mies ja nainen asuvat yhdessä. Avioliitto oikeudellisena instituutiona ja uskonnollisena seremoniana alkoi uskonpuhdistuksen seurauksena. Keskiajalta lähtien kirkot pitivät kirjaa siitä, kuka oli naimisissa kenenkin kanssa. Luther piti avioliittoa kuitenkin ”maallisena asiana”, ja niinpä hän siirsi avioliittojen kirjaamisen valtiolle. Calvin uskoi, että avioliiton oli oltava sekä valtion kirjaama että kirkon toimittama, jotta se olisi pätevä. Katolinen kirkko edellytti papin toimittamaa avioliittoa vasta vuonna 1563, ja anglikaaninen kirkko ryhtyi vaatimaan sitä vasta vuonna 1753. Eurooppalaisessa perinteessä on siis viimeisen viidensadan vuoden ajan ollut kolmenlaisia avioliittoja: laillisia, uskonnollisia ja sosiaalisia. Sosiaalinen avioliitto on kuitenkin tiukasti ottaen kaikkein raamatullisin. Mitä tapahtuisi, jos kirkko tänä päivänä jälleen kerran tunnustaisi sosiaalisen avioliiton? Se tarkoittaisi, että yhdessä eläviä pareja, erityisesti lapsia kasvattavia pareja, voitaisiin kohdella aviopuolisoina, vaikka he eivät olisi laillisesti naimisissa tai vaikka he eivät olisi käyneet läpi minkäänlaista uskonnollista rituaalia. Suurimman osan historiasta yhteiskunta ja kirkko ovatkin pitäneet tällaisia pareja aviopareina. Koska nykyään yhä useammat pariskunnat päättävät elää yhdessä ja kasvattaa lapsia ilman seremoniaa tai laillista lupaa, kirkon voi olla hyödyllistä suhtautua heihin ystävällisemmin ja osallistavammin. Muuten vieraannumme näistä pareista, eivätkä he hyödy kirkon ohjauksesta ja tuesta. Tämä ei tarkoita, että kirkon pitäisi lakata puolustamasta uskonnollisia seremonioita ja laillistettuja avioliittoja. Näillä uudistuksilla on tärkeitä tarkoituksia. Julkinen seremonia, johon sisältyy lupauksia ja rukouksia, tekee selväksi parin sitoutumisen toisiinsa, liittää parin rakkauden Jumalan rakkauden pyhään tarinaan ja antaa yhteisölle ja seurakunnalle nimenomaan tukevan roolin avioliiton ylläpitämisessä. Laillisesti tunnustettu avioliitto antaa pariskunnalle erilaisia oikeuksia ja etuja, antaa suhteelle lisää vakautta ja suojaa puolisoita ja lapsia avioeron sattuessa. Kirkko tukee avioliittoa ja perhettä mielestäni parhaiten, kun se tunnustaa, että parit, jotka aikovat jakaa elämänsä yhdessä, edustavat eräänlaista avioliittoa. En tiedä, miksi yhä useammat pariskunnat yhteiskunnassamme päättävät olla solmimatta laillista avioliittoa, mutta emme tee heille mitään hyvää hylkäämällä heidät. Toivottakaamme heidät sen sijaan tervetulleiksi, kohdelkaamme heitä ikään kuin he olisivat naimisissa ja puolustakaamme julkisen uskonnollisen rituaalin ja oikeudellisen aseman tuomia etuja.